maanantai 5. heinäkuuta 2021

Latenssivaihe

En jaksaisi enää odottaa

10 vuotta sitten oli jotenkin mutkatonta

Ei ollut superhelle

Olin niin kiireinen viimeiseen asti

Veljesi tuli maailmaan omalla ajallaan ennen kuin ehdittiin edes odotella häntä

Nyt päivät ovat kestäneet jo pitkältä tuntuvan ajan

Ja on vaan niin kuuma. Huh!

Minulla on 'hieman' tylsää tällä hetkellä, joten seuraa todella pitkä reflektointi raskauden loppumetrien ajatuksista...

Reilu viikko sitten supistukset alkoivat ja olin toiveikas: Jes! Tästä se lähtee... Mutta eipä lähtenyt. Supisteli vuorokauden ja sen jälkeen epäsäännöllisesti muutamia kertoja päivässä. Nyt tuntuu, että kroppa on laiskistunut - ai mikä vauva? NO ehkä ens viikolla... 

On ollut ihan superhellettä ja nyt se alkaa jo ärsyttääkin... Ainoa käypä paikka on tuulettimen vieressä ja unta saa aamuyöstä kun on viilennyt. Kävin viikko sitten neuvolassa, jossa antoivat minulle arsenaalin kaikenmaailman testejä kotiin: Pissatesti virtsan proteiinia varten, sokeritestit olikin jo valmiina ja verenpainemittari. Aamuisin laitan labran pystyyn... Tulokset ovat muuten olleet hyviä, mutta alapaine oli koko viime viikon koholla verenpaineen ollessa parhaimmillaan 150/100 luokkaa... Perjantaina sain luvan mennä synnärille käyrille. No toki verenpaineet sairaalassa olivatkin sitten ihan normaalit. 

Ystävällinen lääkäri pyöritteli kalvojani ja sanoi, että voisi kotiverenpaineen perusteella käynnistää synnytyksen heti, mutta koska arvot sairaalassa laskivat niin nyt meillä on sellaista pelivaraa. Kuulema laskettuun aikaan asti. Kohdun suuta oli joku 4cm jäljellä joten käynnistäminen epäkypsästä tilanteesta voi kestää pitkäänkin...Mutta mutta olen kuitenkin 40vuotta nyt, jonka mukaan käynnistyksen voisi tehdä viimeistään laskettuna aikana eli 12.7. Lapsi oli 'normaalikokoinen' eli painoarvioltaan 3500g.

Katotaan sitten pitääkö tämä paikkansa... Sinänsä odottelu ei minua haittaa, mutta kun on tuo esikoinenkin. En haluaisi olla hänestä viikkokaupalla erossa. Samaan aikaan huomaan päivittäin, etten jaksaisi tehdä hänen kanssaan mitään. Hän on ollut isillä nyt viikon ja tänään sinne tulee isovanhempia Englannista eli mukavaa hänelle on tiedossa. Tiedän, että hänellä on siellä ihanaa ja mukavaa ja hän saa paljon enemmän huomiota kun sohvalla nukkuvalta äidiltä... Se ei silti poista sitä tunnetta, että haluaisin hänet tähän lähelle.  Ikävä on isompiakin muksuja, jotka ovat olleet mökillä mummin kanssa. Haluaisin mökillekin, mutta koska lääkäri arvioi kohdun suun olevan 'ehkä' hieman auki niin kuulema järvessä uiminen ei ole oikein turvallista... Mökillä taas ilman järveä tällaisilla keleillä on aivan murhaa. 

Synnyttämistä kohtaan olen levollisin mielin. A:n synnytys kesti 29h, mutta kokemuksena se oli sen verran voimaannuttava ja ihana, että minun synnytyspelkoni on aivan 0. On oikeasti aivan ihmeellistä mitä siinä tapahtuu ja uskomatonta, että pääsen kokemaan tämän ihmeellisen tilanteen elämässäni kahdesti. Miten mahtavaa! 

Toki voihan olla, että syystä tai toisesta tilanne käy niin vaaralliseksi jommalle kummalle meistä, että joudutaan sektioon. Toivon kuitenkin ettei niin kävisi ja tällä hetkellä ei ole varsinaisesti mitään siihen viittavaa. Muksu on hengaillut pää alaspäin koko kevään ja tunnen kun hän pikkukäsillään haroo nivusiani päivittäin. Hän liikkuu aktiivisesti ja yrittää vältellä lääkärien ultralaitteita minkä vaan voi. Olen muistaakseni kirjoittanut A:n synnytyskertomuksen ylös johonkin paperin palalle. Aloitin tämän blogin vasta vuonna 2012 itseasiassa äitiyslomalla... Joten hänen synnytyskertomustaan en ole koskaan julkaissut. Se ei ollut 2012 trendikästä, mutta 2021 on. Varmastikin tämän vauvan synnytyskertomuksen tulen julkaisemaan.

Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että meillä on näin hyvät tukiverkot. Että voin rauhassa keskittyä tähän synnytykseen ja tiedän että lapsilla on kaikki hyvin. Lisäksi äiti kävi yksi päivä siivoamassa terassin - Juha on koonnut vauvan sängyn ja ystäväni otti minusta näitä ihania odotuskuvia. Ihmisten auttaminen ja ihanuus alkaa helposti itkettää tällaisessa hormooniyliannostustilassa.

Eniten kiitollinen olen kuitenkin tästä parisuhteesta 2.0 (tai 3.0 riippuen kumman perspektiivissä laskee). Välillä tuntuu siltä, että voiko tällaista ollakaan. Kävimme juhannuksen alusviikolla minun terapiassa yhdessä. Oltiin sovittu, että mennään ennen vauvan syntymää vaikka mitään akuuttia kriisiä ei olekaan. Puolessatoistatunnissa ehdittiin jutella aikalailla kaikki meidän suhteen osa-alueet peloista törmäyskursseihin ja vahvuuksiin läpi. Parasta oli kuitenkin se, että keskustelu jatkui vielä illalla kotona ja on jatkunut päivittäin sen jälkeen. Oli jopa hämmentävää huomata miten paljon asioiden käsittely 'ulkopuolisen' ihmisen läsnäollessa saattoi jäsentää ja muuttaa omaa ajattelua. Tuoda jotakin turvallisuuden tunnetta sille, ettei itse vain kuvittele olevansa hyvässä paikassa elämässä vaan se on yhteisen diskurssin kautta rakennettu paikka, jossa toinenkin 'kuvittelee' olevansa. On myös todella vapauttavaa olla yhdessä sellaisen ihmisen kanssa, jonka voi kohdata sellaisena kuin on eikä tarvitse teeskennellä muuta. Sellaisen kanssa, jonka kanssa ei tarvitse olla täydellinen ja joka ei myöskään itse koe olevansa täydellinen tai ihmisenä valmis. 

Olen sittemmin ollut tulevasta yhteisvanhemmuudesta, roolien muutoksesta ja meidän rakkaudesta, hyvin seesteisin mielin. Onni on kumppani, joka haluaa ymmärtää itseään. Jonka kanssa voi kehittyä yhdessä. Joka haluaa rakentaa yhteistä elämää. Johon saa kuulua kummankin erilliset ja yhteiset haaveet. Johon mahtuu kaksi itsenäistä ihmistä, jotka kuitenkin viihtyvät yhdessä ja haluavat tehdä yhdessä asioita. Jotka eivät halua estää tai rajoittaa toisen elämää mitenkään. Elämään, johon mahtuu myös ihanat muksut. Kyllä - meidän elämässä on monta juttua. On paljon harrastuksia. On paljon töitä. On paljon projekteja. Yhteisiä ja omia. On paljon ihmisiä. Paljon kaikkea. Eniten on rakkautta ja se riittää.


Äidiksi ja isäksi tuleminen on tällä kertaa erilaista. Me olemme jo äiti ja iskä. Kumpikin on myös monia muita rooleja elämässään. Tiedämme jo, että pikkulapsivaihe menee ohi ja että lapset eivät estä tai lopeta elämää. Ettei meidän tarvitse lopettaa rakastamasta toisiamme, vaikka maailmaan kohta putkahtaa eräs, joka saa meiltä myös sitä rakkautta.

 

Olen usein blogissa todennut, että elämäni on parasta juuri nyt. Sitä se tosiaankin on. Noin viisi vuotta sitten kirjoitin, etten voi kuvitella miten elämäni voisi olla parempaa kuin se on nyt. No nyt osaan kuvitella sen. Elämä on juuri muuttumassa vieläkin paremmaksi. Pian sinä et enää potki kylkiluitani sisältä päin. Pian olet täällä meidän kanssa

 

/In the last weeks of my second pregnancy - it is hot in Jyväskylä. It feels as if it's been hot for weeks now. My contraptions started over a week ago, but then have faded again. It seems that son no2 is not ready to come out yet. I am bored of waiting to be honest at this point. I want the pain to begin! What a lunatic idea but the more painful I feel - the more happy I am. That's called a masocist, pointed out my spouse. 

Overall during the 9 years I've written this blog. I have often written that life cannot possibly be any better than it is right now. But it is. And it is about to get even better. I am looking forward to the birth. On my first go, i didnt know what to expect. Now I know some things and I'm so blessed and grateful to be able to go through this twice in my life. I'm not looking only to the end result but the path there. It is so precious to be able to live through this moment again. And to share it with a person you feel so aligned with in the world.

Soon you will be here with us little one!


 Kuvat/Pictures (c) Mila Auvomaa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti