Äärirajoilla

Viimeisen vuoden aikana olen huomannut, että toisinaan vastaan tulee viikkoja, jolloin olen ns. äärirajoilla stressin siedon suhteen. Olen normiolosuhteissa hyvä nukkuja, eli nukahdan heti kun pää menee tyynyyn ja nukun aamuun. Mikäli valvon, on kyseessä äärimmäinen stressitilanne. Olen huomannut, että työni horisonttihankkeen koorinaattorina on nostanut stressitasoa selkeästi. Koen olevani vastuussa työstä, mikä ei aina ole minun käsissäni. Perfektionismi nostaa myös useammin päätään - minut tuntevat tietävät, että olen varsin suurpiirteinen ja coping-keinoihini kuuluu 'laskea laatuvaatimuksia', jotta saan hommat deadlineen mennessä tehtyä.

 Huomaan myös, että kärsin usein ns. huijarisyndroomasta, mikä on hyvin yleinen kaikista korkeimmissakin johtoportaissa oleville - eli jossain sisällä asuu se pieni ääni, joka sanoo, että "ethän sinä nyt pysty, kun sinä olet vain sinä..." Tällaiset tunteet ovat hyvin normaaleja ja onneksi eivät näy ulospäin tai haittaa erityisesti päivittäistä työntekoa, mutta jokatapauksessa niitä on. Temppu on se, ettei suostu kuuntelemaan sitä pientä epävarmuuden tunnetta vaan tunnistaa sen olevan normaali reaktio stressaavaan tilanteeseen.

Ajattelin kuitenkin tässä postauksessa jutella hieman parin viikon takaisesta kokemuksestani stressin äärirajaviikolla, koska siitä saattaisi olla apua sellaisille, joilla on samantyyppisiä tuntemuksia. Tämä oli todella stressaava viikko syyskuun puolella. Mietin silloin, et miten tällaiset viikot tuleekin usein puskista. Tai ainakin mulle välillä tulee. Viikon aktiviteetit eivät yksinään ehkä olleet kovin stressaavia, mutta kun niitä kasataan monta saman viikon ajalle ilman kunnollista toipumisväliä niin siitäpä se stressi sitten syntyy.

Sillä viikolla siinä sopassa oli:

• Yks työmatka kuntamarkkinoille, jossa piti myydä meidän projektia
• Pari stressaavaa konffapuhelua konsortion kansa
• Yks finlandiamaratoonin viestijuoksu (5km)
• Eka avovesisukellus

Nää oli siis keskeisimmät stressorit.

Samalla tavoin kun sukeltaessa, siitä ei ole kovasti haittaa, jos joku yksittäinen juttu on vialla. Esim. jos maski vuotaa, sen voi tyhjentää. Mutta jos tilanne on sellainen, että samalla maski vuotaa, räpylät tippuvat jaloista, pullo irtoaa ja uusi märkäpuku ahdistaa niin silloin monta juttua menee vikaan yhtä aikaa niin siitäpä se stressikuppi sitten menee nurin. Näin minulle kävi sillä viikolla.

Keskiviikkona jo kroppa kertoi melkomoisella niskajumilla, että hei nyt oltais taas äärirajoilla. Kävin läpi sitä, että mikä mua oikein ahdistaa ja totesin, että ylivoimaisesti suurin stressitekijä on se, et muut ihmiset mahdollisesti on pettyneitä mun toimintaan. Olen (yli)suorittaja ja välillä oma tekeminen hukkuu sen alle, että yritän miellyttää kaikkia ympärilläni.

(c) Matti Kannela

Jossain vaiheessa tajusin et kaikista eniten mua ahdisti jälleen tuleva sukellus. Ahdistus oli samantyyppinen kuin tammikuussa, kun aloitin sen sukelluskurssin. Tarkemmin asiaa tutkiskeltuani havaitsin ettei ahdistus ei johtunutkaan siitä, että pelkäisin esim. et hukun tms vaan yksinkertaisesti siitä, etten halunnut tuottaa pettymystä kahdelle miehelle, joiden kans olin suolampeen(!?!) menossa. Tämä oli silmiä avaavaa ja tajusin, että suurin pettymys olisi luovuttaa ennen kuin edes yrittää. Sitä oli siis helpompi kontrolloida siten, että päätti yrittää no matter what.

 

No sukellus ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Voin kertoa, että on ihan mielettömän stressaavaa pelkästään pukeutua human-condom märkäpukuun hupun kanssa. Saati sitten pulahtaa suomalaiseen suohon syyskuussa ilman, että varsinaisesti tietää, mitä on odotettavissa. Eli stressitaso oli ihan korvissa. Juha sanoi matkalla autossa et hyvä että on edes jotain sellaisia tilanteita elämässä, jotka saa mut hiljenemään noin totaalisesti. Minut tuntevat tietävät, että tämä todellakin on harvinaista herkkua. Matkalla kuitenkin oli pakko keskittyä täydellisesti siihen, että kykenee suoriutumaan tehtävästä, joten olin koko automatkan varsin hiljainen. 

Meillä oli siis neljä avovesisukellusta jäljellä sukelluskurssin läpäisystä. Teoriat ja altaat on tehty ja lauantain suolampireissulla oli tarkoitus käydä kymppimetrissä katsomassa vedenalaista maailmaa ekaa kertaa luonnossa. Altaiden jälkeen homma tuntui olevan hanskassa, mutta avovedessä tilanne muuttui radikaalisti: Oltiin tilanteessa, että jos mikään kohta - räpylä tms osuu pohjaan - pöllyää pohja heti niin kovasti, että näkyvyys katoaa täysin ja sitten on mahdotonta pitää yhteyttä kanssasukeltajiin. Eli pohjaan ei saa osua, piste. Minun ja Juhan molempien haaste oli tietysti se, että 0-kokemuksella pinnan alle meneminen vaatii kovasti lisäpainoa. Miksi? Tässä vastaan tulee perusfysiikka, mikä ei ollut edelleenkään allassukellusten aikana minulla hanskassa eli saavuttaaksemme nosteen hallinnan (tila, jossa ollaan välivedessä eli ei pinnalla eikä pohjalla ja pysytään samassa tasossa), täytyy keuhkot vetää aikalailla tyhjiksi ennen kuin hengittää uudestaan sisään. Näin jälkikäteen ajatellen, ei ihme, ettei se onnistunut tuolla stressitasolla.

Sukellusopettajamme kärsivällisyys ja ystävällisyys meidän kanssamme on ollut koko vuoden ajan huikeaa. Kun kävi selväksi, ettei tässä mennä kymmeneen metriin millään, hänessä näkyi minimalistisesti turhautumista. Sen sijaan keskustelimme vaihtoehdoista, miten edetä. Tämä kokemus itsessään sai minut miettimään syvällisesti pedagogiikkaa ja sitä, miten opettajana täytyy aistia, milloin painostaa oppilaita parempaan suoritukseen - milloin taas tukea ja kannustaa... Koen, että sukellusopettajani toiminta on ollut pedagogina meidän kanssamme varsinaista taikuutta... Tammikuussa en uskaltanut edes laittaa kasvojani veteen ja nyt - tämän aikalailla täysin pieleen menneen suolampi-episodin jälkeen oli fiilis edelleen sellainen, että "Huomenna uudestaan". Mietin, että jos kykenisin puoleenkaan tästä pedagogiikan tasosta omien kandi- ja graduopiskelijoitteni kanssa... Huh! Valmistuneiden opinnäytteiden määrä olisi ehkä sama, mutta opiskelijoille jäisi prosessista käteen kokemus, että he ovat haastaneet itseään menemään epämukavuusalueelle ja tulleet sieltä voittajina ulos. Siinäpä tavoitetta kerrakseen.

Sukelluksen jälkeen stressi laukesi tietystikin. Stressaavia viikkoja tänä vuonna on kuitenkin ollut useita... Mikä ajaa 37veen jatkuvasti epämukavuusalueelle? Onko 'normaali' matalastressinen elämä jotenkin tylsää? Olenko minä ihminen, joka haluaa kulkea high-high:t ja low-lowt...? Vastaus lienee kyllä. Pahinta lienee kyllästyminen tai tasapaksuisuus. Läheiseni kysyi minulta menneen vuoden aikana useampaan otteeseen: "Eikö sinun kannattaisi yrittää tehdä elämästäsi helpompaa?" Olen huomannut, että minulla elämän helppous ei todellakaan johda onnellisuuteen, sen sijaan haasteellisuus johtaa. En kuitenkaan koe tämän kaavan:

Haasteellisuus -> Onnellisuus 

Olevan kaikille ihmisille sopiva. Tai korjaan: Se on kaikille sopiva, jos haasteellisuuden tason saa itse määritellä. Minun tilanteessani haasteellisuus todellakin on sitä, että:
a) hallinnoidaan 17 partnerin konsortiota
b) osallistutaan juoksutapahtumaan ja
c) hypätään pinnan alle suolampeen

Jokaisen taso on oma... Mutta sanon tämän: Se tunne, kun on ylittänyt itsensä - mennyt ulos omalta mukavuusalueeltaan ja selvinnyt... Sitä hormooni-coctailia ei saa rahalla.

Onko teillä yllättävän stressaavia viikkoja? Mitä niissä tapahtuu? Mitä niistä oppii?

/I have been contemplating happiness in comparison to stress levels this year. It is because I somehow seem to put myself to situations where stress levels rise and it tends to go 'over board'. There is no 'one factor'. If there is only one factor, it means the stress does not overflow. But when there is several like a few weeks back when I had a work trip, a running event and a dive on the same week - it suddenly meant that the stress level went off the roof. What I have learned? To spot the risks in advance - I know for a fact that November-December will be hard. 5 Trips in 3 weeks or so... Regardless, those weeks will be hard, I know it now. But that makes me enjoy the 'regular weeks'. Those perfectly normal weeks when 'nothing happens' and everything is alright. Like this week <3. And what else did I learn? That I am a person who gets kicks from challenging herself. The trick is to go just beyond comfort zone, but not too far into the stress level. If only I could master that one...

Endorfiinit

Kaksi viikkoa olen ollut enemmän tai vähemmän liikuntaa vailla. No viime viikon sunnuntaina tuli liikuttua ja se kostautui kun tautini uusi keuhkoon sitten, menne onneksi ohi tän viikon aikana. Minä olen kuitenkin ihminen, joka tarvitsee liikuntaa. Ilman liikkumista minunsta tulee äkäinen pallo, joka alkaa marista, että elämä on kamalaa. Uskon, että viime viikko olisi sujunut huomattavasti mallikkaammin, jos siinä olisi ollut säännöllistä liikuntaa niin kuin tavallisesti. No, jokatapauksessa fiilis oli loppui sunnuntai-iltana kun seinään, kun kävin Kempossa ja vedin sunnuntain lopputapaan HIITin koko porukalle.

Kuva: Roundi3.blogspot.com
Ai että mikä endorfiinien määrä. Illalla fiilis oli ihan superhyvä. Ei väsyttänyt, lihaksissa tuntui, pää oli selvä ja olo energinen. Liikunta tekee ihmeitä sanon minä. En taida olla jutellut täällä blogin puolella reenaamiseni muutoksesta tänä keväänä. Entinen kempotuttavani Anu perusti nimittäin vuoden vaihteessa blogin Treeniblogin Round 3. Tunsin Anun ennen kuin hän aloitti nämä reenit ja täytyy sanoa, että keskusteltuamme poikien kanssa tatamilla, tulimme yhtämielisesti siihen tulokseen, että Anun muutos on ollut niin iso, että häntä ei enää tunnista. No okei, hän myös vaihtoi tumman ruskeat hiukset blondeihin, mutta väitän silti, että suurin muutos on tapahtunut hänen vartalossaan HIIT/AMRAP reenien myötä.

Mistä tällaisessa reenissä on siis kyse? Reenaillaan vartalonharjoitteita noin 15 minuuttia / Viisi kertaa viikossa. Se vartti tehdään täysillä, ei lomailla. Reenejä voi tehdä ilman apuvälineitä taikka sitten välineiden kanssa. Itse olen hankkinut joogmaton, 10kg kahvakuulan ja hyppynarun ja niillä pärjäilen. Tuoli(t) on myös hyviä välineitä, niitä on kaikkialla.

Olen pyrkinyt integroimaan reenit työpäivääni, siten että työpäivän päätteeksi klo 16:00-16:30 teen reenin (15min) ja käyn vielä suihkussakin siinä puolessa tunnissa. Ei siirtymiä kun kehtaa reenata työhuoneella. Työkaverit tosin välillä naureskelee ja yksi päivä kun tein käsilläseisontoja niin se kuulosti varmaan aika rankalta kun välillä jalat kopsahti oven taakse. Tällä tavoin olen minimoinut sen syyn, mikä minulla useimmiten on sille, etten reenaisi tänään 'kun en ehdi'. Se on VAIN puoli tuntia. Aivan varmasti ehdin, oli se sitten työhuoneella tai hotellihuoneessa.

No ihan viiteen reeniin en ole päässyt per viikko, mutta Heiaheian ystävällisellä avustuksella näen, että vuoden vaihteesta lähtien olen tehnyt 1-5 reeniä joka viikko, keskimäärin 2-3. Parannettavaa siis on huimasti, mutta toisaalta tuollakin määrällä tulosta on tullut selvästi. Esim. portaiden kävely ylös ei ole ollenkaan niin haasteellista kuin aiemmin. Huomaan usein, että olen kutoskerroksessa enkä viidennessä, jossa työhuoneeni sijaitsee. Maasta nouseminen ei tunnu tuskalliselta lainkaan. Vatsat ovat jopa mukavia liikkeitä, jaksan niitä hyvin. Jaksan jopa punnerruksia, jotka aiemmin oli aivan nou-nou. No askelkyykyt on edelleen mun vihollisia, mutta kyllä ne on tehokkaitakin. Jos vaan tekisin tehokkaasti ne 5 reeniä viikossa, uskon että tulos parantuisi huimasti. Anun selfie-kuvat ovat kyllä erinomaista motivaatiota. Olen siis tällä hetkellä sellaisessa treenivaiheessa, että tavoittelen seuraavaa ohjelmaa per viikko kesäksi:

Ma: HIIT
Ti: Kempo
Ke: HIIT/Lapsiuinti
To:HIIT ja Kempo
Pe:HIIT
La: Lapsiuinti
Su:  HIIT

Jos päivästä tuntuu tunnit loppuvan niin suosittelen kokeilemaan. Ei ole vaikeaa ja reenata voi siellä missä onkin. Kunto varmasti paranee, kun jaksaa sinnikkäästi vetää. Aluksi minulla on joka reenin jälkeen lihakset ihan jumissa kyllä, ihan sama efekti kuin tunnin kuntosalireenillä saa aikaan.

After two weeks of feeling sick and tired, I went back to training and Kempo on Sunday night and boy it felt good. Having endorfins is so important - the first time in four days I felt energetic and up. I didn't feel sorry for myself, I didn't try to find excuses not to do anything - I just got on with life, moved the lawn and put my son to bed. Sports are such a key when it comes to remaining sane in one's hectic life, I couldn't live without excersising. I become a total bitch unless I get to do some physical activities. I have actually been trying to adapt a new fitness routine, inspired by my friend's High Intensity Interval Training blog  - 15minutes per day, 5 times a week. Doesn't sound too bad right? Honesly I can say that I knew this girl before and the results are phenomenal. It's very tempting to try to go down the same road. I have started to work out in my office after work, because that's the only way to guarantee I have time. In the evening I want to focus on my family and relaxing. No more excuses that *I don't have time to go to the gym*. This you can do in a hotel room even.

Tulevan viikon suunnittelua

 Minulla on tänä vuonna moneen otteeseen jo ollut sellainen olo, että en saa aikaiseksi niitä asioita, joissa haluaisin edistyä. Noin periaatteessa viikko rullaa rutiinilla läpi ihan kivasti ja tokihan saan aika paljon asioita tehtyä, esimerkiksi tänä vuonna olen imuroinut kerta viikkoon - asia, joka ei ole säännöllistä ollut elämässäni varmaan vielä koskaan ennen tätä. Nyt kun olen päättänyt, että teen sen joka maanantai, siitä ei luisteta. Hyvä.

 Sen sijaan liikunnan suhteen tuntuu, että edelleen haluaisin lisää säännöllisyyttä. Heiaheiasta nähdään, että vaikka olenkin liikkunut ihan joka viikolla tänä vuonna, jään silti auttamattomasti tavoitteestani ihan joka viikko. Tällä hetkellä käyn n. 1-2kertaa viikossa Kempossa, 1-2 kertaa viikossa vauvauinnissa A:n kanssa ja sit siihen päälle jotain lihaskuntoa ehkä noin kerta viikkoon. Olen ihan superhyvä löytämään syitä sille, että miksi en reenaisi juuri nyt. Tyypillisimmät tekosyyt: 1. Ei oo vaatteita! (esim. töissä mukana) 2. Ei oo välineitä (joita tartteis tiettyyn reeniin), 3. Ei oo lapsenvahtia (tää nyt on NIIN huono, koska lapsen voi tarvittaessa ottaa mukaan melkein mihin vain... Mut joo, vauvauintien määrä kertoo siitä, että kuitenkin helpointa on järjestää sellaista tekemistä, jossa poika on mukana.

 Sanoinkin jo, että tekisi mieleni kokeilla roundi3.blogspot.com in treenejä parin kuukauden ajan niin, että saisin tehtyä niitä sen viisi kertaa viikossa. Nyt niitä kertoja on ollut siis 1-2, joista toinen on ollut upotettuna omiin vetämiini kempotreeneihin. Tuon määrän nostattaminen vaatisi seuraavia toimenpiteitä: 1. Ota AINA, JOKAPÄIVÄ teenivaatteet mukaan töihin. ja 2. Löydä päivästä sellainen aika, jolloin saat treenin tehtyä. Oli sitten aamu tai iltapäivä. Lisäksi aion aloittaa suunnittelemaan sunnuntaisin seuraavan viikon treenit niin, että ne olisivat aikataulussa, jotta ne varmasti tulevat tehdyiksi. Ja ilta ei ole sellainen aika, jolloin saan tehtyä treenejä, aikaa ei voi ottaa pois perheeltä. Tälle viikolle suunnittelin siis aamutreenejä. Edellisenä iltana pitää katsoa, että on kamat valmiina seuraavaa päivää varten, ettei sitten voi kiireessä luistaa.

Toinen asia, johon haluaisin parannusta on iäti vaivaava ruokavaliolapse. Vaikka noin periaatteessa syön aika tasaisesti niin, että paino ei ole pahemmin noussut viimeisen puolen vuoden aikana - ei se kyllä ole laskenutkaan. Ajattelin siis yrittää päästä miinuskaloreille ensi viikolla. Aseena aion käyttää niinkin yksinkertaista asiaa kuin kirjevaakaa. Haluaisin nimittäin tietää, missä kohtaa viikko hajoaa tai mättää. Arvelen, että osittain kyse on annoskoosta, osittain yksinkertaisesti repsahduksista, eli ruokavalio kun on liian tiukka, iltaisin aiheutuu ns. napostelua, joka pitäisi saada kuriin. Vaikka se olisi vaan rusnoita esimerkiksi. Mielummin selkeät ateriat kuin niitä minireissuja jääkaapille koko illan ajan. Jos olen kotona illalla paljon aikaa, tätä tapahtuu ihan liikaa. Mutta se on tietysti selvä syömishäiriön merkki, kun ei pysty kontrolloimaan jotain tapaansa. Pakkomielle pitäisi pystyä korvaamaan jollakin terveellisellä, kuten vaikkapa teellä. Jotain, minkä voi valmistaa, ja siten siihen menee yksi jääkaapillakäyntireissu.

 Kolmas taso, jonka haluan muuttaa on väitöskirjani eteneminen. Nyt yksinkertaisesti olen siinä vaiheessa, että minun täytyy alkaa pakkoallokoimaan sille vähintään se kaksi tuntia aikaa päivästäni. Muuten se ei vaan valmistu. Niinpä yritän tällä viikolla käyttää ainakin sen 10 tuntia väitöskirjan tekemiseen. Katsotaan, miten tämä alkaa edetä. Raportoin ensi viikon sunnuntaina näistä aiheista, miten kävi.

 Tulevan viikon tavoitteet:
1. Liikunta: 5xHIIT + 1xVauvauinti (Aiomme reissulle Kajaaniin, jolloin Kempot valitettavasti jäävät väliin)
2. Ruokavalio: Luovu napostelusta, punnitse annokset
3. Väitöskirja: 5x2h, mukaanlukien yhden abstraktin laittaminen menemään EDULEARN konferenssiin.

 For a while now I have been feeling that I don't get done all the things I would like to progress in, on a long run.

 So therefore, I decided to take a moment on Sundays to look towards the starting week: What are my goals? What could I achieve in just one week?

 Next week's list looks like this:
1. Excersises: 5xHIIT + 1xBaby swimming (We are thinking of going to Kajaani for the weekend and having friends over, so that kills the Kempos unfortunately)
2. Diet: Quit snacking and have good meals instead, use the scales to measure the size of your portions
3. Dissertation: Spend at least 5x2h preparing it, including submitting one abstract to EDULEARN conference

I shall report back next week on Sunday on how did I do...

Autismi

Siinäpä sana. Olo tuntuu nyt hieman epärealistiselta. Surettaa vaan kovin.

 Olen itkenyt aika lohduttomasti nyt jo useamman tunnin ajan. Peruin Liettuan reissuni - siitä ei kerta kaikkiaan olisi tullut mitään ja nyt jos koskaan on tarve olla kotona.

Tietenkin varma diagnoosi tulee sitten joskus kun tulee. Mutta käytännössä tämä on nyt tiedossa. Poikani ei ole samanlainen kuin muut, eikä tule ikinä olemaan.

 Tietysti tämä on se shokki-vaihe. Sitä joutuu kohtaamaan tosiasian, että pelkkä oman lapsen syntymä ei ole vanhemmalle tarpeeksi. Lapseen kohdistuu odotuksia ja unelmia hänen elämälleen, vaikka kuinka olisi ohjelmoinut itseään, että kaikki käy ja kaikkeen sopeutuu. Ei se niin vain mene. Äidin on luovuttava ja vielä siinä epätietoisuudessa, ettei tiedä, mistä kaikesta luopuu. Varmaa on, että elämämme muuttui tänään täysin. Kuitenkaan, en tiedä miten radikaalisti. Ehkä vuoden päästä on jotain osviittaa siitä, mitä voimme odottaa, mihin päin mennään. Surettaa lapsen puolesta kaikki se, mihin hän ei koskaan tule pystymään. Tiedän, että hän kokee onnen tunteita ja että hän on usein aika onnellinen. Miksi se ei ole tarpeeksi? Mikä on elämän tarkoitus? Miksi minulle olisi tärkeää, että lapseni voisi joskus kokea, että joku on hänen ystävänsä tai saada ihmissuhteesta voimaa elämäänsä? On totta, että lapseni on elossa. Miksi se ei riitä minulle? Minkälaiset elämät ovat elämisen arvoisia? Onko olemassa joku vaaka, jolla mitataan ihmisen onnellisuus ja jos joku on liian onnellinen, niin sitä tasapainottamaan tuodaan joku asia, niin kuin tämä... Tällaisia ajatuksia päässä pyörii. Kuten arvata saattaa, tällä hetkellä on aika mustaa. Miten onkin, että tämä ihana poika, joka vielä eilen oli mielessäni normaali, on nyt tuomittu loppuiäkseen. Ihan kuin joku olisi tempaissut lekalla sydämeni palasiksi, niin kovaa se satttuu. Ja ehkä sitä järkyttyy myös siitä, miten pinnallista elämä useimpina päivinä on - päivinä, jotka eivät ole tällaisia kuin tänään. Kiitos, kun olette olleet läsnä, ystävät. Ja kiitos myös tulevasta. Toivon myös, että ymmärrätte, että tällä hetkellä suurin osa aikaani kuluu perheelle. Jos siis en vastaa puhelimeeni, kyse on siitä, että sen päivän quota on jo tullut täyteen. Viestejä saa edelleen mieluusti lähettää, mutta toivon kärsivällisyyttä vastausten odotteluun.

Autistic. That's not a beautiful word. More beautiful is the boy who yesterday was still normal in my mind, but now will never be. The sadness of a parent is something that is difficult to describe. I feel angry at myself for being sad. Like I wouldn't have the right to. My child will always need help. Our lives have changed forever. It's genes apparently, but only tests will tell more. It's pretty black out here today, pretty lonely and scary. I've been crying for hours now. I'm letting go on all those things for us which might have been. There's nothing to say, really. I know he is capable of happiness and feels happy often. Why is this not enough?

1000 Potkua ja itsensä haastamisesta

Eilen vuoden aloitusreeneissä potkimme 9 hengen voimin 1000 potkua per nokka putkeen. Siihen meni aikaa noin parikymmentä minuuttia. Suorituksen jälkeen sempai kyseli, että kenelle tuli vastaan tilanne, jossa ajatteli, että "en pysty tähän". Pari kättä nousi. Arvelen, että jokainen ainakin ehti kysyä itseltään: "Jaksanko vai en". Tässä harjoituksessa se piste, jossa tuntuu, että pitäisi lopettaa oli minulla jossain 300 vaiheilla. Viiden sadan jälkeen tiesi, että jaksaa loppuun kun on kerran jaksanut tähänkin asti. Silti harjoitus oli erinomainen etenkin mielen kehittämiselle - siinä päästiin jo saavuttamaan sitä henkistä uskoa itseensä, jolla mennään siitä harmaasta kivestä läpi.

Kuinka usein sinulle tulee vastaan tilanne, jossa tuntuu, että mä en pysty tähän? Että en mä uskalla, ettei mulla riitä kantti, etten mä osaa, etten kykene? Minulla nykyisin harvoin. Ei päivittäin ainakaan. Ehkä se johtuu siitä, että usko omiin kykyihin on kova? Toisaalta lapsenhoidon suhteen minulla tulee riittämättömyyden tunteita päivittäin. Esimerkiksi tänään Citymarketissa, jossa ostin viikon ruoat. Kaksi ja puolivuotias tekee kyllä kaikki heittäytymistemppunsa ja kiukuttelunsa, varsinkin kun on väsynyt. Siinä vaiheessa kelailin eilisen reenin mietteitä päässäni: Miten voi olla, että jaksan potkia 1000 kertaa, mutta tuntuu siltä, etten selviä yhdestä kauppareissusta taaperon kanssa... Ja vastaus on tietenkin, että jos kerran selvisin niistä potkuista niin selviän tästäkin. Tai että jos kerran selvisin seitsemästä kuukaudesta Kiinassa, selviän ihan missä vaan.

 Kuitenkin joskus on hyvä liikkua oman mukavuusalueen laidalla, haastaen itseään vähän parempaan suoritukseen kuin mihin kuvittelee pystyvänsä, sillä niistä tilanteista, joissa todella ylitti itsensä ja astui boksista ulos, voi sitten ammentaa arkipäivän epätoivon hetkiin.

 Shorinji Kempo on tarjonnut minulle vuosien varrella paljon itseni ylittämisen tunteita. Muistan alussa, miten en uskonut esimerkiksi koskaan pystyväni tekemään heittoja/hyppyjä. Kerrankin yksissä pikkujouluissa hypittiin ukemilla tosi korkeiden esteiden yli, joka kerta olin yllättynyt kun pystyinkin siihen. Todellisia itsensä haastamistilanteita ovat olleet kaikki embukisat, joissa olen välillä tuhatpäisenkin yleisön edessä tehnyt tekniikkaa. Taikka vaikka joku sellainen tekniikka, jota on tehnyt monta vuotta ilman, että se koskaan oikeastaan onnistuu - ja sitten monen vuoden reenin jälkeen sattuukin löytämään tavan, joka itselle soveltuu ja huomaa osaavansa tehdä sen tekniikan rennosti ja niin, että se varmasti toimii. Itsensä haastamistilanne voi olla vaikkapa leiri, jolla reenataan kovaa ja monta, monta tuntia putkeen. Vaikka välillä tuntuu, että ei pysty, ei jaksa, ei kykene - sitten kuitenkin jostain löytyy se ekstavaihde, jolla sinnittelee ne tunnit läpi.

Eikä sen haastamisen tosiaankaan tarvitse olla liikuntasuoritus - usein ne tilanteet, jotka ovat meille syystä tai toisesta vaikeita, eivät liity niinkään ruumiin vaan mielen ongelmiin... Itse pyrin tiedostamaan, mitkä asiat ovat minulle hankalia tai haasteellisia ja sitten miettimään, miten voisin kaataa niitä muureja, joita mieleni on minulle rakennellut vuosien varrella. Miksi? Koska maisema siellä muurin toisella puolella on niin upea. Sen maiseman nimittäin värittää tieto siitä, että minä pystyn, minä onnistun, minä kykenen ihan mihin vaan haluan.

Kuvat eilisen reeneistä. / Pictures from yesterday's training

Shorinji Kempon peruskurssit alkavat jälleen tammikuussa Jyväskylässä, Vaajakoskella, Säynätsalossa, Hämeenlinnassa, Vantaalla ja Helsingissä. Jyväskylän kurssi alkaa 22.1. Ryhtilässä - tervetuloa näytökseen klo 18 alkaen.

Yesterday in the first Shorinji Kempo training of the year we did 1000 kicks each. The point of this practise was to challenge ourselves and make us think how can we go forwards while our minds (and bodies) say: Stop! It's always useful to try to move out of one's comfort zone, even if it's something small like making a phone call at work, which you've been afraid to make or something else that you don't think you can handle or survive in. Shorinji Kempo has always been a way for me to challenge myself. At the start, I didn't think I could do any of it - not the ukemis and certainly not some of the more difficult twists and locks. But over the years SK has challenged me way beyond what I used to be - up to travelling to Japan to visit hombu or to competing infront of hundreds of watchers in Paris and Italy taikais. Out of the experiences of success, one's self confidence is built: I am able to do this, I CAN do it and I WILL succeed - There is nothing I cannot do if I set my mind on it.

Blogihaaste

 Sain tämän haasteen Vieraana Shanhaissa blogin Mialta, kiitos!

Haaste kuuluu näin:

1. Kerro pari asiaa itsestäsi ja päiväsi kulusta. Liitä kuva.
2. Vastaa haastajan kysymyksiin, jos se tuntuu mukavalta.
3. Muuta haastetta mieleiseksesi.
4. Keksi kymmenen kysymystä tai vaikka enemmänkin jos haluat.
5. Haasta mukaan bloggareita, joiden blogeja luet

Pari asiaa minusta. hmm. 

- Olen yökyöpeli. En yhtään tykkää herätä aikaisin, vaan mieluiten menisin nukkumaan puolen yön jälkeen ja heräisin siinä kympiltä aamulla.

- Olen täysin yllytyshullu - teen todella vaarallisia ja rämäpäisiä asioita, jos vaan joku haastaa. Pääedellä puuhun.

- Stressaan loppujen lopuksi aika vähän asioista. Kuitenkin se päivä, kun lennämme johonkin, ennen kuin olemme läpi turvatarkastuksesta, saa minut usein huonolle tuulelle, ehkä koska jännitän aikatauluja ja sitä, meneekö kaikki hyvin lapsen kanssa vai kyllästyykö hän jo taksissa (lapsen kitinä saa sekä miehen että minut huonolle tuulelle ja siitä se huono päivä voi todella ottaa tuulta alleen). Turvatarkastuksen jälkeen voin relata. Lennot menevät yleensä aina ihan nappiin, kunhan päästään niistä lentokenttäsöhellyksistä läpi ensin.

Pari asiaa päivästäni:

- Tänään olen toistaiseksi vasta käynyt kaupassa ostamassa aamiaista. Olemme Guangzhoussa (tiistaiaamu) ja hotellin aamupala (valkoista leipää ja kiinalaista limapuuroa) ei houkutellut, joten kävin ostamassa kahvin, pähkinöitä, herneitä ja banaaneja aamiaiseksi. Mahani on sekaisin taas vaihteeksi, kiitos erilainen bakteerikanta. Lapsi heräsi niin aikaisin, että nukahti heti uudestaan, joten nyt odottelen että hän heräisi oikeasti ja voisimme lähteä pieneen sateeseen ja Miland-leikkipuistoon, joka on aivan älyttömän hieno hoploppi, joka on täysin törkeästi hinnoiteltu (lähemmäs 30eur/päivä) - oikeasti mietin, että josko pihistäisin ja mentäisiin vaan Carrefouriin leikkimään... Mutta sitten mieheni pettyy, koska tiedän että hän halusi että näkisin puiston (he olivat siellä pari tuntia eilen poikani kanssa). Aamulla olen kirjoittanut jo yhden blogipostauksen ja nyt alan tehdä kyselylomaketta tutkimustani varten, jos poika ei heräile.  

Kuvia ei ole tältä päivältä, joten kuvat on sunnuntailta. Toivottavasti kelpaa! Nämä ekat kolme kuvaa ovat kadulta, jonka varressa meidän hotelli on.

Sitten kysymyksiin:
1. Elämäsi tähän asti hienoin kokemus?
Aika paha kysymys. Varsinkin kun haastajan vastaus oli niin itsestään selvä. Elämässä on niin paljon hienoja hetkiä. Toki lapseni syntymä oli hieno hetki. Mutta onhan niitä muitakin. Tää kysymys on aika tylsä loppujen lopuksi, koska jos vain yksi hetki olisi ylitse muiden niin eikö elämä olisi aika tylsää sitten kun se on koettu?
 
2. Millaisia blogeja luet?
Luen aika paljon ns. lifestyle, vähän kaikkea sekasikiöitä. Nykyisin monessa blogissa on tyyli ja taso noussut kovasti ja siksi niitä suosittuja on mukava lukea, koska ne ovat ammattimaisia ja niihin on selkeästi panostettu. Tän hetken ykkössuosikki taitaa olla Me Naisille blogaava Avec Sofie, joka on mun idoli - kaunis ja määrätietoinen uranainen, joka ei pelkää ottaa riskejä ja matkustella. Luen paljon matkablogejakin, jonkin verran sisustusta ja tyyliä ja muutamia treeniblogeja. Sen lisäksi luen niiden blogeja, jotka tunnen oikeassa elämässänikin:)
 
3. Kesän 2013 kaunein muistosi?
Kesän kaunein muisto lienee poikani nauru Morikawasensein tyttärien kanssa juostessa pitkin Rakuto-doinin puulattioita Kyotossa. Siinä hetkessä menneisyys ja tulevaisuus kohtasivat ja tuntui että olin siellä missä pitikin olla.

Taustalla näkyvästä supermarketista ostin aamupalani.

4. Suosittele lomakohdetta, jossa olet käynyt.
-Loma, mikähän se on... No tietenkin suosittelen asuinkaupunkiani Xi'ania: Kaunista ja muinaista Kiinaa. Ei hienohelmoille tai luksuslomailijoille, vaan niille, jotka tykkäävät kokea elämässään uutta. Xi'anissa kannattaa tehdä retki vuorille. Niin kuin nyt melkein missätahansa muuallakin maailmassa.

5. Mitä harrastat?
Harrastan valokuvausta, blogausta ja liikuntaa noin pääasiallisesti. Urheiluharrastuksista rakkain on Shorinji Kempo. Mutta onhan niitä ajoittaisia harrastuksia vaikka millä mitalla korttipeleistä ruoanlaittoon ja no, matkustelua ei minusta voi ehkä sanoa harrastukseksi, kun se useimmiten on työtä. Mutta siitä kirjoittaminen on harrastus.

6. Suurin toteutumaton haaveesi?
Ehkä sellainen työ joka olisi paikasta riippumaton. Sellaisen ottaisin mieluusti. Vaikka työni vie minua ympäri maailman, se ei täysin mobiili ole. Toisaalta niin kauan kun se on tällainen kuin nyt niin se on unelmatyöni.

7. Lempiravintolasi?
Lontoossa Bar Shu, Chinatownissa. Leigh Tandoori on myös aika korkealla listalla Leigh-on-Seassa. Xi'anissa se on jokailtainen kanta-schetzuan-ravintolamme, joka on sellainen räkälä, että kukaan ei oikeasti kyllä vierailisi siellä vain suosituksestani...

8. Minkä kirjan olet lukenut viimeksi?
Huh huijaa. Viime vuonna luin Catching Firen ja Mocking Birdin, ne lienee viimeiset. Mulla on kaksi kirjaa täällä reissussa mukana ja oon sivulla 50 ekassa. Eli en vaan löydä sitä lukuaikaa.

9. Mihin maahan matkustaisit, jos sinulla olisi mahdollisuus matkustaa minne haluat?
Varmaan Antarktiselle. Minulla on top10 matkustushaaveet, jotka kirjoittelin viime vuonna ja niistä on yksi vedetty yli nyt. Jospa ensi vuonna sitten näistä joku muu valloitukseen.

10. Mitä erilaista tulet tekemään tällä viikolla?
Tällä viikolla matkustan Hainaniin ja Sanyaan, joissa en ole koskaan aiemmin käynyt. Speciaali viikko siis menossa. Konferenssia ja toivottavasti myös rantalomailua siihen päälle. Haluan pitkästä aikaa uimaan!

11. Minkä elokuvan/teatteriesityksen olet katsonut viimeksi?
Pasific Rim. Joo, vaikka siinä olikin mun ideaalitreffit (Chalie Hunnamin kanssa Bo-tappelua) kuvattuna niin en valitettavasti voi sanoa kuin että jättäkää aivot narikkaan tai vielä paremminkin tuulikaappiin, sillä sen verran haipakkaa menoa. Olihan se viihdyttävää, vaikkakin aika teennäistä usealta alalta.

12. Paras tapa viettää viikonloppua?
Kempoleirit on aika kärjessä sanoisin: Liikuntaa, ystäviä, matkustamista, perhettä - siinäpä kombinaatio, jota on aika vaikea hakata.

13. Unelmiesi asuinpaikka?
Mä taidan olla sen verran juureton, että maailmassa näitä on paljon. Kuitenkin Jyväskylä voittaa, koska siellä on rakkaat.

Haastan seuraavat blogit:
Marimenten nyt ainakin, kun kerran haastoi minut värihaasteeseen, jonka sain toteutettua just ja just.
Lisäksi haastan ystäväni Vauhtiraitoja ja Saralenen, mikäli sattuvat tänne kurkkaamaan.

Muuten haastan yllä olevilla kysymyksillä, mutta vaihdan seuraavat kysymykset:
1. Elämäsi rankin kokemus?
8. Jos sinun pitäisi elää vuosi 'autiolla saarella', ketkä 9 muuta ihmistä ottaisit mukaasi ja miksi?

This text is wayyy too long to translate, I'm afraid. It was a blog challenge to tell some stuff about one's day and life. Have fun with the google translate! 

Värihaaste

Marimente haastoi minut jo syyskuussa. Nyt on aika lunastaa tämä haaste. Tarkoituksena oli löytää ottamistaan kuvista valkoinen, punainen, sininen, keltainen ja vihreä. No tässäpä ovat, olkaa hyvät:

 Punainen on tang-paratiisin kohikäärme. Vihreä on taas Taiping-vuoriston puu. 
 Samaiselta luontoretkeltä eväänä ollut Pomelo kelpaa keltaiseksi. Pomelon kanssa poseeraa kiinan opettajani Ying Meng.

 Sininen ja valkoinen on tässä yhdistetty samaan kuvaan, eli alla tuttuakin tutumpi Shorinji Kempo-temppelin pagoda Hombussa.

Kaikki kuvat tältä syksyltä. Blogin lukijat tietävätkin, että pidän kirkkaista väreistä ja isosta kontrastista. Minuun eivät uppoa babycolorit tai beessit. Mielummin kunnolla väriä sen olla pitää. En ole myöskään niitä, joiden koti on puhtaan valkoinen, en osaisi elää niin. Onhan se valkoinen kaunista ja valoisaa ja saa muut värit näyttämään hyvältä, mutta minä tarvitsen niitä muitakin...

I got a challenge of trying to find five different colors in my pictures. These are from this autumn: Red, Blue, Green, White and Yellow. It was an easy challenge - however, harder is to remember to complete it! Thanks Mari!

Neljäsosa vuodesta jäljellä - Mitä vielä tekemättä?

Lokakuun eka: Hyvää itsenäisyyspäivää Kiina! Tämä tarkoittaa sitä, että vuoden viimeinen neljännes alkaa. On siis ihan hyvä hetki vilkaista tämän vuoden tavoitteita ja miettiä, missä asiassa voi vielä petrata ja minkä verran realistisesti. Uuden vuoden lupauksia kävin läpi vuoden ekassa postauksessa täällä.

1. Normaalipainon tavoittelu [Toteutumisprosentti: 18%]

Kiinassa elämäni on huomattavasti terveellisempää kuin Suomessa (mikä ironia? Ilmansaasteita ei lasketa). Niin se vain on. Ei maitotuotteita, ei juustohoukutuksia, ei autoa. Kävelen helposti noin tunnin verran päivässä ja se on paljon se. Koska tiesin tänne tullessani, mitä rutiineiden kuntoon laittaminen vaatii, päätin, että nyt jos koskaan, syön terveellisemmin ja harrastan tarpeeksi myös arki- ja hikiliikuntaa. Luulisi, että nää asiat olisi helpompi toteuttaa Suomessa, mutta näin ei ole. Silti täytyy yrittää, muuta vaihtoehtoa ei ole. Katseltuani liikuntakäyriä heiaheian vuosisaldosta totesin, että olen ylivoimaisesti eniten liikkunut täällä ollessani, minkä jo tiesinkin. Lisäksi käyristä voi päätellä seuraavanlaisia asioita (vaikka onkin selvää, että eihän tässä ihan kaikki reenit näy, koska en aina ole muistanut merkkailla):

1. Päätän noin neljän viikon välein kunnostautua liikkumisen suhteen
2. Kerran kuussa tapahtuu jotain, mikä on vahingollista liikkumisrytmille: olen kipeänä tai matkalla, nää on varmaan aikalailla topissa, jos syyllisiä etsitään, mutta myös sellainen 'mutkun en ehdi' tai 'nyt just täytyy tehdä muuta' on varmaan tavallisia ongelmia. Sellaisen rutiinin rikkoutumisen jälkeen on sitten vaikea taas aloittaa projketi alusta, siihen voi mennä monta päivää, pahimmillaan viikkoja.

 Kuitenkin olen nyt päättänyt, että marinat riittää ja aion saada liikunnan entistä rutinoituvammaksi osaksi elämääni. Tähän auttaa esimerkiksi niinkin tylsä ja yksinkertainen asia kuin jumppa, tuo liikuntamuodoista vähiten mediaseksikäs. Tietysti mä voisin sanoa et joo, teen vatsalihasreeniä tai että teen pilatesta tai että teen lihaskuntoreeniä, mutta loppujen lopuksi kuitenkin ajattelen, että kyseessä on kotijumppa: Sellainen asia, joka on pakollinen sellaiselle ihmiselle, jolla ei ole tsäänssejä liikkua millään itselleen paremmalla tavalla esimerkiksi koska nyt sattuu asumaan Kiinassa, jossa ei oo ihan hirveenä vaihtoehtoja, jos lastakin täytyy ehtiä hoitaa.

Mutta joo, laskin, että painoni nyt / painoni vuoden alussa - Normaalipaino ja tilanne on se, että olen laihtunut 18%. Vuodesta on mennyt 75%, joten ehkä realistinen tavoite voi olla se, että vuoden lopussa olen 40% lähempänä normaalipainoa. Hyvä sekin olisi ja sitten loput tavoitteeksi ensivuodelle.

2. Lupaan vähentää yksityisautoilua [Toteutumisprosentti: 80%]

Kesällä kävi niin, että A ja J alkoivat käymään päivittäin Peukkulassa. Tämä edesauttoi sitä, että minä kävelin ja pyöräilin enemmän kuin aiemmin. Ei ollenkaan huono juttu. Täytyy yrittää jatkaa samaa ensi keväänä. Täällä Kiinassa yksityisautoilu on nollassa, että siinä suhteeessa onnistunut lupaus. Ehkä vielä olisi vähän enemmän voinut vähentää Suomessa ollessa.

3. Väikkärin viimeistely [Toteutumisprosentti: 10%]

Totuushan on se, että olen ihan liian vähän panostanut väikkäriin tänä vuonna. Eli viimeisellä neljänneksellä olisi syytä saada edes joitakin abstrakteja/papereita ulos, ei auta. Tämä on selkeästi kärsinein osa-alue. Uusi Kiinan matka ei tietysti auttanut asiaa, saati sitten henkilökohtaisen elämän kaoottisuus.

4. Treenaus [50%]

No reenattua on tullut, niin kuin kohdassa 1 jo merkkasinkin. Kuntosali sen sijaan joutui vaihtoon, sillä se ei sitten kuitenkaan ollut motivoivin paikka liikkua. Kuntoportti ei sovi elämäntilanteeseeni seuraavista syistä: Se sijaitsee keskustassa - jos kulkisin keskustan läpi päivittäin bussilla tai pyörällä, se olisi ideaalinen, mutta tämänhetkisessä tilanteessa on helpompi reenata joko työpaikan alakerran minisalilla, Liikunnan salilla tai Kuokkalan Graniitissa... Nimittäin kulkemiseen/suihkuun/auton parkkeeraukseen kuluu rahaa/aikaa, jota en keskustassa halua kuluttaa. Tulipahan opittua, että kuukausikorttinen kuntosalijäsenyys ei ole mua varten. Lisäksi salin täytyy olla sellainen, että se ei ole pelkästään naisille soveltuva, koska usein reenailen miesten kanssa, esim. työkavereiden kanssa jos tulee mentyä yhdessä niin se on jo tarpeeksi motivoiva syy raahautua säännöllisesti sinne salille. Kempossa tuli kyllä käytyä ihan kiitettävästi Suomessa ollessani, vaikkei minulle embuparia löytynytkään. Ehkäpä sit Lissabonin kisoihin kahden vuoden päästä.

5. Hygienia [30%]

No en varsinaisesti sanoisi, että tää asia olisi hirveästi edennyt. Se johtuu siitä, että siivous ei kiinnosta mua sitten tippaakaan. Veljeni siivoili meillä kyllä säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta jos haluaisi hygienian tason todella nousevan niin kyllähän se on niin, että pitäisi olla ammattisiivooja säännöllisesti huushollissa. Tarkoit
us on ensi vuodelle etsiä viikkosuunnitelmasta paikka, jossa on siivous kiinteästi olemassa.

6. IMDB Top250 listaprojektin jatko [20%]

Laskelmieni mukaan katselimme n. 10-12 elokuvaa sen puolen vuoden aikana, jonka vietin Suomessa tältä listalta... Ei nyt varsinaisesti mikään huono tulos, mutta tietysti katsottavaa jää ensi vuodelle vielä minun kohdaltani 38kpl, Virpillä noin kymmenen vähemmän. Tän vuoden puolella epäilen, ettei enää ehditä ainakaan yhdessä katsomaan näitä.

Sen lisäksi
- Pääsin Sanada Sensein leirille maaliskuussa ja Japaniin elokuussa
- Pääsin sitseille huhtikuussa
- Vietin juhannusta (ja muutenkin paljon aikaa) mökillä ja joululiput on jo ostettu Englantiin.
- Kävin Kajaanissa ja Iissä, toki olisin voinut käydä useamminkin, jos olisi ollut aikaa enemmän.
- Näin kavereita Brysselissä ja
- Runokokoelman kirjoittaminenkin on jo aloitettu ja hyvällä mallilla

Niin, että voisi sanoa, että olen onnistunut osassa siinä, mitä halusinkin tehdä. Sen lisäksi olen toki tehnyt paljon sellaista, mitä en tammikuun alussa osannut suunnitella, isoimpana tää toinen reissu Kiinaan tietystikin. Ei tunnu siltä, että olisin varsinaisesti haaskannut aikaa, mutta aina on tietysti hyvä miettiä, mitkä ne rutiinit elämässä on ja mitä niiden lisäksi ehtii. Taidan tehdä uuden postauksen kalenterin hallinnasta, koska tää on nyt jo ihan maratonpituinen juttu...

Mitä vielä aion ehtiä vuoden viimeisellä kolmanneksella:
- Kirjoittaa yhden abstraktin journaaliin
- Muunnella yhden artikkelin konferenssia varten
- Kerätä aineiston uuteen tutkimukseen
- Kirjoittaa runokokoelman
- Väsätä useamman kuvakirjan
- Pelata kovasti sulkapalloa ja harrastaa muutenkin aktiiviliikuntaa
- Matkustaa Kiinassa ja ilmeisimmin myös Pariisiin ja Lontooseen
- Petrata mun Kiinan kielen taitoa
- Viettää paljon aikaa mun poikien kanssa <3

Oletko sinä saanut tehtyä tämän vuoden aikana kaiken, mitä haluaisit? Mitä jää vuoden viimeiselle neljännekselle?

Ok, this is one of those posts that the English version will be *much* shorter. Basically as it's the end of September, it was a good time to look at some of my goals for this year and see what I could still improve, what I have done, what I have been slacking on. I guess my goals are quite similar to many: Improve health, write dissertation papers, watch some good films, see friends and family, write poems etc. What have you done this year? Are you happy with your progress or is there still room for improvement?

2-vuotiaan kasvatuksen haasteet

 Poikani on nyt 2v 3kk. Vauva-ajan haasteista tuntuu olevan jo aikaa, mutta uusia on todellakin tullut tilalle.

 Nyt on aika pohdiskella taas sitä kasvatusta. Mikä on sallittua, mikä ei. Ja miten rajat asetetaan. Vaikka kuinka olisi mukava antaa lapsen juosta pellossa ja toteuttaa itseään ilman minkäänlaista kuria... Mutta noh, viimeistään tässä vaiheessa tulee löytää sisältään pieni paha poliisi ja opettaa lapselle, että ei tarkoittaa ei.

 Positiivisia asioita kaksivuotiaassa:
* Ei tarvitse enää varoa, että putoaa ihan kaikkialta päälleen
* Ei pistä aivan kaikkea enää suuhun
* Viihtyy jo pitkiäkin aikoja leikkien itsekseenkin, jos sille päälle sattuu
* Tykkää edelleen kiivetä syliin tankkaamaan äiti-energiaa

 Ja sitten niitä haasteita:
1. Ykköshaaste on varmaan se totteleminen. Mitä tarkoittaa, jos äiti antaa ohjeen. Pysähdy! Älä juokse autotielle. Älä avaa DVD-soitinta, älä heitä ruokaa lattialle, älä juokse portaita alas, älä mene toisen pihaan... Useimmat asiat ovat sellaisia, että lapsi ei ymmärrä niitä vaaratilanteiksi. Mutta sitten alkaa olla myös niitä "teen tämän tahallani, saadakseni huomiota tai koska minulla on tylsää tai ärsyttää tai olen väsynyt ja nälkäinen" eli uhmaikähän se siellä. Terrible twos. En ole oikein varma, että mikä olisi paras tapa saada lapsi ymmärtämään, että tällainen käytös ei vetele. Tottakai sanotaan, että ei, näin ei saa tehdä. Mutta usein hän vaan riemastuu kieltämisestä - hah, sainpas huomiosi! Ja ajattelee, että siinä on kyse leikistä. Sen lisäksi olen ottanut syliin, pitänyt paikallaan ja selittänyt hyvin vakavalla äänensävyllä, ettei näin saa tehdä, ehdottomasti ei. (Esimerkiksi hänellä oli pari viikkoa sitten tapana purskauttaa juomansa mehu/vesi/maito lattialle suustaan. Tähän alaleuan pitäminen ja lapsen kiinnipitäminen toimivat ainakin toistaiseksi) Jos siis puhe ei mene perille - mikä auttaa? Aresti?

 2. Toinen haaste meillä on edelleen se syöminen. Lapseni on kyllä alkanut syödä tiettyjä ruoka-aineita sille päälle sattuessaan hyvin. Perunaa menee, jos se on sopivankokoissa paloissa, voilla maustettuna ja lämpöistä. Mutta auta armias jos on kylmää niin ei mene. Raejuustoa menee useimmiten myös hyvin. Ja meloonia. Ja porkkanoita ja parsakaalia. Ja nuudeleita, spaghettia ja pastaa. Ja riisiä. Ja papuja. Ja hedelmiä ja marjoja. Mutta lihaa/kalaa ei mene lainkaan. Ei makkaraa. Hän on siis kasvissyöjä. Yritetään toki harvase päivä, että menisi, mutta toistaiseksi ei mene. Suu pannaan kiinni ja heittäydytään makarooniksi.

 3. Kielen kehitys. Vaikka neuvolantäti sanoikin, että ei mitään hätää, kyllä se sieltä kehittyy, niin vanhempina toki haluaisimme, että hän jo osaisi kertoa, mikä on vialla tai mitä haluaa. Silloin hänen kanssaan voisi jo alkaa neuvotella asioista. Mutta kaksi-kolmikielinen kuin hän on, ei tämä vaihe tietenkään ole helppo. Lisäksi hän on motorisesti todella taitava ja vieläpä poika, joten kaikki kehitys menee edelleenkin siihen kiipeilyyn, juoksemiseen jne. Hänen käyttämiään sanoja:

Cat, Car, Six, Seven, This, Dish, Go, No, Money, I know, Haloo, Bye bye...

Äiti, Isi, Viisi, Kuusi, Ei sinne!,  Tämä, Auto, Ei, Mene, Aisha (hän itse), Mä (maito), Hauva, Missä, Harja, Kakka, Kukka, Mumma...    

Xiexie

Tuntuu, että joitakin sanoja hän on jopa unohtanut puolen vuoden takaa...

 4. Sittenpä on ne muutamat asiat, jotka olisi hyvä oppia seuraavan vuoden aikana, eli vessassa käyminen ja tutin pois jättäminen. Kumpaakaan emme ole halunneet ajoittaa tälle kesälle, vaikka periaatteessa ne olisivat nyt onnistuneet. Kuitenkin Kiinaan syksyksi lähtömme takia olemme halunneet pitää näistä kahdesta asiasta edelleen kiinni. Tavallaan olen pahoillani siitä, että lapsen kehitys hidastuu tämän elämäntilanteen myötä, mutta toisaalta tiedän, että ilman vaippoja ja tutteja Kiinassa tulee olemaan astetta hankalampaa. Ja todella haasteellista se tulee olemaan jo nyt. Suomessa kesällä kun pystyy juoksemaan illalla pihalla vaikka kuinka pitkään, ilman minkäänlaista pelkoa siitä, että jää auton alle. Kiinassa taas ulkoilu tulee tapahtumaan käytännössä valjaissa, sillä lapsi ei edelleenkään yhtään ymmärrä, miksi autotielle ei saa juosta. Noh, on tässä se hyvä puoli, että koska lapseni on niin kova juoksemaan ja niin nopea niin äitikin saa siinä ylimääräistä arkiliikuntaa illaksi, kun juoksee valjaissa olevan lapsen perässä.Tutti haittaa myös kielen kehitystä, mistä syystä hän saa sitä käyttää ainoastaan nukahtaessaan tai ollessaan hyvin väsynyt. Puhumattakaan tietenkään purentavioista.

 5. Tapakasvatus. Haluaisin, että lapseni oppisi tiettyjä hyviä tapoja, kuten että ruokailun aikana istutaan pöydässä, ei katsota televisiota ja ei vaellella ympäriinsä. Eikä varsinkaan heitellä ruokaa lattialle, vaan syödään siististi. Tietenkin hänen ruokailupaikallaan n. 2m säteellä näyttää ydinpommin räjähdykseltä joka ruokailukerran jälkeen.
6. Television katselu vs. leikkiminen. Elämme sellaisella rytmillä, että lapsi saa n. 1-1,5h ulkoilua kaksi kertaa päivässä ja sen lisäksi tietysti leikkii päälle sisällä. Hän nukkuu n. 1.5-2h päiväunet ja n. 9-10h yöunet. Äkkiseltään laskettuna noiden jälkeen jää sellainen 9h syömiseen (yleensä 5 kertaa päivässä), leikkimiseen ja sitten siihen television katseluun, jota hän kyllä tykkäisi harrastaa aika paljon. Annamme yleensä illalla katsoa samaan aikaan, kun itse katselemme jotakin ohjelmaa. Toisaalta en haluaisi, että lapsi on täysin kiinni tv:n katselussa, mutta toki siitä on apua, jos ja kun elämässä täytyy tehdä myös muita asioita kuten kotitöitä yms.

Että sellaisia haasteita. Jos on hyviä vinkkejä 2-vuotiaan kasvatukseen niin otan mielellään niitä vastaan.

My son is now two, which means he can be quite a challenge. He is bilingual and a boy, which means he has not yet started to communicate in a useful manner. Sure he can ask for milk and tell me when he has pooed, but I can't have a conversation with him - so that he would for example understand why I am saying 'no' to something. He is unbelievably fast and loves to run - his legs are long and my greatest worry right now is that he's hit by a car. I can catch him by running but I really need to run - no walking will do. Older women in the family cannot, so we need to keep him chained quite a lot...