Magdeburg

 Tällä viikolla tuli pyrähdettyä Magdeburgissa. Olin siellä IMAILE-projektin kokouksessa, jossa henkilökohtaisen oppimisympäristön myyjät ja ostajat kohtasivat toisiaan ensimmäistä kertaa kasvotusten.


Tämä kokous oli minulle tärkeä, sillä perin projektin kolleegaltani Philippiltä ja tämä oli ensikontaktini konsortioon.

Toimin teknisenä asiantuntijana ja arvosteluraadin puheenjohtajana. Hatut ovat siis aika hulppeita ja oli absoluuttisen tärkeää, että opin tuntemaan "pelaajat".

No tämä on ehkä n. Viides tai kuudes eu-projekti, jossa olen töissä, joten aika tuttua kauraahan nämä tällaiset kokoukset ovat, vaikkakin tämä arvostelijan osa (vrt. Arvosteltavan osa) oli uusi.

Olin hieman skeptinen, että onkohan minulla tarpeeksi asiantuntemusta annettavaksi, mutta Aspect projektin myötä olen oppinut LOM, API, QTI jne standardit tuntemaan sen verran hyvin, että pelkoni oli turha. Minulla on sekä pedagogista että teknologista näkemystä yli kymmenen vuoden alalla työskentelyn myötä.. Mitenköhän sitä itse aina aliarvioikaan taitojaan..?

No jokatapauksessa reissu Magdeburgiin tuli heitettyä. Kolme päivää, kaksi yötä. Ja muksun vahtijoukotkin kuuluivat pärjäävän hyvin, elleivät sitten ole tarkoituksenmukaisesti jättäneet kertomatta jotain minulle...



Magdeburg on entisen itä-Saksan alueella. Se käy katukuvasta selville nopeasti edelleenkin. Toki toisen maailman sodan aikana pommittamatta jääneet alueet ovat kauniita ja upeita kävellä läpi.

Keskustan ratikkaverkosto on kuitenkin kuin suoraan itä-euroopasta ja paikallinen Spar myy Gorbatsov-viinaa turisteille tuliaisiksi. No kaiken kaikkiaan rappioromantiikka iskee minuun ja etenkin vanhat kauniit steampunk-sillat: oh, mitä kaunokaisia.

Me ehdimme konsortion kanssa käydä pienellä sightseeing -kävelyretkellä Magdeburgin keskustassa keskiviikkoiltana. Se oli mukava lisä kokousaikatauluun, sillä usein käy niin, ettei ehditä oikein nähdä mitään.

Magdeburgin perusnähtävyydet, kuten upea katedraali, vanhan linnoituksen rauniot ja tietysti itse kaupungin läpi virtaava Elbe, pystyttiin helposti yhdistämään yhteen pikkukävelyretkeen.

Oppaamme muistutti minua mummistani ja oli selkeästi mielellään kertomassa tarinoita eläkkeensä ratoksi meille.

Suomalainen kolleegani oli sitä mieltä, että täällä voisi asua ja ruotsalainen, että kaupunki oli kauniimpi kuin hän oli ajatellut sen olevan. Ja todentotta, näin oli.

Mutta voittaisiko se muita paikkoja Saksassa turistille - tuskin. Tämä on paikka, jossa töitä tehdään ja turismi on työmatkaturismia: katsellaan neuvotteluhuoneiden seiniä ja hotellihuoneiden kattoja ja lähdetään kotiin. Mukava oli tällä kertaa nähdäkin jotain.

Palasin kotiin torstai-illan viimeisellä koneella. Illaksi kotiin. Finnair.

/This week i visited Germany once more. Not everything went quite according to plan on this trip. Firstly my flight to Hamburg was cancelled so I had to take a train from Frankfurt to Magdeburg where I was actually going. Well, at the end of the day, I arrived only 1h 15minutes late which was a small miracle.

I was attending the meeting of my new project "IMAILE", which I inherited from Philipp. It was vital for me to be there for this meeting because I am a technical expert and evaluation board leader and I had not met the consortium before this in full.

 Overall, everything went well and even my son seems to have been completely uninterrupted in his routines by the fact that both of his parents have been all over the world this week. My family and friends have been helping immensely this week.

I thought that Magdeburg was quite beautiful. You can see it is a city of war and the eastern germany feelings you can still get by just walking around... 


But then again, so you can in Berlin too... I like the romance of the art and architecture of that time vey much. Also the amazing Steampunky constructions left me breathless.

We had an amazing host with the Ministry of Finance of Sachen-Anhalt, they treated us with way too much food and drink throughout the week. It is good to be back and in the Finnish diet:)

I came home with the last plane of Thursday night. "Home for tonight - Finnair"



 

Byrokratiaa ja snäppäilyä

Tän postin piti tulla ulos jo lauantaina mut netti ei vaan toiminut. Sori. Tää tulee nyt sit ajastuksena mun matkan aikana.

Käytin valehtelematta 5h lauantaistani siihen, et saisin meidän byrokraattiset paperiasiat kuntoon ja silti jäi 7(!) siis SEITSEMÄN paikkaa, mitkä voi hoitaa vain soittamalla ARKIPÄIVÄNÄ... Miten kenelläkään voi olla aikaa hoitaa pienen autistin asioita jos on niinku päivisin töissäkäyvä ihminen, ihmettelen mää. Listalla oli tällaisia:

1. Palauta omaishoidontukisopimus. 
- Joo tarvittiin allekirjoitus ja UUSI VEROKORTTI... Jälkimmäiseen tarvittiin todella paljon selvitystä siitä et mitä palkat yms jutut on nyt ja tästä eteenpäin tälle vuodelle. Siis aivan sairasta hommaa. Verenpaine nousee pienestäkin. No sit printtasin uuden, jos se on väärin niin sitpähän saan mätkyt, ei haittaa, kunhan saisin jotain tukia ees nyt sit.
-Toki piti saada printteri toimimaan ja netti toimimaan, jälkimmäisestä terkut ELISAlle et meidän kotiverkko pätkii ja ei vaan toimi. Aika olis vaihtaa taas takas johonki Soneraan varmaankin. Onneks DNA:n 3G puhelimessa on luotettavampi ja jaoin sitä sitten tähän läppärillekin. Heti jos hyppää tonne WLANiin niin johan pätkii...
2. Omaishoidon tuen lomista sopiminen
3. Perinnöstä luopuminen (don't ask)-... Tähän tarvitaan kaksi todistajaa ja käynti postilaatikolla.
4. Laskujen maksaminen - Ikuinen ongelma - miksei ne e-laskutussopparit ikinä toimi???
5. Vaipat - yli kolmevuotias erityislapsi saa vaipat ilmaiseksi Jyväskylän kaupungilta, mut tällä kertaa lähettivät kolme laatikkoa liian pieniä, joten eikun lähettämään ne takaisin. Vaikkei meidän poitsu enää käytä ku kakkaamiseen niitä niin silti tää on hoidettava. Enkä kuollaksenikaan muista mikä sen puljun nimi on joka niitä lähettää...
6. Soita tulevalle autistiluokan opelle että hän muistaisi että A olisi tulossa sinne ens syksynä ja että hänelle järjestyisi paikka sieltä Kypärämäestä (tämän olen tehnyt jo vuosi sitten mut nyt kuulema täytyy soittaa muistutellakseen)
7. Ravitsemusterapeutti & lääkäri - jos halutaan muuttaa poitsun ruokavaliota, tarvitaan siihen paperi päivähoidolle, jotta he saavat korvauksen eri ruoista (lähinnä pohditaan et auttaisko viljaton, sokeriton hänen puheen kehitystään)
8. Päivähoitomaksujen takaisin palautukset maalis-elokuulta...
9. Hammaslääkäriaika poikaselle

Sellaisia. Ja puhumattakaan siitä, et pitäis tehdä matkalaskut töissä... Ymmärrättekö nyt miksi kun mää ajattelenkaan byrokratiaa, voin pahoin. Sain kuitenkin 3/9 tehtyä. Hyvä minä. Ja kiitos mummille & isotädille jotka katsoivat poitsua sen ajan. Joo tällaista mää teen mun vapaa-ajalla. Sitten maanantaiaamupäivä onkin mennyt soitellessa näihin numeroihin, jotka vaativat arkipäivisin soittamista.

Maanantaina tein sit urakalla tota soitteluhommaa, mikä johti siihen et oltiin pojan kaa toimistolla vielä 19:40 printtailemassa kamaa mukaan mun työmatkalle... Että sellaista. Mut melkein kaikki jutut on nyt edenneet! Jee!

Jaa niin ja sellaista asiaa mulla oli vielä, et oon alkanut snäppäilemään elikkäs Snap Chattailemaan ja mua voi siellä seurailla nimellä: katiclements

/On Saturday I've spent 5hours doing various byrocratic paper work things for Autism and household management. How hard is it to get a new tax card for example... Almost impossible... When ever I even think of paper work, I want to vomit... Finland has a great system for help that special needs people get, but boy it is not easy to get that wheel working. Thank you for my mother and aunt for watching over my kid so that I didn't have to do this some dark and stormy night after with the expense of my goodnight sleep. Yeah, I managed less than half of the things that need to get done, mainly because all of them need for me to CALL during office hours. I wonder how anyone is supposed to manage in a single parenting situation, while working, if there wouldn't be people to help. Yes I love my family. 



Oh and another thing - I've recently gotten slightly hooked on Snap chat, so in case you feel like exposing yourself to my random video ramblings, they can be seen under: katiclements (boring username)

Elämäni ilman minua

 
Kuinka monta ihmistä tarvitaan siihen, että mun elämä pyörii ilman mua?

Tämä on tänään ajankohtainen kysymys. Lähdin aivan pakolliselle työmatkalle Saksaan ja voisin valitella sitä, miten Hampurin koneeni oli peruttu jo edellisiltana ja varasti tunnin nukkumisaikaani kun yritin vaihtaa Frankfurtin kautta menevää lentoani johonkin järkevämpään. Mut sen sijaan aion kirjoittaa muutaman sanan siitä, mitä tarkoittaa YH-äidin työmatka (3päivää, 2yötä) kun mies on Kiinassa. Vastasin tuohon kysymykseen, että ainakin viisi.

Poissaollessani pientä autistia hoitavat ja päiväkotiin kuskaavat tätini, veljeni (aka eno), veljen kämppis, veljen tyttöystävä ja ystävättäreni. Tai näistä työvuoroista taisi jäädä viime tingassa veljen tyttöystävä logistisista syistä ulos. Vuoroja on neljää kategoriaa: aamu, hakeminen, ilta ja yö. Lähes jokaisessa vuorossa on työparina tätini, vaikkakin nuoremmat hoitavat A:n perässä juoksemiset ja raskaat kohdat. Tädin vastuulla on nukkua A:n vieressä ja ruokkia A:ta (esim. Perunoiden keitto), mutta tärkeintä tässä systeemissä on, että kahdella päällekkäisellä hoitajalla on toisistaan turvaa. Tätini on kokenut lapsien hoitaja ja A:n kanssa paljon ollut, vaikkakin hän on jo vanha ja väsyy, joten nuoremmilla on tärkeä tehtävä.

Ei, pienen autistin jättäminen ei ole mitenkään helppoa. Hän nukahti kainalooni ja vaikka hänelle selitin että mihin olen menossa ja että tulen takaisin, tiedän, että kun hän herää, hänellä on hätä, että missä olen. Koska hän ei ymmärrä. Onneksi on eno siinä lähellä sitten ja enosta tykkää kamalasti.

Jos voisin mitenkään olla menemättä tälle matkalle, en lähtisi. Tiedän, että siellä kotona pärjätään hyvin, mutta silti sydän on syrjällään. Kiitoksia jälleen kerran mahtavat, upeat ihmiset, jotka autatte. Olette korvaamattomia.

Kuvat on suurimmaksi osaksi sunnuntain reissulta möksälle.

Hei ja jos ootte snäppäilijöitä niin mun matkaa voi seurata ruohonjuuritasolla snapchatissa katiclements-tunnuksen alla.

/Today I'm off to Germany For an absolute must trip For the project where I am working in. I asked the question: "how many people does it take to run my life without me?" The answer is five. So I have left my small autistic son to the care of my aunt, my brother, my brother's flat mate and my friend. On top of that, there was going to be one sift that my brother's gf would have done but she was left out of logistical reasons.

I know they will be alright, but it still is hard to leave. I have told my son that I'm going and who will be there for him. And that I will come back. But it is regardless very hard on him. I will try to send him some video messages at least to make sure that he'd know his parents have not abandoned him.

When I got asked to go to Singapore in October, I was unhappy to say no. It would have been a time when I would have had to have done the same: leave my small precious boy again... And today I know that it was the right decision to do. Cause leaving someone who doesn't understand why you are gone...without being able to tell him... Really is very painful experience.

Thank you so much once again my family and friends. I could not run my life without you. You guys are amazing.

These pictures are mainly from our trip to the summer cottage on Sunday. 

Oh and also if you want to follow my trip on a more concrete level, I suggest snapchat on the name of: katiclements

YH-arkee ja koulukiusaamiseen puuttumista

 No nih, mies lähti Kiinaan. Nyt ekana kuukaudeks. Meidän syksy on taas yhtä reissua, tai ainaski hänen - ei ehdi Jyväskylässä paljoo notkua. Lauantaina oli ihan kauhean ahdistava olo mulla. En oikeesti oo juuri koskaan huonolla tuulella - ainakaan niinku omasta mielestäni. Silleen ihan masentunut ja nuutunut. Aattelin et se johtu ilmasta. Oli tosi kurja, harmaa sää. Ja toisaalta vaikka mää oon koko elämäni eläny tätä silleen et ollaan välillä tosi pitkiä aikoja erossa toisistamme mun miehen kanssa niin kyllä se vaan tuntuu oudolta kun hän ei oo tässä. Siis ollaan varmaan yks itsenäisimpiä pariskuntia joita tunnen, mut silti se on sellaista että toista kaipaa. Se on hyvä, ainakin tietää et tää on ihminen, jonka kans haluan elämääni jakaa. Onks se itsestään selvää 13vuoden jälkeen? Ei minusta..

Toki voi olla et mun eiliseen kiukutteluun vaikutti fyysiset ongelmat kuten nälkä, väsy tai lihassärky - mut illalla ku oltiin ensin puistoiltu ylläriystävän kaa tyttärineen, menin peiton alle päikkäreille ja mietin et jaksanko yleensäkään lähtee illalla ulos niinkuin oli tarkotus. Sit vaan jotenkin revin itsestäni sen et lähden. Jos olis ollut vähemmän rakkaiden ihmisten takasintuliaiset niin olis voinu jäädä väliin. Mut nää kaks on sellaisia, tiedättekö Core-ystäviä. Jotka on ihan lähellä vaikka asuu kaukana ja joihin voisin luottaa hädässä. Aivan ehdottomasti. Ja olipas ihan kamalan hauskaa lopulta. Tosi erilaiset bileet ku keskimääräset, näissä mm. Pelattiin tommonen 3,5h magic the gatheringia jonka vuoks olin vain 3h mun arvioidusta kotiintuloa-ajasta kotona... Mut onneks on myös paras lapsenvahti, jolla synkkaa hyvin mun poitsun kanssa niin ei ollut mikään hätä.

Sunnuntai meni sukulaismerkeissä. Laitoin heille vähän lounasta ja käytiin sit illemmalla möksällä laittelemassa sitä talvikuntoon. Saunottiin ja aurinko paistoi ja oli kovin kesäistä. Tykkäsin. Kesän vikoja rippeitä tässä nyt nautitaan ja ihanaa se on. Aurinko ja ruska <3

Mut onhan tää YH-arki sellaista tasapainottelua työn, harrastusten, lapsen yms vastuiden kanssa. Välillä tuntuu, et oon niin väsyksissä ja juoksemassa paikasta toiseen et ehdin ainoastaan tehdä absoluuttisen pakollisia asioita. Enkä tarpeeksi vaan istumaan ja ihailmaan lapseni kehittymistä. Sillä todentotta, hän on alkanut sanoa monenlaisia juttuja. Tänä aamuna esimerkiksi hän heräsi ja sanoi:


"Morning" kahdesti.

Viimepäivinä kuultuja on myöskin:
"Inkeri tuli" (Inkeri on tarhakaveri)
"En jaksa" (työntää ruoan syrjään)
"Housut"
"Istu"
"Isi"
"Because... This is it"
"Piste"
"Pissi"(Kun on pissihätä yöllä ->menee itse vessaan eikä tee vaippaan)

Lisäksi tapahtui sellainen ihan uskomaton juttu maanantaiaamuna kun menin tarhaan. Vanhemmat olivat lukeneet heille kirjoittamani kirjeen ja autismista oli keskusteltu. Eteisessä vastaantulleet äidit kiittelivät hyvää kirjettä ja kaksi tyttöä tuli juttelemaan A:lle. He silittivät A:n selkää ja juttelivat hänelle sanoen: "Hei A! Mää tiedän, että sää tykkäät autoista ja omenoista ja pandoista ja kaloista..."

No mää liikutuin siitä sitten niin, että oli pakko itkeskellä autossa varmaan viisi minuuttia putkeen. Siinä itkin omaa koulukiusaamistani ja sitä, miten silloin ajattelin, etteivät aikuiset mitenkään pysty puuttumaan asiaan. Ja miten selvästi tällaisella toimenpiteellä oli todellinen vaikutus. Yksi kirje. Mikä ero ilmapiirissä. Miten uskomaton voima voi olla tiedonvälityksellä. Kun asioista kertoo ihmisille ja he alkavatkin ymmärtää, miksi joku käyttäytyy eritavalla kuin muut. Ei levitellä käsiä koulukiusaamisen suhteen, eihän? Siihen täytyy puuttua heti. Keskustelemalla kiusaajien kanssa ja antamalla heille positiivista palautetta heidän positiivisesta käyttäytymisestään. Näin mää ajattelen.

Ehkä musta usein tuntuu et oon paska äiti. Kun en aamuisin saa lasta tarhaan ajoissa tai et sillä on melkein jokapäivä eriparisukat jalassa. Mut jotain asioita määkin näköjään osaan. 

/So my husband left for China on Saturday and we've been in a transition period of adjusting to the single parenting life. Topfish has been sleeping restlessly, since dad is gone and he misses him very much. We talk on skype every day and he's clearly very happy to see 'Isi' or daddy. J is in China to film the third season of Route Awakening, for most of this Autumn. In October he comes back to Europe, but mainly to visit Scotland Loves Anime, which is the film festival, where he's a presenter for like I don't know, 5th year in a row. So there's very little family time for us until the end of the year actually. At least this year I don't have a PhD to finish! 

I have quite a lot of work to do though. I'm in charge of mentoring 4 Chinese this Autumn and I'm a teacher in two lecture series. Plus supervision of candidate and master thesises etc. And the project work... So most days seem to have meetings and meetings and meetings. 

Topfish has been developing a lot of words lately. In Finnish and in English, but mostly in Finnish. He's said small sentences like "En jaksa" (I don't want anymore) when he doesn't want more porridge. He's been repeating after people saying "Housut" (Pants) or "Inkeri tulee" (Girl called Inkeri comes). It is promising, but we don't dare to hope he'd start using language more. We just do our best to help him and motivate him to use the words that he clearly knows how to say. 

My letter to the parents last week caused quite a change in the daycare athmosphere. On monday morning, the parents started to thank me on writing to them. The kids came to talk with Tops. There was two girls that came to him and said: "Hello A! (stroking his back so that he'd notice that they are talking to him) We know you like apples and cars and pandas and fish..." I was so moved that I cried for five minutes in the car afterwards. 

When I was a kid - I was bullied at school and I felt so powerless on the school bullying. IT was remarkable the difference that pure knowledge had made for the kids and parents... I mean, wow. Why are we not more open and discuss these issues? It's clear to me now that lots of cases regarding school bullying is about lack of communication and understanding. If the kids that bully, would get positive re-enforcement on acting in a good matter - perhaps they would stop the bad behavior. And if they would know why people are different, and understand that there is no need to be afraid of special kids - then perhaps there suddenly would not be any more reasons to bully. 

We are not powerless. Let's remember that. Sometimes all you need is a little bit of knowledge. Adults - have courage to say things out loud and talk about it!

Kirje Taimet-eskariryhmän vanhemmille

Hei, nimeni on Kati ja olen A:n äiti. Haluan kirjoittaa teille kirjeen koskien erityisen tuen lastani, joka on teidän lapsienne kanssa samassa eskariryhmässä. Useimmat lapsistanne eivät ole olleet A:n kanssa samassa ryhmässä aiemmin, vaikka A onkin ollut Päivärinteellä jo kolmatta vuotta. A aloitti eskarin viiden vuoden iässä eli vuotta aiemmin kuin ikäisensä, sillä hänellä on pidennetty oppivelvollisuus. Hän on siis teidän lapsianne vuoden nuorempi ja syntynyt toukokuussa 2011. A:lla on diagnosoitu lapsuusiän autismi ja kehitysvamma. Tämä tarkoittaa sitä, että A tarvitsee erityistä tukea koko koulutiensä läpi. A:lla on Taimissa erityisavustaja, (tällä hetkellä Mervi), joka on hänen kanssaan koko päivän läpi auttaen arjen kaikissa toiminnoissa. A ei osaa puhua. Hän kommunikoi yleensä ottamalla sormesta kiinni tai ohjaamalla aikuisen tai toisen lapsen toimintaa. Hän toki osaa äännellä ja puhua ‘omaa kieltään’, hieman kuin 1-vuotias vauva. Hänestä ei ulospäin nää, että hän on autisti, sillä hänen kehitysvammansa on nimenomaan kielellisiä ja oppimisvaikeuksia sisältävä. Hänen motoriset taitonsa ovat normaalilla tai jopa ikäistään vanhemmalla tasolla.

            Halusin kirjoittaa teille tämän kirjeen, sillä teidän lapsenne ovat iässä, jossa he osaavat jo ihmetellä: Miksi A on erilainen? Miksi hän käyttäytyy kuin vauva vaikka näyttää heidän ikäiseltään? Miten A:n tulisi suhtautua? Miten hänen kanssaan voi leikkiä? Täytyykö häntä pelätä? Miten hänen kanssaan voi päästä kontaktiin? Tämän kirjeen on tarkoitus auttaa teitä kotona, mikäli kysymyksiä nousee lapsiltanne, sillä Aei itse pysty niihin vastaamaan ja tarhassa olevat aikuiset ovat välillä kiireisiä. Toki tarhankin aikuiset ovat lasten kanssa jutelleet, mutta koska minulla on pelko sitä kohtaan, että lastani aletaan kiusata ja syrjiä, koska hänen eskaritoverinsa eivät ymmärrä, miksi A on erilainen tai miten hänen kanssaan voi olla, niin siitä lähtökohdasta aloin kirjoittaa nyt teille. Aikuisina me voimme opastaa lapsiamme hyväksymään sen, että kaikki eivät ole samanlaisia ja että kaikilta voi oppia jotain. Ajattelen myös, että nyky-yhteiskunnassa on paljon erilaisuutta ja että jos lapset oppivat jo tässä vaiheessa suhtautumaan erilaisiin ihmisiin, se auttaa heitä pärjäämään monessa kummallisessa tilanteessa sekä koulutiellään että joskus myös tulevissa työtehtävissä

            Autismista ei tiedetä, mistä se johtuu – ehkä genetiikasta, ehkä ulkoisista tekijöistä tms). A on saanut diagnoosin 2,5-vuotiaana. Autisti on tyypillisesti hyvin vähän kiinnostunut muista ihmisistä ja enemmänkin luonnonilmiöistä tai tavaroista, näin on myös A:n suhteen. Häntä kiinnostavat autot, omenat, kalat ja pandat. Autistilla on kyky keskittyä jonkun asian tutkimiseen sellaisella syvällisyydellä, mikä neurotyypilliselle ihmiselle (tai ‘Normaalille’) on joskus vaikeaa. Tästä syystä A:n on usein hankala saada kontaktia. Hän on kuitenkin erittäin iloinen ja hyväntuulinen lapsi ja pitää muiden ihmisten ja muiden lasten seurasta. Siksipä kehottaisin teitä kertomaan lapsillenne, että A:n kanssa voi leikkiä, siinä täytyy vaan käyttää vähän enemmän vaivaa kuin toisten lasten kanssa ja vaikka häneltä ei välttämättä saa vastakaikua heti, ei se tarkoita sitä, etteikö hän tykkäisi toisen lapsen kanssa olla. Hän tykkää kovasti esimerkiksi autoleikistä tai pienten tavaroiden järjestelemisestä riviin, jota hänen kanssaan voi leikkiä vierekkäin. Lisäksi hän tykkää jahtaamisleikistä, jossa hän juoksee toista karkuun.

Lapsi voi siis päästä A:n kanssa kontaktiin esim.

·      Matkimalla sitä leikkiä, mitä A on sillä hetkellä leikkimässä.

·      Jahtaamisleikillä, jossa lapsi juoksee A:n perässä ja ‘ottaa tätä kiinni’

·      Vierekkäisleikillä, esim. Autojen järjestäminen riviin

·      Kutitusleikillä, jossa sanotaan “yksi-kaksi-kolme” ja sitten kutitetaan häntä.

·      A:lle voi puhua ihan normaalisti – hän ymmärtää paljon, mutta ei välttämättä osaa lähteä mukaan ehdotuksiin, mitä tehdään.

·      Palloleikillä, jossa heitetään vuorotellen palloa toiselle

·      Joskus jos hänen keskittymisensä harhailee, sen voi saada esim. Taputtamalla käsiä yhteen ja sanomalla kovasti että “A”. Niin, että hän huomaa, että hänen tulisi kohdistaa huomiotaan.

 Tärkeää on lasten tietää, että A:ia ei tarvitse pelätä vaikka hän onkin erilainen. A ei halua lapsellenne mitään pahaa, eikä halua tahallaan sotkea heidän leikkejään. Hän ei yleensä ota fyysistä kontaktia muihin lapsiin. Toki jos lapsi vie häneltä lelun kädestä, jonka hän on katsonut omakseen, niin hän ottaa sen takaisin. Samoin ei kannata antaa hänen ottaa lelua kädestä vaan sano hänelle, että “Ei”. Hän ymmärtää sen sanan kyllä ja osaa sen itsekin sanoa. 

            Ei minulla tämän enempää sanottavaa aiheesta oikeastaan ole. Toivottavasti tämä osaltaan selkiyttää, mikä erityislapsi ryhmässä on ja mitä se tarkoittaa.

/ Wrote a letter to Tops's daycare mates parents. It is about Autism and how their kids could play with A, even though he is different. Let's stop School Bullying when we can!

Jos tänä yönä rakkaus

 Mulla on ollut tämmöinen kuulumiset-postaus jo viikon tekeillä. Et jos vaikka tänään saisin tän ulos... Niin sitä ollaan nyt niinku siinä vaiheessa et kesä alkais olla paketissa. Uudet opiskelijatkin tuli jo. Enää ei oikein ole niin lämmintä et vois käydä uimassa niin et poitsukka ei sais siitä flunssaa... järvessä. Ja mää en oo viettänyt läheskään tarpeeks aikaa mökillä tänä kesänä.

Tällä ja viime viikolla oon hyysännyt kiinalaisia vaihtareita. Niitä on nyt neljä. Tai seitsemän, miten sen nyt laskee. Mut mää oon niinku vastuussa vaan neljästä. Yliopistossa syyskuu tarkottaa kaikenlaisia kissanristiäisiä. On Garden Partyjä ja kaikkee. Yliopiston avajaisia. Tavallaan tää vuos on mulle kuitenkin haikea, koska mun koko tutkimusryhmä on häipännyt maailmalle ja mää vaan oon jälellä. Onneksi on kuitenkin upeita ja parhaita kolleegoja, jotka on vielä täällä. Muunmuassa tietojärjestelmätieteen Spice Girls:   Fighty, REALLY fighty, Spazzy and Lovely. Niinku meidän spaissarinimet menee. Siis joo meitä on vaan neljä. Mutta kuka laskee? En tiedä miten tää Girlpowergroup tapahtui, mut se vaan tuli jostain, niinku ihan vahingossa tossa viime vuoden aikana. Ja just nyt en osais ymmärtää mun elämää ilman näitä tyttöjä. Ja ne kaikki kolme on olleet kaks päivää Helsingissä ilman mua. Vääjäämättä oon ollut aivan hirveässä tarpeessa saada kamalasti haleja sinä aikana. Siis ihan kamalaa. Onneks huomenna ovat takas työpaikalla. En tiiä olisinko kestänyt enempää eroa.

Tällä viikolla ollaan taas tässä haasteellisessa tilanteessa, et mies on lähdössä lauantaina Kiinaan kuvaamaan uutta kautta tv-sarjaansa, joka on siis uusittu kolmoskaudelle*. Samaan aikaan, kun olen hänen puolestaan hirmuisen ylipeä ja onnellinen, niin tarkoittaahan tää koko perheelle taas yhtä siirtymäkautta ja sopeutumisvaihetta. Nyt kuitenkaan ei ole väikkäriä mulla tehtävänä, mikä osaltaan helpottaa oloa. Lapsi tietää, että jotain on meneillään, sillä hän alkoi herätä taas keskellä yötä. Viime viikolla kertaalleen klo 02:30... Silloin kyllä ehdin hieman liikaa miettiä, et miten helvetissä mää jaksan tätä jotain, minkä nimi on mun elämä. Ei ihme, että valvottamista voi käyttää kidutuskeinona - se todellakin saa ihmisen epätoivoon niinku ihan vaan parissa sekunnissa. Ei tarvii monta yötä valvoo. Tällä viikolla on heräilty toistaiseksi _VAIN_ klo 05:15 joka yö... Silloin kun ei saa nukuttua tarpeeks, se alkaa väkisinkin vaikuttaa kaikkeen: Työntekoon, ihmissuhteisiin, liikenneturvallisuuteen jne. Toivon, että tilanne tasaantuisi mahdollisimman nopeasti ja saisin pienin muutoksin tilanteen paranemaan. Olen nyt välillä joutunut nukkumaan aamulla pojan mentyä hoitoon, jos on ollut tosi paha tilanne. Joskus on vaan pakko, kun muuten ei vaan millään jaksa.

*Kakkoskausi, jota hän kuvasi viime vuonna ei ole vielä tullut Suomen televisiosta ulos, jos ihmettelette miksette ole sitä nähneet. National Geographic Asialta se tuli tuossa keväällä, siis viisi jaksoa. Mut siis jos näette mua niin sitä saa USB-tikulla - niille, joita kiinnostaa katsoa.

Syksyssä hyvää on kuitenkin syyspukeutuminen: Saappaat ja nahkatakit kaapista ulos!

Tänään kuitenkin on soinut päässä vain tää:

Ne sanoo mä oon keijukainen, ne sanoo mä en totta oo
Mä oon joku outo tulokas, uusi asukas, niin ne puhuvat
Ne sanoo mä oon menninkäinen, en lihaa enkä verta oo
Mul on vähän noidan kykyjä, velhonäkijä, niin ne puhuvat

Mut vaikka mä uskon ihmeisiin,
En taikoja tehdä voi

Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy
Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen
Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy
Mä hajoan niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen, kuolevainen

Ne sanoo että maiset murheet ei paina mua ollenkaan
Ne puhuu siitä silmät palaen, tieto salainen ympäröi mua
Ne näkee kyllä kyyneleeni, mut ne ei tule halaamaan
Ja lapsille on helppo sanoa tuntemattomia täytyy varoa

Mut vaikka mä uskon ihmeisiin,
En taikoja tehdä voi

Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy
Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen
Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy
Mä hajoan niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen, kuolevainen

Haavoitun, kun mua pitelet noin, kipu vain voimistuu
Oisin sun nyt kun haluat pois ja ovi vain sulkeutuu

Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy
Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen
Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy
Mä hajoan niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen
Kuolevainen, kuolevainen

/So I've been trying to write about how we are for about a week now. The summer seems to be over in Finland. My husband is going to China this week on Saturday, more or less for three months. Yes he's in Europe some days in October, but that is mainly Scotland Loves Anime and so on... This means we are in a transformation period once more. Tops has started preschool, but is not sleeping particularly well, I think thanks to tha fact that he can see that something is about to change again. This means that he's been waking up about 05 every night this week, and sometimes at 2:30am. Needless to say that that kind of thing can drive us mental really easy. I suppose there is some challenges for this Autumn yet, even though there's no dissertation to write this time. Nothing that I could not handle, just some things that I need to re-think, I guess. Like how to get more sleep. 

Kuvat/Pictures (c) Virpi Flyktman

Venetsialaiset

Oltiin lauantaina venetsialaisissa, suomalaisisttain.

 Kyseessä oli kahden rakkaan ystäväni 10-vuotishääpäiväjuhla.

15-vuotiaana tapasin tämän tytön kielikurssilla Hastingissa. Meidän ystävyytemme on siis kestänyt jo 20 vuotta! Aika uskomatonta. Siitä yli puolet olen saanut myös tuntea hänen puolisonsa, josta pian tuli myös ystäväni. Viimeisen kymmenen vuoden aikana heille on syntynyt kolme kaunista tytärtä... 

 Kylläpä aika rientää. Milloin meistä on tullut keski-ikäisiä???

 Venetsialaisia juhlittiin Oittilassa veden äärellä.

 Toinen ystäväpariskuntamme lapsineen oli saapunut Muuratsalosta omalla veneellä. Vähänkö hulppeaa!

 Paikalla oli Mutasen leirikeskuksessa n. 50henkeä juhlimassa, josta ehkä noin puolet oli lapsia.

 Nämä kuvat sisältävät kuitenkin vaan yhden, koska haluan kunnioittaa ystäväpariskuntani toivetta pitää lapsensa poissa internetistä.

 Ei siis uskoisi, minkälainen vilinä näissä kemuissa kävi, kun näitä kuvia katsoo.

 Ystäväni ja minä olemme molemmat juhlien järjestämiseen hurahtaneita. Mikä taisi ainakin minun karonkkaani osallistuneille tulla selväksi. Niinpä venetsialaisissa oli kaikenlaista kivaa ohjelmaa, kuten vaikkapa lyhtypaja, jossa tehtiin iltaa varten lyhtyjä askartelemalla. Autistipojan äitinä minä olin kuitenkin ihan muissa puuhissa koko illan, joten ehdin vaan napata pari kuvaa pajan kauniista sisustuksesta.

Jos haluatte kuulla jotakin pientä näiden juhlien järjestämisestä... Noh, ainakin rekvisiittaa oli ollut kahden auton peräkontillinen ja katto täynnä. Ystäväni mies oli mm. edellisiltana ollut pienimmän tyttären kanssa kolme tuntia etsimässä oikean sävyisiä pihlajanmarjoja, jotta ne sopisivat pöytäkattauksen somisteeksi...

Kenellä on tällainen mies...? Ööh, ei ainakaan mulla... Ja sitten 10-vuotishääpari oli vielä väkertänyt koristeita yömyöhään niin, että mieheltä oli lähtenyt virta klo 03 ja ystävättäreltäni klo 05... Siis kyllähän nämä ovat niin pro-juhlienjärjestäjiä, että omista yöunista ei tarvitse välittää - adrenaliinilla ja kahvilla mennään...

 Autistipoika oli kaikista onnellisin paljussa, jossa hän vietti ainaskin pari tuntia iltapäivällä/illalla. Palju oli kaasulämmitteinen, joten siitä ei noussut käryäkään... Lisäksi hän ehti käydä hieman järvessäkin - eihän oo yhtään liian kylmä uimiseen?

Voitte vaan kuvitella miten suuri hitti on saippuakuplakone 20 lapselle... 

 Pinterest-faninen ystävättäreni oli hommannut kehykset, joiden avulla saatettiin ottaa kuvia vieraista.

 Illalla oli lasten disko, jossa ilmeisimmin hevisaurusta soiteltiin aika kovasti. Disko muuttui aikuisten bileiksi lasten mentyä viimein nukkumaan noin kympin maissa.

 Minä jatkoin paljussa istuskelua ja aikuisten kanssa sosialisoimista sitten vielä.

 Keskusteltiin aurinkopaneeleista, psykologeista, sukulaisista, juhlien järjestämisestä ja niin edelleen.

 Sosiaalinen elämä on se juttu, ainaskin mulle.

 Paikalla olleet äidit hämmästelivät sitä, että minä lähden tällaiseen paikkaan autistin kanssa. Tilanteeseen, jossa on 50+ uutta ihmistä ja kaikki paikat uusia. Koska onhan se haasteellista. Lapsi haluaisi olla ainoastaan vedessä koko ajan. Hän nautti nytkin niin kympillä ja peuhasi siinä muiden muksujen mukana - ei ehkä heidän kanssaan leikkien, mutta vieressä kuitenkin. Päivään mahtui jonkin verran poitsukan ahdistusta. Iltaruoka ei olisi millään maistunut. Sehän oli kanakeittoa. Mutta kahden tunnin uimisen jälkeen alkoivat voimat olla jo niin vähissä, että oli pakko syöttää sitä, mitä tarjolla oli. Miten minä jaksan, kysyi yksikin äiti. Onko voimat vähissä...?

 Välillä on. Se on selvää. Mutta täytyy miettiä, mistä itse saa niitä kicksejä, sitä omaa energiaa. Minulle sellaista on esimerkiksi valokuvaus. Ystäväni oli pyytänyt minua ottamaan kuvia. Otin siitä näkökulmasta, kun poikasen hoidolta pystyin. En ehkä saanut läheskään niitä kaikkia kuvia, joita he olisivat halunneet, mutta sain kuitenkin kauniita kuvia. Se riittää minulle. Sain myös perspektiiviä ja paljon ajatuksia, jutellessani muiden paikallaolleiden kanssa. Monia olin tavannut aikaisemmin mm. alkuperäisissä häissä tai muissa tämän perheen järjestämissä lukuisissa juhlissa: Pikkuleipäkutsuilla, syntymäpäivillä, ristiäisissä jne. On mukavaa, että heidän ystäväpiiristään on tullut osittain myös meidän ystäväpiiri.

  Kannatti aivan ehdottomasti lähteä nähihin juhliin, vaikka tuntuukin, että minun elämäni on hyvin erilaista kuin monen muun paikallaolleen aikuisen elämä. Tällaisiin kemuihin pääsee harvoin. Ja ihanaa oli, ihanien ihmisten kanssa. Rikkautta on se, että tapaa erilaisia ihmisiä, ei ainoastaan pyöri oman kuplansa sisällä ja omalla mukavuusalueella. Ihanaa oli, ihanien ihmisten kanssa.

 Illalla sytytettiin lyhdyt.

 Ja niitä riitti saunalta laiturille.

 Olen itse haaveillut myös venetsialaisten järjestämistestä. Vaikkakin minun fantasiassani ne ovat ns. Marie Antoinette -tyyppiset juhlat, joissa on kauniita barokkihameita, naamioita ja tanssiaisia.

 Suomen oloissa nämä olivat kuitenkin paljon realistisemmat järjestää. Ihanaa, kun on syysjuhlia. Pimenevä, vääjäämättä edessä oleva talvi ei vielä kosketa meitä, kun on aurinkoa ja kaunista väriloistoa. Tällaiset juhlat nostattavat ihmisten syysjaksamista kovasti: On jotakin mukavaa, mitä ajatella ja fiilistellä. Kiitoksia ystävät ja hyvää 10-vuotishääpäivää!

/This Saturday, Topfish and I attended a Venice party in a Finnish style. This means lots of water, sauna and of course tens of little lanterns. This party was the 10year anniversary party of my dear friends - the wife I first met when we were both 15, on a language course in Hastings. 20 years ago! Blimey that time flies. So this Venice party had about 50 of their friends gathered together to a small cabin in the forest by a lake - there was lots of children as they've had three daughters in the last ten years and most of their friends are families of the similar variety... I have not shown any pictures of others in this blog post as I know that the couple is very tight with the policy of which pictures they want of themselves and their daughters online, so out of respect. There was good food, lots of programme, a disco and a 'Palju' which is like a bucket of water on wheels (jaccuzi) that you can rent. I spent maybe 5h in the water, thanks to me being on Tops (and 9 other kids watch) at first for a couple of hours and then later something like 3hours with the adoults after the kids had gone to bed. I feel very washed after this weekend if nothing else. It was a good time to reflect on one's life now, talk on what we have been doing in the last 10 years and where are we now. People have very different hobbies: Some like to throw massive parties to 50 of their closest friends. Some play basket ball. Some are thinking of putting up solar panels to their roofs. It is a luxury to have such extended circle of friends many of which I have gotten to know over the years. Thank you dear friends for such a nice weekend and happy anniversary!