Viime viikolla oli upeita talvisäitä J-cityssä. Yhtenä -20C iltapäivänä kävimme Virpin kanssa jälleen hyppimässä puskissa.
Olen tällä viikolla pohtinut elämänasennettani. Minä olen sellainen 100-0 ihminen.
Ne jutut, jotka minua kiinnostavat, ovat sellaisia, että pyrin tekemään
ne kympillä. Kuitenkin tingin sellaisista asioista, jotka monelle muulle
olisivat tärkeämpiä - kodin hetkellinen siisteystaso, omat yöunet tai
vaikka tavaroiden huolellinen varastointi. Olen suurpiirteinen ja
hajamielinen asioissa, jotka eivät yllä keskeisimpien joukkoon.
Ajattelen, että olen pääasiassa positiivinen ihminen, mutta osaan myös
valittaa.
Ystävieni vierailu sai minut muistamaan, että lähimenneisyydessä viime
keväänä en voinut ollenkaan niin hyvin kuin nyt. Pari vieraistani oli
käynyt meillä juuri silloin viimeksi ja kokenut sen tilanteen
ahdistavuuden. Olin stressaantunut tiedottomuuden tilaan - millainen
lapsestani kasvaa, onko minun lukittava elämäni täysin autismin
ympärille ja unohdettava unelmat ja eläminen. Muistelen sitä, miltä
tuntui olla ihan lopussa ja huutaa lattialla. Se tuntuu kaukaiselta,
mutta oikeasti oli vasta vähän aikaa sitten.
Ehkä olin jopa hieman masentunutkin silloin. En tiedä. Mikä on
auttanut? Varmasti se, että olen saanut asioita aikaan. Olen
kirjoittanut väitöskirjaani eteenpäin. Julkaissut papereita. Olen
remontoinut liikkumistani ja ruokavaliotani terveellisempään suuntaan.
En voi kyllin korostaa sitä, miten suuri merkitys liikkumisella on
hyvinvointiin. Tammikuussa olen liikkunut melkein joka päivä ja ottanut
uudeksi tavaksi reenata aamuisin. Se on aivan huippua! Kello ei ole
vielä yhdeksää ja minun päivän reenit on jo tehty. Liikuntaremontin
takana on kaksi ihmistä: Anu ja Esa.
Roundi3-sivusto
on mullistanut lihaskuntoni ja Esan vertaistuki on mitä mainiointa.
Minä olen ihminen, joka elää sosiaalisesta kontaktista - se on minulle
elinehto. En ole yksinurheilija, vaikka reenien tekeminen yksin olisikin
kätevintä.
Olen viime aikoina myös käynyt dialogia yhden sukulaiseni kanssa, joka
kokee ettei muista milloin olisi viimeksi ollut onnellinen. Minä koen,
että olen onnellinen nyt. Itseasiassa koen, että olen ollut onnellinen
jo pitkään. Minun onnellisuuteni koostuu siitä, että saan tehdä myös
asioita, joista nautin ja pidän. Jopa jokaiseen päivään mahtuu monta
kohtaa, joita odotan: Aamureeniä, työpaikan aamukahveja, itse työn
tekemistä, lounasta, lapseni pusujen tulvaa, kun haen hänet
päiväkodista, mieheni kanssa päivästä puhumista, tv-sarjojen katselua
illalla jne. Minun ihan tavallinenkin päiväni on täynnä tilanteita,
joista nautin. Mutta sen päälle toki energiaa imen haaveista, matkoista,
ihmisten kanssa puhumisesta ja elämän suunnittelemisesta ja
analysoinnista. Ja kirjoittamisesta! Parin viime viikon aikana olen jopa
käyttänyt aikaa muistellen haavettani kirjoittaa joskus kokonainen
kirja.
Onnellisuus minulle on vapautta tehdä niin kuin haluan. Tietysti elämässä täytyy tehdä myös sellaisia asioita, jotka eivät ole niin mieluisia, mutta huomaan, että niitä on tällä hetkellä paljon vähemmän kuin viime vuonna. Vaikeita asioita on rutiinien muuttaminen lapsen kanssa kommunikoinnin tueksi. Mutta päivä kerrallaan. Kun muuttaa vaan yhden asian per päivä tai viikko, eivät ne ala hallita ajatuksiani liikaa.
On totta, että minun elämässäni perusasiat ovat kunnossa, en ole huolissani ruoasta tai rahasta. En ole rikas, mutta en köyhäkään. Minulla on koti ja perhe ja aivan mahtava ystäväpiiri. Mikä tärkeämpää, koen, että minua arvostetaan ihmisenä ja saan tehdä luovaa työtä. Helppohan minun on olla onnellinen, vai? Kuitenkaan se ei ole ihan niin yksinkertaista. Olen sitä mieltä, että ihminen minun tilanteessani voisi olla joko onnellinen tai onneton. Minä valitsen jälkimmäisen. Aina toki voit sanoa, että koska minulle tapahtui tämä ja tämä asia, minulla oli huono onni ja siksi olen onneton. Minun onnellisuuteni ei riipu onnesta. Se riippuu siitä, että haluan olla onnellinen ja uskon itseeni.
En ole enää se teini, joka ei uskonut koskaan saavansa töitä tai menevänsä naimisiin. Toki osa onnellisuuttani on toteutunut toisten ihmisten kautta, mutta lopulta tärkeintä on ollut sanoa itselleni: Minä olen tällaisena hyvä ja arvostan itseäni. Tiedän, että pärjään. Uskon, että itsensä hyväksyminen ja itseluottamus ovat niitä asioita, jotka vaikuttavat kaikista keskeisimmin onnellisuuteen.
This week I've been thinking about happiness. Why am I happy? In my situation, someone else might be unhappy... I've learned that my son will probably never speak properly. He might learn to speak, but not really in the real life context. He will probably need care throughout his life. This kinds of news can crush people into despair. Last spring I was there. I remember yelling on the floor after my first visit to the speech therapist. That was the bottom, I hope. I'm sure I was stressed back then, maybe even depressed. But this is a different year.
It's true that in my life I've got the basics well: Family, home, enough money, creative job. I have all of Mazlov's needs hierarchy covered. I don't call it luck. I believe people can affect things greatly with their attitudes and their work ethique. I think you can have everything well in your life and still be unhappy. I choose not to be.
For me, happiness comes through self appreciation, expression and freedom. It's about trusting that what I am is enough and people will value me. It's accepting that I might not be the most cleanest person or the most prettiest, but what I am is enough. I am no longer the teenager who thought she'd never get a job let alone get married. My everyday life is filled with little rewards that make me happy: Morning training with a friend, a cup of coffee with my colleagues, deep conversations, laughter, kisses from my boy when I pick him from the daycare, sharing my daily happenings over dinner with my husband, watching crazy tv like 'Galavant' to relax in the evening. There's always something to look forwards to in the near and far future. Dreams are important for happiness too. They help though the times when we must do things we don't like.
That's my recipy. Sure, partly it might be luck, but overall, I make my own happiness.
Kuvat/Pictures (c) Virpi Flyktman
