Ristonmaan leikkikentillä - Päiväkodin piha

Nyt kun pienokaiseni on oppinut kävelemään niin on aika katsastaa, millaisia leikkipuistoja lähiympäristöstä löytyy. Päätimme äitikaverini kanssa siis sopia leikkitreffit parin viikon välein eri Ristonmaalla sijaitseviin puistoihin. Tässä juttusarjassa kirjoitan siis kahden n. 1-vuotiaan lapsen äidin mietteitä puistoista ja ehkä vielä pienimuotoisella arvostelullakin löystettynä. Arvostelut löytää Leikkipuisto-tunnisteella. Aloitimme tällä viikolla Ristonmaan päiväkodin pihasta, jossa siis saa käydä illalla leikkimässä, kun hoitolapset ovat jo menneet koteihinsa.

Päiväkodin piha on rajattu kahteen eri alueeseen, toinen isommille ja toinen pienemmille lapsille. Tämä on todella tarpeellista, koska niin pienet kuin kaksi taaperoamme ovat - eivät tosiaan kaipaa monipuolisia kiipeilypuita vaan pikkujutut riittävät. Testasimme ainoastaan siis pienten puolen. Varustukseen kuuluu liukumäki, hiekkalaatikko, kaksi vauvakeinua, retkieväspöytä ja yksi keinu'hevonen' pienten puolella.

Äitien huomioita:
- Leikkivälineitä oli tarpeeksi tämänikäisille, ei loppunut tekeminen kesken.
- Ihanaa, kun oli kaksi vauvakeinua vierekkäin, niin ei tarvinnut odotella vuoroa ja kaksi yksivuotiasta hihkui keinuissa samaan tahtiin.

- Alueen nurmikenttä on aika viettävä, eli juuriopitulla, heikolla kävelytaidolla siinä ei kyllä lapsi voi harjoitella menoaan, mutta hieman isommille sopii. Eli aika paljon asfalttia noin pienten tarpeisiin.
- Ei ollut varsinaista varjoa, jos aurinko porottaisi täydellä teholla - pikkunenät kärähtävät nopeasti.
- Yleisluonteeltaan hyvä paikka ja täysin toimiva 1-vuotiaalle, jopa istumapaikkoja äideille löytyy.

Päätimme antaa varovaisesti tälle leikkipuistolle arvosanan 4+/5.

Seuraavana testiretkikunta suuntaa juhannuksen korvilla lähemmäs Kuokkalan ohitustien työmaata:)

21.vuosisadan urapolut

Maanantaina oli aihetta juhlaan - allekirjoitin toistaiseksi pisimmän työsopparini koko urani aikana. Olen työskennellyt yhtäjaksoisesti jo ennen valmistumistani, mutta sopimuksia on näinä epävarmoina aikoina ropsahdellut kestoiltaan 1kk-pari vuotta. Nyt töitä on mukavasti tulevaisuuteen, vaikkei sopimus edelleenkään ole lopunikäinen. Toisaalta mielestäni näinä aikoina toistaiseksi voimassaolevat työsuhteet ovat jotain utopiaa - ja nekin, jotka nämä sanat sisältävät, eivät jatku ikuisesti.

Suhtauduin kaksikymppisenä työelämään hieman samaan tyyliin skeptisesti kuin parisuhteeseenkin. Kantava teema oli: "Kukapa minut nyt haluaisi." Eli Kajaanin systemaattinen koulukiusaus oli tehnyt tehtävänsä ja opiskelujen alkuaikoina itsevarmuus oli nollalaatua. Hain kesätöitä vain muutamia kertoja, suoraan sanottuna juuri siksi, että minulla ei ollut tarpeeksi paksu nahka. Jälkikäteen ajatellen tämä oli pelkkää illuusiota, mutta muistelen edelleen miten vastenmielistä ja pelottavaa töiden hakeminen minusta oli. Olin vakuuttunut, että minusta tulee pitkäaikaistyötön ja vanha piika.

Ratkaiseva käänne oli löytää uusia tapoja lähestyä työelämää. Ei CV:n fiksailua, ei lukemattomien hakemusten lähetysrumbaa, ei perään soitteluja. Sen sijaan yritin opintojeni sisällä hakeutua kontakteihin ja kuunnella heidän tarjoamiaan mahdollisuuksia. Aluksi työt eivät oleet ihmeellisiä... Vedin iltapäiväkerhoja tai toimin sijaisopettajana. Tuntitöitä ja pienempiä pätkiä. Yhden keskeisen opintojakson, joka oli periaatteessa puolen vuoden työharjoittelu - toteutin kunnolla ja ilmoittauduin heti ensimmäisenä päivänä halukkaaksi projektipäällikön pestiin. Tällä urapolulla olen tavallaan vieläkin. Opinnot muuttuivat gradunteko/kesätyöksi, sitten tuntityöksi, sitten lopulta kokoaikaiseksi hommaksi. Nyt olen ollut jo kuusi vuotta kokoaikatöissä (apua, ikäkriisi iskee).

Työtehtävät ovat urani aikana kehittyneet ja muuttuneet kovasti alkuperäisestä, mutta tunnistan tarvitsevani samoja kompetensseja edelleen kuin millä alussa pärjäsin. Toki ammattitaito on selvästi karttunut kokemuksen myötä ja tuntuu siltä, että nyt olen hyvä siinä, mitä teen ja myös muut ovat huomanneet sen. Juuri tällä hetkellä ei siis tarvitse juosta töiden perässä - monet kiinnostavat tarjoukset kylläkin lähestyvät minua. Sanotaan, että tarjouksen täytyy olla aika herkullinen, jotta se houkuttelisi jättämään tämänhetkisen pestini, sillä juuri nyt teen jotain, mikä mielestäni on todella mielenkiintoista sisällöltään ja saan tehdä sitä Eurooppa hiekkkalaatikkonani, eli matkapäiviäkin kertyy sen verran, kun haluan niitä aikatauluuni sisällyttää. Lisäksi olen sen verran kunnianhimoinen, että jos kerran olen päättänyt väitöskirjan aloittaa, niin aion sen myös ulos pukata jossain lähitulevaisuudessa, joka sinänsä myös rajoittaa seuraavia vuosia hieman.

Jos olen oppinut jotain, se on ehkä tämä: Ei kannata hötkyillä (Don't Panic). 21.vuosisadan urapoluilla on tarpeen olla joustava ja kärsivällinen. On lisäksi tarpeen uskoa omiin kykyihinsä ja lakata aliarviomasta omaa osaamistaan. Toisaalta on syytä olla myös nöyrä ja valmis aluksi juoksemaan niitä ylimääräisiä maileja. Kuitenkin, kun ikää ja kokemusta karttuu, kannattaa valita, mitkä mailit juoksee. Lähipiirissäni on esimerkiksi tapauksia, joissa työ johtaa fyysiseen pahoinvointiin ja sairauksiin - tällaisessa työssä en missään tapauksessa haluaisi olla. Elämä on liian lyhyt siihen, että haaskaisin vuosia työperäisellä sairaslomalla.

Bella Italia

Matkakertomukset viikontakaisesta Italiasta jatkuvat.

Saatuani työpäivän päätökseen menestyksekkäästi Milanossa, tapasin ystävättäreni, joka on puoli vuotta sitten muuttanut Malgessoon, joka on pienenpieni kylä vuorten keskellä, järvien rannalla, n. tunnin junamatkan päässä Milanosta. Juna pysähtyy Besozzossa, hieman isommassa kylässä. Mitä teille tulee mieleen tästä juna-asemasta?

Minulla ainakin oli sellainen kummisetä elokuvien tunnelma päällä, että tunnari alkoi soida päässä: tii-tii-dii-di-di-di-di-dii. Kylässä kuljeksiessamme oli sinänsä fiiliksiä myös yllättävästi Japanista. Juuri siellä on samanlaisia vuorien ympäröimiä laaksoja pikkuteineen ja mataline talorykelmineen.

 Toki temppelit olivat katolisia kirkkoja jne, mutta samantapaista hiljaiseloa näytettiin viettävän lämpimissä tunnelmissa.

Belgialainen 'natiivi' oppaani ajelutti minua katsomaan upeita järvinäkymiä ja ihmetteli, miksi valitsin mielummin näihin maisemiin tutustumisen (Milanon shoppailun sijaan) ja kysyi, että eikö Suomessa ole muutama järvi omastakin takaa. Toki on, mutta maisemat ovat silti hieman erikaliperia, vai mitä sanotte:

 

 

Illan päätteeksi syötiin Aronassa, aivan upeissa maisemissa. Tätä paikkaa kutsutaan kuulema Italian rivieraksi.

Pimenevässä Italian yössä nautiskelimme seuraavanlaisista herkuista... Alkupalaksi oli gratinoitua vuohenjuustoa, aurinkokuivattuja tomaatteja ja päällä anjovis-fileitä. Anjovikseen minulla ei toistaiseksi ole ollut äärimmäisen hyviä kokemuksia, mutta arvelen, että se johtuu yrityksen putteesta, sillä mitä tahansa maistamalla vähintään 20 kertaa alkaa väistämättä pitämään siitä. Jatkan harjoituksia siis.

Pääruoaksi nautittiin grillattuja vihanneksia sekä gnoccheja parmesan, metsäsieni ja tryffelikastikkeessa - nam, oli muuten ehkä paras pasta ikinä! Oltiin hyvin epäitalialaisia, eikä siis tilattu viiden ruokalajin menuta, koska näidenkin jälkeen oli jo aivan täysi olo.

Illan hämärissä mietin, miten antoisaa on se, että on ystäviä maailman monella laidalla. Tähänkään kylään en olisi ikinä tullut, ellei ystävättäreni olisi sattunut lähistölle muuttamaan. Ja vaikka olinkin edelleen hyvin flunssaisena, näitä kuvia katsellessa tuollaiset epäkohdat unohtuvat - ehdottomasti toukokuun parhaita hetkiä!

 

Ystäväni valitteli siitä, että hänellä ei ole asuntoa, josta olisi hyvät näköalat. Aamulla herätessäni avasin isot ovet hänen parvekkeelleen ja olin hieman eri mieltä...

Jos nyt jossainpäin maailmaa täytyy asua niin miksei sitten tällaisissa maisemissa, olin kovasti tyytyväinen ystävättäreni uuteen elämään. Ja vanhat muistot Norciasta tulivat mieleeni, kun lensin takaisin kotiin. Italiassa on kyllä sitä jotain ihanaa.

Onneksi on maanantai

Huh huh. Olipa todella rankka viikonloppu. Etukäteen tiedossa oli ihana, rauhallinen, toimeton parivuorokautinen, jolloin otetaan kiinni univelat ja kerätään akkuja työelämään. Kattia kanssa! Onnistuin perjantaina kokkaamaan pekonipastan jotenkin alikypsäksi vaihtaessani samaan aikaan kakkavaippaa ja tuloksena oli oikein kunnon perinteinen ruokamyrkytys. Lapseni seisoi vieressä ja nauraa rätkätti hysteerisesti, kun äiti halasi vessanpönntöä ja oksensi. Sunnuntaina oli taas kokolailla samanlainen etova fiilis kuin raskauden alkuaikoina, yök(*). Sen kesti silloin helposti, kun ei ollut jalassa roikkuvaa ja sylitettävää kitisijää vieressä, joka ei nuku enää kuin armottomat yhdet päikkärit päivässä.

Miten voikin olla niin, että lähes jokaisen viikonlopun jälkeen toukokuussa on ollut kaamea 'krapula', vaikka alkoholia ei ole tullut nautittua juuri lainkaan? Ikävillä asioilla on aina tapana kasaantua ja vaikka kaikki elämän perusasiat (työ, perhe, ystävät, parisuhde, koti ja perusterveyskin) ovatkin kohdallaan, niin joku sellainen pieni asia kuin jatkuva sairastelu tai univelka voi aiheuttaa sellaisen tunteen, että nyt kyllä kaatuu päälle kaikki seinät. En ole kuukauteen pystynyt harrastamaan kunnollista liikuntaa ja tämä jos mikä on syynä siihen, että on ihan nuutunut olo koko ajan - ja varmasti osaltaan syynä siihen, että taudit pitkittyvät ja mieliala on alhaalla.

Eilen ajattelin, että jesh ensi viikolla alkaa uusi elämä, mutta tänä aamuna kuvottaa ja vatsassa kiertää edelleen. Eikö tämä tautikierre voisi jo loppua, kiitos? Allergiakin pysyy hyvin kurissa neljällä lääkkeellä, jotka sain poskiontelontulehdsdiagnoosin yhteydessä viikko sitten. Ärsyttää ja vihastuttaa, ettei vieläkään ole hyvä olo ja pelottaa, että tämä johtuu keittiön huonosta hygieniasta tms. Yksi keskeinen siivousongelma on se, että 1-vuotias haluaa siivota kanssani, etenkin täyttää astianpesukonetta (=kiivetä sen sisään) tai tyhjentää (=syödä) biojätteen. Yritä siinä sitten siivota.  Noh, turhaa rähjäystähän tämä on - omaa riittämättömyyden puutetta. On vaikeaa sanoa itselleen, että taas olit niin laiska, ettet siivonnut tarpeeksi, vaikka tottahan se on. Minä olen aika surkea kodinhuoltaja. Onneksi menin naimisiin itseäni paremman kotihengettären kanssa ja onneksi on oma ihana äitini, joka käy silloin tällöin siivoamassa perusteellisesti (vaikka sitten sen motkotuksenkin kera) ja kolmantena täytyy sanoa, että onneksi on myös ihana veljeni, joka lauantaina imuroi ja kuurasi pakastimeni ihan ilman mitään pyyntöä. Täten pyhästi lupaan, että käytän ainakin 15 minuuttia joka ilta tiskipöydän puleeraamiseen ja jääkaapin pesuun, vaikka kuinka nukuttaisi ja lapsi riekkuisi lahkeessa. 

Lisäksi tautikierre aiheutti sen, että mentiin unikoulupakkia pikakelauksella. Nykyisin meillä juodaan vettä ja maitoa yöllä, jopa kolme kertaa, jos vain äiti saisi nukkua edes pikkuisen vielä. Eli uusi rumba on edessä. Poika herää n. 5h päästä nukkumaanmenostaan säännönmukaisesti, vaikka vielä se toinen puolikas yötä on jäljellä. Syytä yskää, syytän suomen valoisaa yötä: Miten lapsi voi tietää, milloin on aamu, jos siitä ei ole mitään vinkkiä valon määrässä? Pimennysverhot eivät todellakaan tuo 100% pimeyttä ja jotain räppänää on pakko pitää auki, koska muuten makuuhuoneessa tukehtuu kuumuuteen. Noh, tämäkin on siis minun omaa syytäni - mitäs opetin hänet uudelleen pullolle. Nyt ei kun opettelemaan yönläpi nukkumista uudestaan. Valitettavasti, kun pitäisi jaksaa töissäkin, tämä ei ole mikään helppo yhdistelmä.

Mutta kaiken kaikkiaan maanantai tuli ja lopulta pääsi töihin lepäämään. Kaikkein synkimpänä hetkenä on hyvä kaivaa esiin seuraavanlainen kuva, joka takaa, että paha mieli menee ohi ihan sekunnissa:

Hyvää maanantaita!

(* Tietysti tuli mietittyä, että se tästä vielä puuttuisi, että olisin uudelleen raskaana... Ei pitäisi voida olla mahdollista, eihän?)

Ekavauvakerhoilua

Viime kesänä, pari kuukautta lapseni syntymän jälkeen ilmoitin hänet Kuokkalan seurakunnan ekavauvakerhoon. Syksyn kerhoon pääsi muistaakseni vain 2-4kk-ikäisiä vauvoja, joten kaikki seitsemän kerholaista olivat todella samanikäisiä. Kerhoissa ei tietystikään ole kyse niinkään vauvojen tapaamisesta vaan äitien tapaamisesta. Jo ihan eka kerran jälkeen olin todella tyytyväinen: Oli ihanaa päästä jakamaan vaippa-arkea ja mieltä askarruttavia asioita toisten aivan samassa tilanteessa olevien äitien kanssa samalta alueelta.

Bongasin jopa yhden äidin vanhasta kotikaupungistani Kajaanista ja hänen kanssaan kärryteltiin kerhoon ja takaisin monet tiistait, kun satuimme asumaan n. viiden minuutin kävelymatkan päästä toisistamme. Kerhoäitien kanssa ihanaa oli se, että heillä ei tullut vauvajuttuja vielä korvista, vaan kaikki unikoulut ja muut kokemukset olivat vain mielenkiintoista juttua. Koin muutenkin parikuukautisen äitinä olleeni aika hormoonihöyryinen vain lapselleen elävä alussa, jolloin varmasti en ole lapsettomille ystävilleni ollut kovin hyvää seuraa, joten tämä kerho tuli kuin tilauksesta.

Olin kuullut kerhosta ystävättäreltäni, joka oli omien lastensa kanssa kerhoillut Keljon alueella. Kuokkalassa on uusi hieno kirkko, joten sekin oli mieltä nostattava kokoontumispaikka viime syksynä. Joulun jälkeen ohjattu kerhoilu loppui, mutta me äidit päätimme kuitenkin pitää vielä yhtä, eli tapasimme toisiamme kodeissa ja tammikuusta alkaen myös seurakunta järjesti meille tilan päiväkerhotilaan, Kuokkalan keskustaan. Ehkä sen verran oli vähemmän harrasta menoa, mutta tärkeämpää lieni se, että vauvojen ongelmat tuli yhdessä ratkottua, eikä tarvinnut olla yksin neljän seinän sisällä ajatustensa kanssa. Ihana oli nähdä, että jokainen vauva on yksilönsä ja kasvaa omalla käyrällään. Lapseni ryhmässä oli tyttövalta, mutta pojat selvästi kasvoivat kovempaa tahtia. Suoraan sanottuna huolestutti vähemmän oman lapsen kehitys, kun näki, että eroa on jokaisella ja ettei tarvitse 'suorittaa' tiettyjä kehitysvaiheita aina jonkun standardin mukaan. Meillä oli kerhossa neuvolan tätikin mukana, joka antoi todella hyvää palautetta, kun tarvittiin asiantuntijan apua.

Usein katselen rantaraitilla liikkuessani yksinäiseltä näyttäviä äitejä, jotka lykkivät vaunujaan päivästä toiseen. Vauva aika on toisille raskasta. Minulle se oli ihanaa aikaa, mutta tämä johtui siitä, että olin varannut itselleni sosiaalisia kontakteja sopivasti, kuten vaikkapa tämän kerhon kautta. Ihanaa oli myös se, että kotonaoloaikana tutustui uusiin ihmisiin, aivan erilaisilta taustoilta. Työelämässä urautuu seurustelemaan samantyyppisen koulutuspohjan omaavien kanssa. Minun käsitykseeni rikkaasta elämästä kuuluu se, että tuntee hyvin erityyppisiä ihmisiä ja muistaa kuunnella, mitä heillä on sanottavanaan. Juuri kuuntelu on minulle se kaikista vaiken juttu: Mielummin pidän ääntä kuin olen hiljaa, mutta ekavauvakerho opetti minulle sitä kuuntelemistakin.

 Nyt kun kerhoiluvauvat ovat kasvaneet taaperoiksi ja parikin on jo muuttanut pois Kuokkalasta, toinen jopa Jyväskylästä, tuntuu hieman haikealta. Kyllähän näitä naamoja vielä näkee - ehkä haikeus tuleekin siitä, että yksi elämän vaihe on ohi: Enää en koskaan ole kokematon ensimmäisen vauvan äiti, joka ei ymmärrä, mikä on nenä-Friida tai osaa asentaa turvakaukaloa kiinni telakkaan. Elämä on paljon vähemmän hektistä pyörimistä pienen nöpönenän ympärillä ja se kai sitten mietityttää. Kyllä yhden vauvan kanssa oli ihan superhelppoa ja on edelleen - sen voi kääräistä mukaan, jos tarvitsee ja se kulkee siellä missä minäkin. Seuraavan kanssa sosialisointikin on hankalampaa ja toisten äitien kanssa kahvittelu jäänee haaveeksi. Seuraan innolla, missä nämä taaperot ja äitinsä menevät puolen vuoden päästä, jolloin suunnittelimme tapaavamme uudelleen.

Kiitoksia tästä jaetusta vuodesta äidit ja vauvakaverit:)

Euforiaa, mummoja vaiko feminististä rakkautta

Onko tässä illan voittaja? Ajatuksia suoraan finaaliin menijöistä:

1. Iso-Britannia - Engelbert Humperdinck: Love Will Set You Free

Brittien ideana oli lähettää viisuedustajaksi todella iso, tunnettu tähti. Tunnettu missä siis? Tunnettu briteissä ja Amerikassa: FAIL! Eli Euroopassa juuri kukaan ei tiedä Humperdinkkeristä mitään, joten menestystä ei ole luvassa. Pysykää vaan Sir Andrew Lloyd Weberissä.

9. Ranska - Anggun: Echo (You and I)

Ei huono, eikä hyvä, mutta ei myöskään erotu kaikkien hyvien joukosta. Hieman liian mairea minun makuun.

10. Italia - Nina Zilli: Out of Love (L'amore è femmina)

Yksi kolmesta voittajakandidaatista - tyylikäs ja hyvä biisi, täti osaa myös laulaa hyvin. Esiintymisnumero ei ole täydellinen, mutta ei huonokaan.

13. Azerbaidžan - Sabina Babayeva: When the music dies

Tykkään tästäkin, Azerit harvoin lähettävät huonoja kappaleita, mutta jotenkin se, että on ylitarjontaa naisartisteista yksinään lavalla varmaan haittaa kaikkien menestystä jonkin verran. Isäntämaa saa aina symppispisteitä, joten eiköhän tää pärjää kohtuullisesti.

19. Espanja - Pastora Soler: Quédate conmigo

Espanja on monien muiden maiden tapaan tilannut biisinsa Ruotsista, mutta ei ole parhaimmistoa Espanjan onneksi, silla itse Pastora oli toivonut, ettei voittaisi. Espanja ei liene ainoa maa, joka toivoo, ettei voittaisi tana vuonna.

20. Saksa - Roman Lob: Standing still

Saksa on tänä vuonna mun ykkössuosikki, vaikkei sanoitus olekaan mitään mielikuvitusta hivelevää tasoa, niin tykkään tästä paljon ja uskon, että se pärjännee, koska sillä on myös hyvä esiintymisnumero. Valitettavasti visuaalisesti olisin kyllä jättänyt myssyn kotiin, mutta katsotaan, onko se illalla päässä vai ei.

Mut top5 veikkaus on seuraavanlainen:

1. Venaja
2. Sebia
3. Romania
4. Italia
5. Ruotsi

Jonathanin resepti Euroviisujen katseluiltaan

Jotta Euroviisujen katselu ei menisi liian vakavaksi, mieheni kehittää joka vuosi säännöt 'Shouty-I-Spy'- eli 'Huuda, kun huomaat'-peliin. Tätä voi toki varioida myös juomapeliksi. Täman vuoden säännöt päätin kääntää suomeksi, jos jotakuta kiinnostaa. Kuinka monta vitsiä meni 'Lost in translation?'

Woki Mit Deim Popo ja tervetuloa Huuda-Kun-Huomaat -peliin, koskien siis Euroviisufinaalia tänä iltana, joka lähetetään ekaa kertaa ikinä homoystävällisestä kaupungista, Bakusta.

Alkuperäisversio löytyy täältä in English.

Vaihe yksi: Sinun on parasta olla aika hiprakassa. Vaihe kaksi: Seuraavat nähtävyydet esiintyvät tämän illan Eurovision laulukilpailun finaalissa. Huomaatko ne ennen muita? Muista huutaa heti, kun huomaat! Bileiden isäntien tulee pitää kirjaa pisteistä illan mittaan. Kuten tavallista, mukana on enemmän kuin yksi modulaatio ja paljon ‘orbital cleveagea’ eli satelliitistakin bongattavia tissivakoja. Pidä siis silmäsi (ja korvasi) auki seuraavien varalta. Ja kun huomaat ne, muista huutaa ääneen!

Kova harmitus iski, kun semifinaaleissa jouduimme lemppaamaan Montenegron lihavan räppärin oranssine Troijan hevosineen ja Itävallan neon-alushousut tankotanssijoineen. Mutta tämä vuosi ei suinkaan ollut huonoin, sillä moni hyvin mentaalisesti kieroutunut esitys on eksynyt finaaliin. Luvassa on mm. Kyperpunkkia ja kaapukeikuttelijoita.

Siispä ei missään erityisessä järjestyksessä, huuda, kun näet:

Silmäniskuja

Sataako lunta?

Olkatoppaukset from hell

Yksittäinen hanska (ei tee susta coolia)

Vasaroiden aika (sivuttainen askel sekamelska)

Harmonikka!

Kaapu/Viitta!

Na-na-na-na-na-na-na-na

Suihku tai leivinuuni näyttämöllä!

“Laulakaa kanssani, mun lapset!”

La la la la la la la la la la la la la la la la

Pikavene!

Modulaatio! (Joka kerta kun sävellaji vaihtuu)

Voltteja

Side silmillä

Voi ei, Oboe!

Hyvin pieni xylophoni

Tanssivat kumi-idiootit

Vetkutus*

Leivontaa näyttämöllä

Kiertoradan tissivako**

Hameelliset miehet soittamassa trumpetteja!

Muffinsseja kaikille!

Assassin’s Creed näppäimistöllä

Sepän essu

Säkkipilli

Kuviouintia (ilman vettä)

Bronssiset sukkahousut

Breikkaavat hyypiöt

Sydän sormilla

Tukka liimautuu rintaan kiinni

Kuukävely (Sun täytyy olla nopea, tai tää menee ohi)

Rumpujen takana istuja (Ei varsinaisesti soita, vaan on koristeena)

Liekkiä peliin! (Joka kerta, kun pyrotekniikkaa käytetään estraadilla)

Normaalisti olisi pisteet luvassa myös asunvaihdosta, mutta valitettavasti ainakaan harjoituksissa tätä ei nähty.

(*pään nytkäyttäminen puolelta toiselle käärmemaisen tyyliin. Tänä vuonna tama on todella vaikea huomata, joten ekstravihje sille on: Nytkyttelyä laivassa).
(**Euroviisujen virallinen tissitutkija Tom Clancy määrittelee kiertoratatissivaoksi vähntään C-kupin rinnat (jotka voi nähdä maan kiertoradalta siis)).

Boonuspiste: HIEMAN POLITIKOINTIA

Piste siitä, kun Azerbajanilaiset isännät esittävät Azerbajzanin olevan Euroopassa.

Ekstra piste myös siitä, jos joku esiintyjistä päättää osoittaa mieltään esim. Sateenkaarilipulla tai badgella tms. 

Pahoittelut Amerikkalaisille lukijoille, joiden täytyy vaan kuvitella, miltä maailman suurin ja homoin laulukilpailu näyttää. Miettikää: Päivän ajan Eurooppa saa käyttäytyä niin kuin Japani käyttäytyy koko ajan!

Ohjeet ja konsepti: Jonathan Clements 
Kuvat: Internet

No niistä kengistä

Ei kai sitä voi tässä kaupungissa vierailla ihan ilman, etteikö eksyisi pariin kauppaan...

Mulla ei ollut mitään erityistä shopattavaa, etsin jonkin verran kenkiä. Tietysti italialaisnaisten kenkäkoko on omaani pienempi, joka raskauden jälkeen on ollut jopa 41! Vaikka monet liikkeet vakuuttivat, että heidän kokonsa olivat 41 asti, niin sitten kun oikeasti olisin halunnut koittaa jotain tiettyä niin eipä sitä löytynytkään mun koossa.

Paratiisi vai helvetti?

 

 

Sanoisin, että hintataso oli melkolailla suomalaista tasoa vastaava. Ei kallinpaa eikä toisaalta halvempaakaan.

  

Houkutuksia ja hassuutuksia löytyi.

Tämä kauppa möi Canonin 24-105/4L -putkia, joista oli sisukset poistettu - juomalaseiksi! No sellainen oli pakko hankkia ja toivon, että olisin ostanut niitä vähintään kolme.

Laukkuakin oli joka lähtöön, kuosiin ja väriin. Ehkä olis pitänyt ostaa toi pinkki tai sitten sähkön sininen... Jotain sentään tarttui mukaani.

 

 

Nämä söpöt nahkaiset baltsut olivat niin mukavat jalassa... Vaikka tietysti periaatteesta olenkin sitä mieltä, että valkoisten kenkien hommaaminen on hölmöä: Ne kun likaantuvat hyvin nopeasti.

 Mutkun mutkun.

Nyt olen käsitellyt ne sekä nahkan pinnoitusvahalla että suoja-aineella... Joskohan vähän aikaa pysyisivät värissään.

  

Sama malli olisi löytynyt myös sinisenä.

Ei kaduta yhtään, vaikka hintaa olikin. Toisin, kuin minun kakkosostoksellani eli liukuvärjätyllä oranssilla huivilla.

Minulla on ollut vastaavan värinen huivi joskus v. 2004, mutta unohdin sen kerran junaan ja sen jälkeen olen itkenyt sen perään, mutta rankaisin itseäni 8 vuotta ennen kuin ostin uuden. 

Täysin nuutunut poskiontelon tulehduspotilas poseeraa antiikkipeilissä. Näitten lisäksi kokeilin yhtä maailman ihanimman väristä silkkimekkoa, mutta koska se oli vähän heikkolaatuista silkkiä ja sen lisäksi ei täysin yläosasta istuva, päätin jättää sen kauppaan. Tämä harmittaa hieman, sillä arvelen, että sille olisi kuitenkin ollut käyttöä, jos löytäisin sopivat rintsikat alle. Noh, mitä tästä opimme - jos shoppailu & sightseeing aikaa on yhteensä 2,5h, niin ei kertakaikkiaan pidä jättää kauppaan yhtään mitään sellaista, jonka edes jollain tasolla haluaa. Se on loppujen lopuksi vain rahaa.