22.2.22. Jää muistoihin päivänä jolloin Covid-19 viimein käveli sisään kotiimme. Kaksi vuotta ja reilutkin sitä ehdimme pakoilla, mutta tämä Omicron-variantti on niin ärtsy, että kaikkihan se kiertää läpi, oli mikä oli.
Tauti ei meillä ole ollut erityisen vakava: Vähän niinkuin flunssa, jonka pahin pää olisi katkaistu. Kuvailisin sitä sitkeäksi, ärsyttäväksi ja kurjaksi. Oireina on ollut yskää, tukkoisuutta, lämpöä, vatsakipua, pääkipua, makuaistin menetystä ja aivastelua. Positiivisia testejä tehtiin suurperheessä niin, että noin 3-4vrk välein sairastui aina uusi ihminen. Tämä on varsin kurjaa, sillä nyt ollaan jo kolmannessa viikossa ja vaikka ensin sairastuneet alkavat tervehtyä niin tauti edelleen jyllää.
Rankempaa kuin fyysinen tauti on toki henkinen tauti. Tällä viikolla olen tuntenut itselleni epätyypillisiä epätoivon tunteita: Tämä on oikeasti kestänyt jo yli kaksi vuotta. Loppuuko tämä koskaan? Olen nähnyt todella usein unta matkustamisesta. Olen yleisimmin Lontoossa/Englannissa tai Kiinassa. Tuntuu niin kovin kummalliselta, että matkustaminen päättyi maaliskuussa 2020 kuin seinään.
Elämä on kotirutiineja. Välillä suoritan niin laput silmillä, että en muista laittaneeni itselleni puuroa mikroon ja herään siihen, että kun laitan puuroa sisään niin siellä onkin jo valmis annos, jonka tekemisestä minulla ei ole muistikuvia.
Aloitin työt helmikuun alusta. Kahdella viikolla (viidestä) meillä on ollut mummot hoitamassa niinkuin kaavailtiin. Kolmena viikkona olemme olleet kipeinä. Mummot eivät saaneet koronaa kuin ihmeen kaupalla! Yritämme estää sen leviämisen heihin, joten ensi viikkokin tulee olemaan lyhyempi.
Pieni on oppinut ryömimään kovaa. Vessaharjat, lattiamurut ja johdot kiinnostelevat kovasti ja hän tekee jo omia tutkimusmatkojaan huoneisiin, joissa vanhempi ei ole näkyvissä.
Sairastaminen on tuonut babylle paljon extra-aikaa iskän kanssa. Siinä missä vanhempien hermoja kiristellään kun työt ja opiskelut eivät etene - pieni jatkaa taitojensa kehittelyä. Toki hänenkin mielestä on todella tylsää istuskella päivät pitkät Netflix-yliopiston sohvalla...
Olin kirjoittanut kesällä 2020 tekstin "Miten korona vaikutti elämääni?", mutta en kuitenkaan koskaan julkaissut sitä. Julkaisin sen kuitenkin nyt koska se oli lähes valmis... Jotenkin pysäyttävää on, että tämä vain jatkuu ja jatkuu. Siirrytäänkö tästä seuraavaksi sitten sotamaailmaan... Koronauutiset ovat jääneet viime aikoina Ukrainan sodan uutisten jalkoihin. Tuntuu myöskin siltä, että minulla ei ole syytä valittaa mistään. Kukaan läheiseni ei ole kuollut koronaan ja vaikka Kiovassa olen useamman kerran käynyt työreissulla niin kollegat siellä eivät kuitenkaan ole niitä läheisimpiä. Heidän ahdinkoonsa verrattuna muutaman viikon kevyt flunssasairastelu ei ole mitään. Entä sitten jos elämä on kaavamaista ja tylsää? On se ainakin turvallista täällä Suomessa.
Päivässä parasta on vauvan nauru kun kutittelen hänen mahaa. Kaikki on hyvin. Miksi sitäkin on välillä vaikea kestää?
Mitenkäs siellä menee? Joko korona on sairastettu?
/22.2.22. We finally got K. After two years, there was no avoiding it. One after one we fell down on it - not that it was very serious, most of us have at least two vaccines (except the young ones) so it felt like a common cold without an edge. But in a large family it feels that it goes on and on - there is always a new person falling ill after 4 more days. Then it's 5 days of isolation. Who cares when there is a war going on in Ukraine right now, right? Sometimes it just seems that world has more darkness than light... Hopefully next week we have some better news - not only inside our family but also in the world...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti