Shorinji Kempo Embu on Ice

 Järven jää saa ihmisen päässä aikaan kaikenlaisia outoja reaktioita. Kuten, että mentäiskö pyörimään sinne avojaloin.../Do you ever get that feeling - you know how frozen lakes are those small voices inside people's heads which say: "Should I do something really stupid and go there to roll around in the snow without my shoes on..."

Blogin lukijoille lienee selvää, että päälajini on Shorinji Kempo. Siinä ei ole juurikaan kilpailua. /Readers of this blog probably know that my main sport is a Martial Art called "Shorinji Kempo". It has almost no competitions.

 Ainoa kilpailun muoto on ns. paritanssi, ennalta määrätty parin tai ryhmän kanssa toteutettava esitys, joka kestää 1,5min-2min. Sen nimi on Embu. /The only form of competition is a pair show of one and a half to two minutes, where all movements have been preplanned. It is called an Embu.

 Embusta kisaillaan mm. joka neljäs vuosi World Taikailla (muistanette vuoden 2013 visiitin Japaniin) ja joka neljäs vuosi Euroopan taikailla. Nämä kaksi tapahtumaa vaihtelevat limittäin niin kuin kesä- ja talviolympialaiset, tänä vuonna vuorossa on siis Euroopan Taikai Lokakuussa Lissabonissa. / You can compete with your embu for example on World Taikais which are organised every 4 years (Remember my visit to Japan in 2013).  Or you can compete on European level, on European Taikai, which is also organized every four years, however they take turns so from European perspective, there's a major Taikai every two years basically. Of course on top of that there's various smaller events on regional and national levels. European Taikai is this year in Lisbon in October..

 Kerrankin aloitin embun tekemisen ajoissa. Olen vuosikaudet kisannut serkuttareni kanssa, mutta koska hän on jo yli 10v asunut kanssani eri paikkakunnalla, emme ole ikinä varsinaisesti saaneet kunnolla reenattua embua. Niinpä vaihdoin paria setääni ja aloitimme embun tekemisen jo ennen edellistä Kiinan matkaamme viime syksynä./ For once, I have started the embu practise early. For years my embu partner has been my cousin, but since we've lived in different cities for 12 years, we've decided to change partners and so from last Autumn, I have been training with my uncle instead.

 Embun tekeminen on pitkä prosessi. Reenaamme tällä hetkellä kerran viikossa, tunnin verran kerrallaan. Lissaboniin on aikaa puolisen vuotta, kesän jälkeen kertoja on lisättävä. /Making an embu is a long process. We train at the moment once a week, but after the summer, we must add on the times.

Embu koostuu 6 pätkästä tekniikoita. /Embu is usually consisting of six parts of technique series

Tekniikkapätkät sisältävät sekä kovia (goho: Iskut, potkut, lyönnit, torjunnat) että pehmeitä (juho:irrotukset, maahan viennit, heitot, lukot) tekniikoita. / Technique series combine hard Goho (Kicking, punching, blocking) and soft Juho (releases, throws, strangling, locking..) techniques.

Embuun saa sisällyttää tekniikoita niiltä vyöarvoilta, joilla embupari reenaa + yhden korkeammalta asteelta. Minä olen 3.dan ja saan siis tehdä kaikkia tekniikoita 4.danin listaan asti. Setäni taas on 4.dan ja vastaavasti saa tehdä 5.danin listaan asti. /Embu can have techniques from the belt grades of the practising kenshi plus one higher. So I am 3rd Dan and can practice up to 4th dan. My uncle is 4th dan and can do techniques up to the 5th dan list.

Embuun on hyvä sisällyttää tarpeeksi vaativia tekniikoita. Jos on 3.dan ja tekee vaan aloitteilijoiden tekniikoita niin siitä ei paljoa tekniikkapisteitä kerry. /It's important to include enough difficulty level into the techniques that one does. If you are 3rd dan doing just kyu techniques - it will be considered as too easy for you and you will loose points.

Embussa tekniikoitten lisäksi arvostellaan myös näyttävyyttä, joten parin täytyy synkronoida liikkeensä ja ajoituksensa. Myös etäisyyksien täytyy olla sopivat ja kiai-huutojen tarpeeksi vakuuttavia, eli täytyy toisin sanoen osata esiintyä. / Apart from the technical side, the embu judges also give points about the appearance and performance of the embu. The pair must be fully syncronized on their movements and timing. The distances must be fitting and your kiai-shouting must be convincing. In other words, you have to be able to make a great show.

Embussa eniten jännittää se, muistaako kaikki tekniikat oikein ja tietysti myös se, että pystyykö kontrolloimaan hermonsa ja esittämään sen satojen katsojien edessä. Tietysti useimmat embut saavat virhepisteitä mm. alueen ylittämisestä tai ajan yli- tai alittamisesta. Minulle henkilökohtaisesti embuharjoittelu antaa paljon perspektiiviä: Opit tietyt tekniikat muita paremin, koska tahkoat niitä viikosta toiseen. Sen lisäksi opit pariharjoittelusta ja itsesi ylittämisestä. Pidän esiintymisestä, vaikka tietysti sinä aamuna ennen sitä omaa suoritusta Taikailla, no onhan se sellainen 'pskat housussa' fiilis, että maha kääntyy ympäri. Mutta mikä onnen tunne pelkästään siitä, että oma pitkällinen harjoittelu tulee noteeratuksi ja mikä fiilis, kun on saanut sen tehtyä. Suosittelen kokeilemaan - jos ei tätä omalle epämukavuusalueelle menemistä, niin jotakin muuta vastaavaa. Ihminen kasvaa onnistumisten - ja epäonnistumisten kautta. Tärkeintä on pistää itsensä likoon. Muuten ei edes suo itselleen mahdollisuutta kehittyä. / In embu, the most anxiousness comes from remembering techniques correctly and of course also whether one can control themselves and his/her nerves in front of hundreds of people in the audience. Most embus of course get minus points in exceeding the area or the time. To me, just practising embu is very rewarding. You learn a lot from your partner. You get to practise this set of techniques again and again and at least you will know those well. You get to experience something together with your partner. You learn to challenge and exceed your own personal limits. I like performing, but of course I admit, it's not easy to face the competition and on the morning of the taikai, it's a feeling like you are shitting yourself. My stomach will go round and round. But the feeling after is such pure happiness as my long term training will get noted - the best is the feeling of managing to get it done and to give your best to it. I recommend you'll try some similar experience of going outside your comfort zone. Put yourself out there. Get those experiences of success and fail - they will both make you a stronger person. If you never try, you don't have the chance to grow.

Kuvat / Pictures (c) Virpi Flyktman

En halua olla koko elämääni ylipainoinen

Tein pari viikkoa sitten taas sen tempun että otin kuvat kaikesta, mitä söin viikon aikana. Viimeksi tein näin v. 2013 kesäkuussa. Se postaus löytyy täältä. Tämä oli jälleen opettavaista. Mikä on muuttunut 2v aikana? No ehkä hiilareita on vähennelty jonkin verran. Mutta lautasella on aika samanlaisia asioita kuin kaksi vuottakin sitten. Paino näyttäisi lokin mukaan olleen kesäkuussa 2013 90,3kg ja vyötärön ympärys 98cm. Tänään paino 77,8kg ja vyötärön ympärys 86cm. Eli parissa vuodessa olen hukannut 12,5kg ja 12cm. Viimeisen puolen vuoden aikana painoni on ollut about sama. Se on siinä ja pysyy. Syy löytyy tietysti lautaselta, eli ilmeisimmin kulutan sen, minkä syön. En varastoi, enkä myöskään mene miinuskaloreilla. Tämä ruokailun kuvaus on varsin havainnollista silläkin tavalla, että a) näen ongelmakohtiani ja b) huomaan mitä napostelen - näiden kuvien ulkopuolelta söin about joka ilta rusinoita ja ehkä jokusen siivun kinkkua/kalkkunaleikettä.

Olen ruokavaliooni suht koht tyytyväinen. Syön 5-6ateriaa päivässä ja aika paljon kasviksia, hedelmiä ja marjoja - toki niitä voisi vielä lisätä. Äkksieltään laskettuna kalaa tuli syötyä 4 kertaa viikon aikana. Kuituja todennäköisesti en syö ihan tarpeeksi. Lounasravintoloissa ulkona syöminen on paheeni - kyllä, jos tekisin lounaat itse eväiksi niin elämä terveellistyisi hieman. Juusto on edelleen kompastuskiveni, enkä osta sitä itse kotiin käytännössä koskaan. Kuitenkin välillä mieheni sitä ostaa ja samoin äitini, mikä johtaa siihen, että sitä syön. Esimerkiksi tällä viikolla oli sellainen tilanne, että jääkaapissa oli edellisviikon vierailulta jäänyt leipäjuusto ja lakkahillo, joita söin iltapalaksi useampana iltana (Kiitos vaan V ja M vierailusta!) Mutta näissä kuvissa näkee sen, että minun on useimmiten helppo päästä järkevällä syömisellä iltaan asti, kunnes sitten tv:n katselun lomassa tulee syötyä asioita, joita ei pitäisi syödä. Ja jotenkin se 'palkitsen itseni raskaan päivän jälkeen' ajattelu on niin syvällä tuolla selkärangassa että sitä on vaikea kontrolloida. Olen yrittänyt hallita sitä niin, että palkitsisin itseni jollakin sallitulla 'kunnon ruoalla'. Esim. Munakkaalla tai voileivillä, joissa on proteiinia päällä. To, Pe ja Su iltaisin harrastamme jotain liikuntaa (vauvauintia tai Kempoa), minkä jälkeen on pakko syödä jotain, muuten ei tuu mitään. Tosin su kempo on niin aikaisin että useimmiten illallinen jää sen jälkeen nautittavaksi joskus kahdeksan maissa.

Alkoholin käyttö on myös repsahduksia aiheuttava tekijä. Varsinkin 'krapulapäivänä' eli alkoholin käytön jälkeen kun edellispäivänä ei ole välttämättä syönyt illalla tasapainoisesti. Lauantaina join pari lasia viiniä, ne eivät tässä näy. Ja tietysti tarkoitukseni ei ole ollut missään vaiheessa 'laihduttaminen' vaan se, että ruokavalioni olisi tasapainoinen, terveellinen ja voisin hyvin. Jaksaisin treenata jne.

Toki ajattelen, että minulla on sellainen viisi kiloa vielä ylimääräistä, mutta en halua että miinuskalorit alkavat vaikuttaa mielialaani, joten en ole alkanut mihinkään gramman tarkkaan syynäämiseen. Kuitenkin yritän tehdä pieniä valintoja, joilla ruokavalio paranee. Tiedostaa, milloin nälkä iskee pahiten, mitkä ovat sudenkuoppani jne. Mutta kyllä ihminen saa välillä herkutella - se on mielelle terveellistä, kun ei tee sitä överillä tavalla. Tunnistan itsessäni sen ahmijan, joka olin 2-kymppisenä. Se asuu siellä sisällä ja välillä se kertoo minulle, että 'syö vielä vähän, haluut kumminkin'. Kannan sitä Katia aina mukana ja tiedän, että minulla on aina se riski, että syöminen lähtee lapasesta. Joka päivä ja viikko teen töitä sen eteen, että söisin ja liikkuisin oikein. En enää aloita dieettejä maanantaisin. Aloitan terveellisen syömisen joka aamu. Useimmiten pääsen jo siihen klo 19 asti, kunnes todella joudun kamppailemaan itseni kanssa. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka tappoivat isäni 53-vuotiaana. Koska hän ei pystynyt sanomaan ei niinä hetkinä. Minä haluan olla olemassa vielä yli 21vuotta. En suostu uskomaan, että olisin ohittanut keski-ikäni. Enkä halua koko ikääni olla ylipainoinen.

Pieniä muutoksia kahden vuoden takaa ovat olleet esim. nämä:
1. Korvaan aamiaisen kaurahiutaleet marjoilla
2. Korvaan lounaan ja päivällisen hiilarit salaatilla
3. Olen punninnut annoskokoja, että osaisin laittaa lautaselle oikean määrän ruokaa
4. Juon pari lasia vettä ENNEN kuin aloitan syömisen

--
Two years ago, I shot a picture of everything I ate for a week. This month, I did the same. Looking at the differencies of the plates, there's not much. Maybe I eat more vegetables now. And less carbs. Still, something big has happened. I've lost 12kilos and 12centimetres around my waist. This tells me something about change in diets: Very small differences make a huge difference. You don't think that it matters if you eat one bread instead of 2, but when you do it every day, 356days per year, it's a lot of bread. 

I have always been over weight, throughout my adoult life. I am a non practising binge eater, and that will always stay with me. I can see it in the evenings with raisins even. It's difficult to eat just one fist-full. It's so easy to just keep on eating. I know those choices in life are the matter of life and death for somebody - My dad for example kept on eating big junks of cheese every night, overloading his kidneys which took him to an early grave at the age of 53. I do not want that to be me. I refuse to say that I've lived most of my life already - not if I can help it. Looking at the differences in between what I had on my plates 2 years ago in comparison to now, I can observe that very small changes make a big difference. I have started to replace the carbs of my meals with salad. I don't have rice or pasta in the evening, instead I have salad. I eat berries instead of oats at breakfast with my cottage cheese. Small things like that. Of course I excersise more regularly and that surely makes a difference. If one changes their eating too radically, it's unlikely to be a lasting change. You can see that I've been on this road to Healthier life for a long time. In the last 6 months, my weight has not really changed at all. Loosing those extra five kilos that I have got, would demand minus calories, which I have not yet been willing to take. I suppose in order to do so, I would start weighing everything I eat, to be observant of calories. 

Maanantai / Monday

Tiistai / Tuesday

 Keskiviikko / Wednesday

Torstai / Thursday


Perjantai / Friday

 

Lauantai / Saturday

 
Sunnuntai / Sunday

But My Smile Still Stays On

Inside my heart is breaking... My Make up maybe flaking, but my smile - still stays on.
 On and on, does anybody know what we are living for? I guess I'm learning. I must be stronger now. I'll soon be turning. Around the corner now. Outside the dawn is breaking, but inside the cold can make it simply freeze. The show must go on. 

 Tuli sitten perjantai. Tämä viikko on mennyt sumuisesti, pienessä takatalvessa, lumihiutaleiden keskellä. Niille, jotka ovat kyllästyneet Jyväskylän maisemiin ja mun tylsiin asupostauksiin - teille on tällä viikolla ilo kertoa uutisia:

Kahden kuukauden päästä matkaamme takaisin Kiinaan. Paluu tapahtuu paljon aiemmin kuin olin aikonut, sillä rahoituskuvioni ovat kesäkuun jälkeen Kiinan reissujen osalta heikot. Niinpä tämä perhe muuttaa vielä kerran kuukaudeksi Kiinaan.

Tästä johtuen olen tehnyt päätöksen tehdä väikkärini Introduction-osion ohjaajien tarkasteluun valmiiksi seuraavan 2kk aikana. No shit. Tämän onnistumista olen päättänyt tukea karsimalla aikasyöppöjä asioita työpäivästäni. Toivon, että ystävät ja sukulaiset ymmärtävät, että seuraavan 3kk aikana minä tulen olemaan entistä poissaolevampi teille. Tulen käyttämään rankalla kädellä ns. priorisointimenetelmää, jossa ainoastaan todella tärkeät asiat saavat huomiota. Teistä voi tuntua rankalta, että en ehdi näkemään tai lörpöttelemään aikaisempaan tapaan puhelimessa tai lounailla tai skypessä tai muuta. Toivon, että ymmärrätte, että olette minulle tärkeitä, mutta seuraavien kahden kuukauden ajan väitöskirja tulee olemaan minulle ykkönen. Kirjoittelen ajanhallinasta toisen postauksen vielä...

 Tämän viikon muita kuulumisia on se, että isotätni on edelleen hengissä. Juuri ja juuri, nippa nappa, mutta hän on hengissä. Olen viettänyt aikaa Kyllössä, minkä olen voinut. Hän ilahtuu kovin minut nähdessään, vaikkei muuta juuri jaksa kuin hymähtää ja katseensa tarkentaa ja voihkia kivusta. Olen käyttänyt tunteja laulaen (!) ja minä en osaa laulaa... hänelle kaikki laulut, jotka suomeksi osaan ja mitkä ajattelen hänen haluavan kuulla. Olen muistellut hänen kanssaan kaikkia hänen juttujaan vuosien varrelta - miten hän oli sairaalan keittiössä töissä - millaista oli sota aikaan - kaikki hänen minulle kertomansa tarinat, jotka muistan. Ne kymmenen vuotta, jotka olen hänen luonaan vieraillut kerran viikossa, eivät ikinä unhoitu. Olen kuunnellut Laura Närheä ja vähän jopa My Heart Will Go Onia... Mutta etenkin olen kuunnellut Queenia ja miettinyt sitä, että minun pitäisi päivittää oma hautajaismusiikkilistani. Joka aamu hoitajat ovat varmoja, ettei hän elä iltaan. Joka ilta he ovat varmoja, ettei hän elä aamuun. Mutta hän on sisukas pikkulotta ja hän porskuttaa. Keuhkot täyttyen vedellä, kertoen minulle, että hän on jo vanha. Olen kävellyt hänen yksityishuonettaan ympäri kuunnellen hänen kipuvalitustaan ja miettinyt, että onko elämässä mitään pahempaa kuin kuunnella toisen kipua. Oma kipu ei minulle ole mitään siihen verrattuna, että istun päivästä toiseen sen sängyn laidalla ja kuuntelen sitä, kun toiseen sattuu. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin minä haluan olla hänelle vahva ja kun hänet näen, minä hänelle hymyilen niin leveästi. Olen positiivinen, olen optimistinen, nauran ja saattelen häntä iloisesti kohti kuolemaa. Koska kyllä hän on turvassa minun sydämessäni ihan aina. Eikä minun tarvitse itkeä juuri nyt. On ihanaa saada olla hänen kanssaan vielä hetki. Jokainen päivä. Kun vielä kohdataan.

 Yhdeksi yöksi maltoin lähteä Helsinkiin työmatkalle, mutta tulin takaisin niin nopeasti kuin voin. Kyllön vierailuajat ovat minulle tutut. A:lle taas Kyllön osasto kakkosen lelut.

Että sellainen viikko. On ollut pakko tsempata. Kirjoitin yhden abstaktin konferenssiin. Vedin kaksi esitystä. Töissä oli kiirettä, mutta sain paljon vinkkejä väikkäriini, joten en ole pettynyt. Toivottavasti teidän viikko on sujunut hyvin.

 So this week, we've been mainly waiting for news from the hospital. In the mornings the nurses call us and say she wont live to see noon. In the evenings they say she won't live through the night. Mut she does. Barely. I've been visiting as much as I can. I've been listening to her pain. I've been singing to her. I've been telling her all the stories from her life which she might want to hear. I go there first thing in the morning. I go there last thing in the evening. When I see her, I smile. And think that seeing someone's pain so close is something that really is difficult to bear. I am thinking - am I psychotic if I am able to copartementalise it and stay with her and smile and laugh, even though it hurts me so bad. I know that I'll be strong for her. She needs optimistic and happy. That's who I am. I can cry later, when she is gone. 

On other news, we have decided to return to China at end of May and stay for a month. I have decided to make my PhD before that. To put it together. To leave it for my supervisors. In order to accomplish this, I am moving all things from my life that are not on top priority list and in 3 months time, I can get back to those. Right now, I'm just going to focus on this. Less lunches, coffee breaks etc. It's not that I don't love you guys, but this is very important now. I hope all of you will understand. I haven't forgotten about you. It's just that I am busy. 

Feelings of this week are so mixed. Happy. Sad. Tired. Smiling. Optimistic. Energetic.

Kuvat/Pics (c) Virpi Flyktman

Pulkkamäessä

Reilu viikko sitten ehdittiin talven ekalle ja vikalle pulkkamäelle Laajavuoreen.

 Laajavuoressa on pienten lasten kanssa kiva olla näin talvisin. Ei olla viety A:ta vielä ollenkaan hiihtämään saati laskettelemaan, mutta kun katsoin noita ilmeisesti ilmaisia lasten hissejä niin päätin et ens vuonna kyllä aloitetaan harjoittelu. Alkaahan poika olla jo melkein viis silloin ja ystäväni poika alkoi laskea kolme vuotiaana.

 Isosedän kanssa.

 Nautittiin auringosta ja metsästä.

 Pitäis harrastaa näitä suomalaisia lapsen kanssa tehtäviä kivoja ulkoiluja useamminkin.

 Mukana menossa olivat varamummu ja kummitäti.

 Jännitti et pääseköhän Timo ylös asti, kun maasto oli aika pehmoista ylärinteessä.

 Mut niin sieltä tultiin yhdessä kikatellen alas.

 Laskuunsa tyytyväiset

Kun vetää 17kg kahvakuulan ylös sellaiset seitsemän kertaa tunnin aikana niin siinä pääsee jo kevyen lepopäivän reenille.

 Ja mikä parasta on se vauhti

 Kun pulkkaillaan alamäkeen.

 Tyylistä ei mulle pisteitä.

 Äiti vedä mut takas ylös, en jaksa kävellä.

 Olipa pitkästä aikaa huikean hauskaa. Olen tyytyväinen siihen et pääsin kerran talvessa ees pulkkamäkeen ja hiihtämään, vaikka jäisivätkin ainokaisiksi. Kiitokset seurasta sukulaisille!

Little over a week ago, we tested the slopes of Laajavuori for sledging. First time and probably the last time this year. Tops and I were accompanied by great uncle and his wife as well as his godmother, my cousin. This must be one of the most fun sports of the Winter - enjoying snow, sun and the forest. I am such a Finn when it comes to sliding down hill - I could just keep on doing that. Fun afternoon, which was even a little sporty for those of us who kept on pulling 17kilo kettle bell up the hill. Next year, I will definitely teach my son to skate, ski and downhill ski. This is a promise. Laajavuori is such a nice place for a little Finn and I have learned to downhill ski at the age of six, so next year Tops will certainly be old enough. Thanks guys, it was fun!

IT-tiedekunnan publiikki 2015

 Eilen oli taas aika juhlia IT-tiedekunnasta valmistuneita, siis maistereita ja tohtoreita vuodelta 2014. Pimeämpien ajatusten tasapainoksi tämä oli hyvää aivojen nollausta mun elämään.

 Meillä nämä kemut, joiden nimi on muuten 'publiikki', jos on viime vuodesta päässyt unohtumaan, järjestetään kerran vuodessa ja näin maaliskuussa.

 Ja koko henkilökunta on kutsuttu mukaan.

Tänäkin vuonna ohjelmassa oli puheita, maljoja, palkintoja ja laulua.

 Ja Gaudeamus Igituria.

 Ruoka oli varsin mainiota, lohta, salaatteja ja lihaa.

Ja juustoa! Saatoin vetää pienet ruokaöverit.

 Oltiin Jennin kans molemmat liikkeellä Henrin 'karonkkamekoissa'. Hänelle tuo sähkönsininen sopii niin hyvin, oli varsinainen väripilkku näissä juhlissa.

 Baari oli taas auki varsin antoisasti.

Tohtorin tukka on muuten nyt hyvässä mitassa, kurkatkaapa viime vuoden publiikki - kyllä on muuten petrannut!

Panu oli myös komeana ja juonsi illan..

 Tuoreet maisterit kukitettiin.

Ja osastosihteeritkin olivat tuleet paikalle syömään... Ja jotkut saattoivat päätyä jopa pienen suostuttelun jälkeen vähän joraamaankin:) Oli muuten ikävä Tapanin tanssitaitoa, terveiset vaan eläkkeelle!

 Myös hallintopäällikön seurassa tuli tanssahdeltua.

One more drink.

Illan kohokohtaa saatiin odotella.

 Maljat kädessä.

 Mutta viimein se saapui - nimittäin Dr. Pirkkalaisen 'lets swing it' puhe. Lonkalta lähti mukavia muisteluita. Vaikka minä olenkin sitä mieltä, et jos joskus itse olisin vastaavan puheen pitämässä (mikä ei teknisesti ole mahdollista jos valmistun tänä vuonna, koska ensi vuoden puhuja tulee naapurilaitokselta) - niin tekisin tästä puheesta performanssin, ehdottomasti.

 Leenalla oli kiva nuttura.

 Some Spock enthusiasts were hanging around the lobby...

 And I grabbed my favourite replacement date, E for a picture. Because my long suffering husband, although this year was present, did not want to get his picture taken. Unfortunately these shots are in Erkka's camera.

 (c) Erkka Peitso

 Vielä on käsivarsissa tekemistä.

Tuore tohtori viime viikolta, Yikun ja hänen ohjaajansa Timo Käkölä juhlivat.

 Myös urheiluteknologioita tutkiva kolleegani oli mukana menossa.

 Ja illan suussa meitä viihdytti DJ Juuso, joka ystävällisesti suostui soittamaan Billy Jeanin, mikä taas saa miehetkin tanssilattialle.

Valitettavasti ilta päättyi minun kohdaltani todella aikaiseen, koska olin päättänyt sivistyneesti viedä väsähtäneen aviomieheni nukkumaan ajoissa. Joskus toiste sitten taas aamuun asti. Hauskaa oli, kiitos seurasta kaikille!

Yesterday we celebrated the new Masters and Drs of our Faculty in IT Faculty Publiikki. It's the same party every year - speeches, good wine and drink and friends and laughter and dancing. What more could you possibly want? This is the way Finns party. We left at decent hour with Mr. C and got a goodnight sleep. Next year, I want to be one of those picking up the flowers...:) Nice contrast to the darker topics of my life right now.