9-vuotishääpäivä

Tänään, 29.7.2016 tulee kuluneeksi yhdeksän vuotta häistämme ja 13 vuotta siitä päivästä, kun tapasimme. Viime vuosi on ollut avioliitollemme ehkä toistaiseksi raskain, minkä vuoksi tuntuu niin tärkeältä tänään viettää aikaa yhdessä kahdestaan. En pidä avioliittoamme itsestään selvyytenä - vaikka kyllähän se näillä vuosimäärillä jo tuntuu, että ollaan oltu yhdessä aina, niin kauan kuin muistan. Tätä kuvaa katsellen, ollaan oltu todella lapsia, kun tavattiin ja nyt 13-vuotta myöhemmin, ollaan aikuisia. Aikuisilla on vastuita, on iltoja, jolloin kaikki ei mene putkeen - lapsi kiukuttelee ja aikuisetkin kiukuttelevat. Se rakastumisvaihe, jossa ollaan toiseen niin hullaantuneita, että tekisi ihan mitä vaan, että saa olla yhdessä toisen kanssa - no se on vaihtunut vaiheeseen, jossa päätetään olla yhdessä, vaikka tulisi mitä.

Ajattelen meistä, että olemme sitkeitä ja vahvoja tässä liitossa. Että useimmat ihmiset olisivat jo luovuttaneet sellaisten tilanteiden ja haasteiden edessä, kuin meillä on vastassa. Mutta kun kumpikaan ei halua erota. Tämän ihmisen kanssa on hyvä olla. Vaikka tää vuosi onkin ollut hankala, voin tällä hetkellä sanoa, että meillä menee oikeasti hyvin. Olemme löytäneet tavan olla yhdessä, jossa kummallakin tuntuu olevan hyvä olla, eikä ahdista. Tämä ei ole ollenkaan itsestäänselvää.


Miten avioliittoa hoidetaan? Ei se itsestään pysy kasassa, niin se vaan on. Minusta avioliitto vaatii molemmilta paljon työtä. Mutta myös ennenkaikkea sitä halua tehdä niitä töitä. Silloinkin kun kiukuttaa ja tuntuu siltä, että haluaisi luovuttaa. Jokaisessa ihmisessä on sekä hyviä että huonoja puolia sinuun nähden - avioliitossa eletään molempien kanssa, yhteisestä päätöksestä. Minulle kumppanissa tärkeintä on se, miten hänen kanssaan pystyy kommunikoimaan, koska ilman sitä, ei ole oikeasti yhtään mitään muuta. Ainaskaan sen rakastumisvaiheen jälkeen. Vasta sitten, kun pinkki "Teen sun vuoksesi ihan mitä vaan", on hälvennyt - voi alkaa miettiä, että onks tää nyt se ihminen, jonka kanssa mää oikeasti haluan olla ihan aina. 

Meidän jutussa minulle tärkeintä on yhteys. Se, että asioista pystytään puhumaan ja sopimaan. Ilman sitä, että ymmärtää toisen kommunikointia - oli se sitten verbaalista tai non-verbaalista, täytyy pystyä kertomaan, että nyt minusta tuntuu tältä ja toisaalta kuuntelemaan, kun toinen kertoo. Mieheni kanssa emme todellakaan ole samaa mieltä kaikista asioista maailmassa ja on riitoja, jotka ratkevat niin, että todetaan, että olemme tässä mielessä erilaisia. Siinä tilanteessa täytyy löytää itsestään se hyväksyntä sille toisen ihmisen erilaiselle näkemykselle ja kunnioittaa sitä, vaikka itse ajattelisikin toisin. Näin minä ajattelen, että avioliitto toimii. Että hyväksyy toisen sellaisena kuin hän on, eikä toivo, että hän muuttuisi. Toista ei voi muuttaa, ainoastaan voi muuttaa omaa suhtautumistaan. Jos toisen käytös tuntuu oudolta, täytyy yrittää miettiä, miksi hän nyt tekee noin/sanoo noin ja miksi se minusta on outoa... Ymmärtää sitä toisen käytöstä, siinähän se juju on.

Tämä vuosi on ollut minulle itselleni erittäin opettavainen. Kävin keväällä juttelemassa psykologin kanssa viisi kertaa, aiheena oli mm. avioliittomme ja miten sitä voisin hoitaa. Itse olen kokenut tärkeäksi miettiä asioiden taustoja: Miksi minä käyttäydyn näin - miksi mieheni käyttäytyy näin... Tänä kesänä Kiinassa sain ahaa-elämyksen tästäkin aiheesta. Kiinassa oleminen on meille parasta terapiaa. Siellä on helpompaa pyörittää arkea, koska se on yksinkertaista - yllättäviä tilanteita tulee vastaan vähemmän kuin Suomessa ja asioita voi ennakoida nyt jo monen vuoden kokemuksella. Kiinalla on meitä eheyttävä vaikutus. Kiinassa ehdin myös ajatella: Miten minä voisin tukea meidän yhdessä olemista... Mitä mieheni haluaisi, että tekisin sen eteen (esim. että siivoaisin enemmän). Avioliitossa on kyse toisen huomioimisesta, siitä, että välitän asioista, joista tiedän, että hän välittää, vaikken itse välittäisikään. Olen myös yrittänyt opetella arvostamaan kaikkea, mitä hän tekee päivittäin perheemme eteen ja antamaan positiivista palautetta siitä. On tärkeää huomata, kun toinen on siivonnut, on tärkeää kiittää kun toinen laittaa ruokaa tai vahtii lasta. Meillä ainakin vaikeimpina hetkinä molemmista tuntuu siltä, että toinen ei arvosta kaikkea sitä, mitä toinen tekee ja siitä tulee se konflikti. Tämän voi välttää, kun tiedostaa sen, mitä toinen on tehnyt ja sen lisäksi tekee itse parhaansa. Se riittää. Perheen eteen tehtävät asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä ja ansaitsevat kiitoksen, vaikka ovatkin jokapäiväisiä.

Meillä molemmat ihmiset ovat äärimmäisen itsenäisiä ja kykenevät pyörittämään arkea niin Suomessa kuin Kiinassakin myös ilman toisen apua. Itsenäistenä ihmisenä minun on joskus vaikea ottaa vastaan toisen apua. Olen kuitenkin kovin tietoinen siitä, että ilman miestäni, meidän elämämme olisi vaikeampaa, vaikkei meistä kumpikaan 'elätä' toista ja molemmat pärjäisivät myös omillaan ilman toistakin. Olemme yhdessä, koska päätämme ja haluamme olla. Emme siksi, että olisimme toisistamme riippuvaisia.

Olen kiitollinen siitä, että saan jakaa elämäni ihmisen kanssa, joka...
...Kykenee syvällisiin, monipuolisiin keskusteluihin.
...On tunnollinen ja äärimmäisen hyvä isä lapselleni.
...Tekee töitä niin esimerkillisesti, että saa minutkin supertehokkaaksi.
...On luotettavin ihminen, jonka tiedän, eikä ole koskaan valehdellut minulle.
...Ei todellakaan luovuta helpolla, silloinkaan kun tilanne vaikuttaa toivottomalta, tai olen käyttäytynyt todella huonosti.
...Pesee ja ripustaa meidän pyykit.
...Vie joka aamu lapsemme tarhaan.
...Laittaa todella hyvää ruokaa ja muutenkin kokkaa meillä useammin kuin minä.
...Jonka kanssa voi muuttaa Kiinaan kerran pari vuodessa ja matkustaa ympäri maailman.
...Joka edelleen 9 avioliittovuoden jälkeen tuntuu olevan minulle paras ja sopivin kumppani maailmassa

Kiitos rakas, että oot mun kanssa.

/  Today, is our 9th anniversary. We have been together for the total of 13 years since today. That feels like 'as long as I can remember'. Looking at the picture that I found from 2003, we've been kids back then and now we are adults. I'd like to think that we have overcome some odds that most people would have broken up for, many times. I'd like to think we are strong and persistent and we don't give up even when it gets hard. This year has been hard on us. There has been times when the marriage has not been feeling well and where we have both been very tired of fighting and arguing. I don't take this marriage for granted. We are together, because we want to be and we work on it. Every day. And hard. 

It is only after the pink fluff period of 'falling in love' passes, that you can really evaluate if a person is one that you want to be with, for the rest of your life. At the start of most relationships, you are so in love that you'd do anything for the other person. That can go on for years. But that's the easy part of being with someone. The real part is the every day compromises and communication which you need to make work, in order to stay together, make your lives work and of course also create it to be an environment that you want to be in. Every day is not a good day. But in our lives right now - most days are. I am happy and I think my husband is as well. I feel really good about being with him. Even after 13 years, we have interesting discussions daily and we can solve our problems - sometimes the argument ends into a situation where we disagree, but then at that point, it is up to us to learn to appreciate the other person's opinion and accept them as they are. That's the only way I see a marriage working and that's how ours work. We certainly don't agree in all things in life. But we can accept that the other person sees things in a different way. 

China is really good for us. It is our healing place. It is somewhat simple and there's a lot of time to spend together as a family. In China, we had one argument (only one in 1,5months, after 9 years of marriage, I think that's a pretty good achievement) and that made me reflect on my own behavior and what I could do better for this relationship. I thought of the behaviors of me and my husband, trying to understand both, knowing that I can only change myself. 

I appreciate my husband immensely. I am every day thankful, that I am with a person who...
 
...Is capable of amazing discussions, is never boring and has so much more knowledge than I do.
...Is a great and caring father to our boy.
...Works so hard that he makes me efficient as well by his example.
...Is the most reliable person that I know. By far.
...Does not give up easily. Specifically when the situation seems completely hopeless or I have behaved in a bad way
...Washes and hangs up all our laundry.
...Takes our child to daycare every morning.
...Is an excellent cook and cooks more often than me.
...Is a person who I can move to China with once a year, or travel around the world. 
...Who after 9 years of marriage still seems as by far the best fit of a companion to me that I have ever met.

Happy anniversary my darling. Thank you for being with me.

Juuri nyt

 Parasta elämässä on kesä. Se Suomen viiden minuutin kesä. Se mikä on tässä tänään. Parasta on myös olla viisivuotiaan pojan äiti. Sellaisen pojan, jonka mielestä olis parasta käydä uimassa ihan joka päivä. Ja useita kertoja päivässä. Parasta on se, että hänen kanssaan voi päivittäin hypätä seikkailuun, on se sitten ulkovoimistelutreenit uinnin jälkeen Tuomiojärvellä taikka kävely salaisessa puutarhakäytävässä, joka löytyy meidän talon takaa. Parasta on kaikki tämä lämmin ja aurinko. Pienet vaatteet ja työpaikan kahvihuoneen häiriintyneet keskustelut. Parasta on aamutreenit Agoralla. Parasta on äiti, joka on poiminut pakastimen täyteen mustikoita ja siivonnut meidän huushollin ja pessyt ikkunat.

 Parasta on Suomen sosiaaliturva, joka tukee erityislapsen vanhemman työtä ja lapsen terapiaa lähettämällä päätöksiä heinäkuussakin. Ja parasta on etenkin istua myöhään yöhön lämpimällä terassilla pohdiskellen Kantin tietoteoriaa, Descartesin kritiikillä ja Wittgensteinin pohdinoilla höystettynä. Onko olemassa muutakin kuin tiedostettua, koettua tietoa? Onko sitä, mistä ei voi puhua, josta on vaiettava? Parasta on just ne parhaat ihmiset elämässä, joiden kanssa ei haittaa vaikka juttelis sellaisia monologeja, joista ei muut voi saada selvää. Riittää niinku että on.

Parasta on saada joka ikinen päivä elää sellaista elämää, jossa on oma vapaus olla sellainen kuin on ja päättää omista asioistaan. Se on juuri nyt parasta.

Mää sain positiivisuushaasteen. Kelpaakohan tää?

/Right now, the best things in life are here: the one minute of Finnish summer. Being the mother of a five year old boy that is always ready for an adventure. Mother Of a boy that Thinks We should go swimming every day. Many times per day. Best is also the new and old friends, the deep and shallow conversations. Specifically the never ending office coffee room discussions on odd boobs, orange legs, synchronised menstruation and sex worker's lives. Best are the letters from Finnish social security workers who provide statements to assist parents of disabled kids even on holiday season.

But overall best, is to the freedom. Every day to be who I am. And make my own decisions.

I got a positivity challenge. I wonder if this will do...

Kadonneiden rutiinien jäljillä

Eka viikko (tai reilu) Suomessa on mennyt mukavasti ja mieli on virkistynyt niin, että enää ei tunnu siltä, että haluaisin takaisin Kiinaan. Haasteellista on ollut se että kun on kaks kuukautta poissa riveistä niin tuntuu että haluais nähdä kaikkia ihmisiä kauheesti koko ajan.  Mut sit kaikki rutiinit on vielä aivan hukassa ja on vaikea muistaa, että miten tätä suomielämää eletään.

Hukassa on, että milloin mää mukamas kirjoitan tätä blogia... Mistä aiheista? Jostain syystä mun kotielämä tuntuu niin epäeksoottiselta. Vaikka tiedän, että se on kaikkea muuta. Täällä Suomessa on myös opeteltava uudelleen syömään - ei enää ravintolaillallisia joka ilta... Ja jääkaapissa on tavaraa, muutakin kuin munia ja Dragon fruitteja... Tää aika on tosi ihanaa, kun on tuoretta kaikkea: Marjoja ja vihanneksia... Mutta mulla on hukassa et miten niitä laitetaankin... Miten mää harrastan liikuntaa ja milloin... Päästä kiinni taas niihin rutiineihin...

Kyllähän nää asiat tietysti palailee... Mutta huomaan, että mun perussuomirutiineissa on ollut puutteita viime vuoden aikana. Väikkärin vaikututkset näkyvät edelleen. Se on jännä, että jos puoleksi vuodeksi niinsanotusti siivoaa elämästään 'ylimääräisiä' asioita ja tekee vain ja ainoastaan niitä, mitkä ovat jollakintapaa välttämättömiä, niin sitten huomaa, ettei enää osaakaan tehdä niitä juttuja, mitä osasi aiemmin. Tai nille ei löydy aikaa vaan millään. Toisaalta jotkut asiat ovat sellaisia, joille minä en ole oikein löytänyt aikaa koskaan, mikä sekin on erittäin huono juttu.

 Niinkuin nyt vaikka se siivoaminen tai tavaran laittaminen pois kotoa. Tiedän Kiinassa olostamme, että tulemme toimeen niin paljon vähemmälläkin ja jos vaan kaavittaisiin täältä pois kaikki sellainen,  mikä on ylimääräistä ja lajiteltaisiin erilaisiin laatikkoihin tai säilytysjutskiin ne tavarat jotka tässä huushollissa ovat - olisi meillä siistinpää ja se taas vaikuttaa yleiseen ilmapiiriin. Jokaisella ihmisellä on erilainen toleranssi sotkuisuutta kohtaan. Minulla se toleranssi on todella korkea, eli pystyn elämään vaikka minkälaisen sotkun keskellä. Englantilaiset sen sijaan pystyvät elämään enemmän lian keskellä kuin suomalaiset keskimäärin, mitä olen ainakin havainnut - mutta kaikenkaikkiaan tiedän, että minä olen se meidän perheen sotkuinen. Toki A jättää lelujaan ympäri taloa jne. Mutta jos niillä olisi paikat, hän osaisi kerätä ne kasaan iltaisin rutiinin omaisesti. Autisti osaa siivota ja järjestellä, paljon äitiään paremmin.
Huomaako yhtään, että olen viettänyt aikaani oman äitini kanssa, kun minulla on tällaisia ajatuksia...? Mut tottahan ne ovat. Pitäisi vaan miettiä, että miten pienin askelin saadaan ne kadonneet rutiinit takaisin ja aletaan taas saada aikaan, sen sijaan, että aina vaan mietitään et toikin pitäis tehdä tai hoitaa... 
Mut onhan tää Suomen kesä kuitenkin ihan parasta. Ollaan ehditty vähän mökkeillä ja mää oon ehtinyt pyörähtää kaksillakin festareilla ulkoiluttamassa mun buutseja ja korsetteja.  Ollaan hengailtu poikasen kanssa puistoissa ja olen jopa ehtinyt hieman tekemään töitä ja pikkuisen jumppailemaankin... Ollaan vihdytetty vieraita meidän ihanalla terassilla. Josko nää rutiinit pikkuhiljaa tästä. Loppuvuonna haluaisin ainakin ehtiä:

1. Pottailukouluttamaan poikaa (hyvässä vauhdissa on just nyt)
2. Järkevöittää huushollin tavaran paljoutta ja siivota säännöllisemmin
3. Palata normaaliin urheilurutiiniin (n. 5kertaa viikossa)
4. Karsia ruokavaliota järkevämpään suuntaan (lähinnä vähentää juuston, leivän ja alkoholin käyttöä)
5. Kirjoittaa blogia säännöllisesti
6. Viettää laadukasta (läsnäolevaa) aikaa perheen kanssa

Oliskohan noista tavoitteiksi...

So the routines. Why does 1,5 months in China take away all the 10,5 months of routines...? I feel like I don't remember what is good to eat, how to clean, how to progress in work etc. I've now managed to get to the point where being back feels great. The weather has gotten slightly warmer and we can entertain people on our terrace. I've sneaked two visits to different festivals over the last one week and we've been to the summer cottage even. Yes it is great to be back and see all the people. The only downside is that the time is still very limited and I feel as if there's not really enough of it - not for cleaning the house, not for seeing friends, not for working - it is never enough. So the only way is to get back on the routines which bit by bit make things happen. During the rest of the year I would still like to: 
1. Help my son to potty train himself off nappies (he's well on the way and has had 6 wees into the toilet only today!)
2. I'd like to organise and clean our home so that it wouldn't be such a mess all the time
3. I'd like to get back on the sports routine of 5 times per week
4. I'd like to make my diet be healthier, mainly less cheese, bread and alcohol
5. Write this blog regularly
6. Spend quality time with the family

Let's see how it goes. Happy Sunday to all folks!

Sisäinen gootti haussa

 Expat Bluesiin tappamiseen tarvittavia aseita: 1. Nuku tarpeeksi, 2. Nää kaikkia rakkaita ihmisiä, jotka ovat hyviä muistuttamaan sinua siitä, miksi Jyväskylä, Finland on niin mahtava paikka eikä sieltä kannata liikkua mihinkään liian kauaksi. 3. Lähde kuitenkin sitten pieneen reissuun, johan ehdit olla kaksi yötä kotona... Ei liian kauas, miten olis vaikkapas Tampereelle! Elikkäs eilen olin jälleen etsimässä sisäistä goottiani Lumous Goottifestareilla. Pidempään blogiani seurailleet muistanevat, että osallistuin tähän tapahtumaan myös viime vuonna... 

Viime vuodesta viisastuneena kävin shoppailemassa korsetteja Camdenista vuosi sitten, juuri tämä tapahtuma mielessäni. Tässäpä siis hieman sneak peekiä mun asuun, joka ei ole ollenkaan tarpeeks gootti... Eihän kerrota kenellekään että mää vaan kuokin tässä tapahtumassa seuran ja ambienssin takia enkä ymmärrä itse musasta juuri mitään...? Mut eihän se haittaa - siis että musta on ihanaa kun ihmiset vie mua johonkin ihan uusiin juttuihin, mun oman comfort zonen ulkopuolelle, oppimaan kaikkea hienoa maailmasta. Mitä maailma olisi ilman kulttuurivaihtoa? Mikä onni on, että on ystäviä, jotka harrastaa kaikkea erilaista juttua niin pääsee itse sellaisiin paikkoihin, joihin ei muuten ikinä itsekseen tulis mentyä? Ihan parasta musta. Kirjoittelen tästä tapahtumasta pidemmälti jahka saan kuvat kamerasta.

/So how to kill the Expat Blues? The steps to be taken: 1. Sleep enough. 2. See all the wonderful people who remind you why Jyväskylä, Finland is actually an awesome place. 3. Go for a little trip somewhere, as you've been home for two nights, surely it is already time to pack a bag... How about going to Tampere? Yesterday I was once again searching for my inner Goth in the 'Lumous Gothic Festival'. Those who have followed my blog last year can maybe remember that I also attended last summer. Since then, I went shopping in Camden town, London, keeping this event in mind. Yes, my outfit of the day is hardly gothic and more steampunkish. But that could be because I am not a Goth. I am going for the ambience and company. But why is that wrong, I wonder? I love it when people take me to places outside my own comfort zone. I get to experience things that are completely new to me... What would life be like without cultural exchange? Isn't it great to have friends who drag you to places where you wouldn't go otherwise... I think that's one of the best parts in life.

Homeland

Tänään kirjoitan postausta IHAN ITSE. Teiltä taisi jäädä huomaamatta se, että olen tarvinnut kustannustoimittajan apua viimeisen kuukauden verran, jotta olen saanut blogini päivittymään. Tänään O jäi ansaitulle kesälomalle, kun vihdoin singahdimme Xi'anin kuumasta kesästä tänne kotimaan - öh, kosteaan säähän. En ollut käynyt feisbuukissa 1,5kuukauteen... Vaikka sinne postauksena nämä jutut ilmestyvätkin, nekin suoritti kesäsihteerini, kiitos hänelle pedantisti hoidetusta hommasta - I would hire you anytime! Syynä tähän oli siis Kiinan käsittämättömän paska netti, jonka kanssa ei postauksia vaan voinut saada aikaiseksi. 

 Minulla on jetlag ja sen tuoma kotimaamorkkis. Täällä oleminen tuntuu kovasti väärältä tänään. Vaikka vietimme poitsun kanssa mitä mukavimman päivän äitini ja tätini seurassa käyden asuntonäytössä edellisen uutta kotia miettien.

Seurassa ei ollut mitään vikaa. Ihana päästä näkemään omia tärkeitä ihmisiä pitkästä aikaa. 

 Mutta mikä tää paikka on...? Tuntuu kuin olisin jossain eksoottisessa elokuvassa... Ihmiset kaupungilla kävelevät kuin skandinaaviset zombiet, pitäen suuria turvavälejä, murjottaen. He tuntuvat minusta kauhean pelottavilta. Ihmisillä on blondia tukkaa ja sinisiä silmiä. Minusta tuntuu, että minä en asu täällä. Ei tämä ole se minun paikka.

Tiedän, että kyseessä on vaan käänteinen kulttuurishokki. Lämpötila laski noin 15-20C kertaheitolla ja kaikki ihmiset ymmärtävät, kun puhun äidinkieltäni. Sen puhuminen on myös haastavaa, kun useimmat sanat tulevat englanniksi. Tänään esimerkiksi 'Toukokuu' puhelimessa ollessani tarhan johtajattaren kanssa - oli aivan mahdoton minun muistaa. Siispä sanoin jotain että 'pari kuukautta sitten'. Mielessä oli vaan että sen kuukauden nimi on 'May'. 

 Koko päivän on väsyttänyt. Meidän matka meni siedettävästi - ilman mitään incidenttejä. Lapsi nukkui päikkärit melatoniinin avulla koneessa (1h), mutta muuten oli pystyssä 8h lentoa + 4h junaa. Viimeinen tunti oli aivan minuuttien laskemista. Isiltä meinasi palaa hermot, kun lapsi purki energiaansa jumppaamalla tyhjässä ekstraluokassa hyppimällä tuolilta käytävälle ja takas. Mutta jotenkin siitä selvittiin. Ja kotona odotti Eno, joka oli vaihdattanut auton lampun ja tankannut ja jutteli sitten minun pahimpaan sosiaalisuuden nälkääni pari tuntia hetimiten kotona.

 Poikasesta on tullut mummuille haaste. Hän kun voi itsepäisesti heittäytyä maahan, jos haluaa päästä irti kädestä ja ei tottele kuin minun tai isin karjaisuja. Sen sijaan hän mallikkaasti tekee pissinsä pönttöön jopa housut jalassakin. Sitten olis vielä ne kakat... Yks askel kerrallaan.

Jokatapauksessa, nyt ollaan kotona ja täytyy taas sopeutua tähän arkeen täällä. Seisoin ruokakaupassa tumput suorana eilen: MItä ihmettä mää syön tässä maassa? Rutiinit ovat aivan hukassa... Miksi musta tuntuu, et lapsenhoito oli Kiinassa helponpaa? Tiedostan, että mun pahat mielet johtuu siitä, että olen väsynyt ja muutostilassa. Ensi viikolla jo voin paremmin aivan varmasti. Mutta just nyt on sellainen olo, että mikä tää maa on? Miks me asutaan täällä? Ehkä ne syyt löytyy tässä pikkuhiljaa.

/So we are back in civilization. I had not been to facebook for 1,5months, nor this blog. This is the first post I post myself since the beginning of June. I have had a summer secretary do my posts. I sent him the content every day with pictures and he'd get to the places online where the Chinese firewall blocks me... Thank you for job well done, O! 

Being back - Jetlag is a bitch. I don't know if I've suffered it this much before. Maybe I'm getting old or something. I've been so exhausted today... Also being back seem very surreal. All the people are so blond and large. They have blue eyes. They stand so far from each other. And they are so grumpy, so scary when you see them walking on the streets. I have reverse culture shock - it never gets old. I am also aware that the reason I feel my own culture sucks right now is the fact that someone has just put 5 extra hours into my day but I haven't slept much in comparison to that. It will feel better next week. Less surreal. People will stop feeling like they are some characters in a weird scandinavian film. 

I spent today with my family and my son. We went to a house showing and a playground. My mum is trying to find herself a new apartment to live for next year. It is good to see family, after a long while, it was a good day that way. Even with 15-20C temperature drop and constant downpours... It's been a very rainy summer in Finland.  No matter how many times you do this, it is every time as hard. Routines are missing and you feel as if you've left the best part of your soul behind. Now it needs to be found again in this new world, which at the same time seems efficient and clean and green and blue... But also somehow so far away from the life you left behind. What is this place? Why do we life here, again? I guess the next weeks will tell us.

Kaikki mitä Kiinassa rakastan

...kadut täynnä elämää... Se miltä tuntuu, kun kävelen mun kotikaduilla Xi'anissa. Kaikki kadunkulmat, rakennustyömaat, kampukset...

...vihreät pavut chilin ja valkosipulin kanssa paistettuna...

...öinen näkymä 15.kerroksen ikkunasta futuristiseen pilvenpiirtäjämaailmaan..

...ystävät, kolleegat, Kiinan perhe...

...jäävät taa.

On aika palata todellisuuteen. Zaijian! See you later!

/and Today is the day. All our bags are packed and We are ready to go. Time to leave behind all that I love about China:
- the streets Of my home area of Yanta, how it feels to walk them and all the campuses
- my Chinese family and research group, all my old friends
- all the GREEN beans with chili and garlic
- views of the big city after dark 

Goodbye, zaijian! How i will miss you all. Time to go back to reality now.

My Star Wars

Disney-land reissullani tein pikkuvisiitin tähtien sodan näyttelyyn, joka oli siis rakennettu Millenium Falconin näköiseksi… Tai niin sanottiin brosyyrissä, mutta noh, en ollut ehkä aivan samaa mieltä asiasta.

Star Wars -näyttelyssä oli kuitenkin tunnelmaa: Musiikkia ja propseja esillä uusista ja vanhoista elokuvista.

Minä olen Star Wars-sukupolvea. En sitä, joka näki ne alkuperäiset elokuvateattereissa, mutta sitä, joka katsoi niitä teini-ikäisenä uudestaan ja uudestaan. 90-luvulla.

Niistä elokuvista tuntui löytyvän vastaukset kaikkiin elämän filosofisiin kysymyksiin. Koska voimahan meillä on kaikilla mukana. Aina.

Star Wars oli minulle ennen kaikkea suuri seikkailuelokuva, jossa samaistuin molempiin Skywalkerien sisaruksista. Kenenkään neuvot eivät olleet yhtä hyödyllisiä elämälle kuin Yodan.

“Judge me by my size, do you?”

"Fear is the path to the dark side…fear leads to anger…anger leads to hate…hate leads to suffering"

“Do. Or do not. There is no try.”

Osasin yhteen aikaan kaikki alkuperäiset elokuvat sanasta sanaan ulkoa. Osaisin varmaan vieläkin. Mihin tahansa hetkeen pystyin vastaamaan Star Wars-lainauksella. Serkuttareni Kirsin kanssa pelasimme Star Wars-korttipeliä teini-iässä pari vuotta niin intensiivisesti, että 90-luvulla todella elin pelkkää Tähtien sotaa. Se on edelleen minulle kovin henkilökohtainen ja niinpä esimerkiksi viime vuonna Force Awekensin ensi-ilta oli yksi odotetuinpia loppuvuoden tapahtumia…

Nykyajan lapsilla, nuorilla tai aikuisilla, jotka katsovat näitä elokuvia ensi kertaa nyt 2010-luvulla, ei minusta ole mitään mahdollisuuksia ymmärtää niiden hienoutta. Koska on ollut Lord of the Ringsit ja Harry Potterit ja you name it - efektit ovat olleet jotain aivan muuta kuin seitkyt-kahdeksankyt-lukujen vaihteessa ja tarinat samoin. Se on sääli, mutta

Tuntui tavallaan hassulta piipahtaa Star Wars -universumissa keskellä Disneylandia. Ihan kuin se ei jotenkin kuuluisi sinne. Mutta oli kuitenkin mukava käydä moikkaamassa erittäin ‘In Character’ Darth Vaderia ja R2D2:ta.

Henkilökunta oli pukeutunut Rebel piloteiksi ja huiteli paikanpäällä Kylo Ren Lightsabereiden kanssa. En kiellä lirauttaneeni pienet kyyneleetkin mininäytöksessä, jossa esitettiin ‘Path of the Jedi’ minielokuva (otteita kaikista toistaiseksi nähdyistä elokuvista).

Olen ollut Star Wars näyttelyissä aiemminkin, esim Lontoossa ja Helsingissä. Tämä saa minulta kuitenkin 2/5 tähteä. Parempikin olisi voinut olla. Ja pelkästään Star Warsin takia en lähtisi Disneylandiin. Star Wars parkia odotellessa… Ootteko te käyneet katsastamassa Star Wars näyttelyitä ja mitä piditte?

/On my trip to the Disneyland in Shanghai, I went to see the Star Wars exhibition. Of course. By far this was the most personal experience of the park for me. I can be called a long line hard core Star Wars fan. There was a time when I knew all the lines to the original trilogy - I probably still do. I am not old enough to have seen them in the cinema, but I saw them in the nineties, when I was a kid. Back then, before the internet, before Lord of the Films movies and so on… I think kids now a days don’t stand a chance of understanding what Star Wars really is about. The magic of it was something else back then. It was so personal and you could find all the answers to all the questions from the universe in it. Of course, force is with us, always. And has there ever been any more useful advice in the world except those by yoda?

“Judge me by my size, do you?” 

"Fear is the path to the dark side…fear leads to anger…anger leads to hate…hate leads to suffering"

“Do. Or do not. There is no try.”

So yes this visit for me was personal and I did feel a little bit let down by the so called ‘Millennium Falcon shaped’ exhibition, which included a photo op with R2-D2 and much in character Darth Vader, as well as a mini film called ‘Path of the Jedi’ made of the episodes shown so far… I think they could have done better. There was some items on display like Han Solo carbonate and Boba Fett, but seriously, I would have hoped for more. I’ve seen Star Wars exhibitions in London and Helsinki before and somehow I think they left me with more content… I suppose all kids now a days could want is a plastic Kylo Ren Lightsaber… I mean, really… Have you been to Star Wars exhibitions and what did you think about them…? I think even Worldcons have more interesting Star Wars programme than this one…

Autistin hoitamisen sovittaminen työskentelemiseen Kiinassa

Tänään meillä on läpsystä vaihto -päivä. Mieheni palaa Anyangista, missä on ollut väsäämässä Oracle Bones & Chariots dokkaria viimeiset pari päivää. Jännitämme, että onko hänen Gautier eli luotijunansa ajoissa, koska jos aikataulut pitävät, hän saapuu tänne Xi'aniin kahdelta, kun taas minun on tarkoitus pitää luento kolmelta... Jos juna olisi jostain syystä myöhässä, voipi olla, että vierailuluennon pitäminen niin, että Topfish on avustamassa... Noh, ainakin siinä on ekstrahauskuutta sitten.

Onneksi kiinalaiset suhtautuvat Topsuun rennosti ja olen noin kerran viikossa käynyt töissä hänen kanssaan about tunnin verran niin, et saan kolleegojen kanssa juteltua jostain aiheesta, mistä olen edellisyönä tehnyt kirjallisuuskatsausta. Lapsen ja työnteon yhteensovittaminen...

Ei olla haluttu antaa häntä täällä hoitoon monestakin syystä. Mutta suurin on toki se, että kiinalaiset eivät ymmärrä autismia emmekä me voisi taata hänen turvallisuuttaan, jos jättäisimme hänet jollekin tuntemattomalle. Koska siinä ei saa toista mahdollisuutta, jos lapsi juoksee auton alle, hyppää 15. Kerroksen ikkunasta, syö myrkyllisiä asioita tai muuta vastaavaa. Vaikka olen itse aika relax-vanhempi enkä stressaa hänen henkeään uhkaavista asioista, onhan niitä ympärillämme jokapuolella ja viisivuotias nimenomaan kokeilee rajojaan ja on tärkeää sanoa hänelle "ei", silloin kun hänen on pakko totella. Minä en puutu pieniin asioihin niinkuin pöydillä kiipeilyihin, sängyllä hyppimisiin tao muihin. Minua ei ahdista jos poika vähän kirkuu tai pitää ääntä ravintolassa. Mutta jos hän yrittää juoda vettä hanasta täällä, pidän hänelle ankaran puhuttelun. Koska siihen kuolee.

Onneksi tutkijan työaika on sellainen, että kun tulee ilta ja painelemme ulos leikkikentälle pariksi tunniksi, voin hyvin hoitaa päivän telekonferenssit Skypessä samalla katsoen et poika ei keksi mitään henkeään uhkaavaa.(mitä viisivuotias toki keksii monta kertaa päivässä...)

Meillä on siis enää kaks iltaa jäljellä täällä: yksi menee hyvästien jättöillalliseen ja toinen palkkaamiseen... Tavallaan haikeaa, mutta mietin et jos joku sanois et pitäis nyt olla tähän päälle vielä puol vuotta niin se oli tiukkaa jo. Omia kotirakkaita on jo kova ikävä <3

/ two nights left in China. Topfish and I have been hanging out just the two of us in the last three days in Xi'an, as Mr. C has been in Anyang, filming a documentary on Oracle Bones and Chariots. He comes back today and We exchange the childcare Within an hour's notice before i have a lecture to give. Let's hope his train is in time. Tops and i have been swimming, playing and going to the Office with relative success - often my working hours are around midnight (that's also when chinese internet does work because the Chinese have gone to bed) and then I've been Dragging Tops to the Office for an hour here and there, to discuss the literature Reviews and surveys We plan to do with the business challenge students next week. Im sure there's easier ways of working, even though Tops at the age of five is probably more tolerant than most kids. He likes to watch is own videos and play on the playgrounds. Thanks to smart phones, that means i can still get work done when he's around occasionally. When he is not trying to kill himself, which for a five year old is still several times per day...

So, goodbyes and then going back to Europe. Time goes by fast. I'm very pleased of my work, tops's nappy training (he recognises when he has to go and tries to communicate about it), our family unity and all. I Think China is very good for us. But if someone would say to me now, you have to stay another half a year - i Think that would be stretching it. Im missing loved ones back home now. Time to come back.