Teacher Education for Greenland

This is one of those days when I feel that my work has real value and reach. Today I am in Copenhagen for an inspiring new project. The landscape is this: / Tänään olen kyyyyhylymässä (Kyllä - paljon kylmemmässä kuin Jyväskylän -23C) Köpiksessä varsin mielenkiintoisen uuden projektin myötä...

There is 56 000 inhabitants in Greenland. It is the country almost the tallness of Europe. There are 930 primary teachers out of which 147 teachers do not have the qualification to be a teacher. Interest in becoming a teacher is very low: Only 22 started this year, it used to be that the enrollment was 50. There just isn't enough qualified teachers and the teachers are scattered in remote villages. So the University of Greenland is going to give the uneducated teachers a chance to upskill themselves.
/Gröönlannissa on 56 000 asukasta. Se on kuitenkin melkein Euroopan korkuinen maa... 930:sta alakoulun opettajasta 147 on kouluttamattomia. Opettajuus ei kutsu gröönlantilaisia nuoria, vaikka heidän palkkansa on korkea ja opettajien arvostus yhteiskunnassa on hyvä. Tarpeeksi koulutettuja opettajia ei vaan riitä kattamaan koko maan tarvetta... Niinpä Gröönlannin yliopisto on päättänyt täydennyskouluttaa jo pestissä olevat opettajat.
What can I do to help? Well - as they live in these remote locations around the country - distance learning is the solution to this problem and planning digitalised learning solutions - well, that's been pretty much what I have been doing for the last 10+ years as my job. It will be a challenge of course as the resources will have to be offline also. Wi-fi is still a dream on some areas and satellite connections are used to provide internet. 

/Miten allekirjoittanut liittyy tähän sitten? No koskapa opettajat on ripoteltu haja-asutukseen ympäri suurta maata, on etäopiskelu ja digitaaliset materiaalit & mallit tähän ratkaisuna. Sitäpä minä olen koko yli kymmenvuotisen urani tehnyt ja siksi minut on kutsuttu mukaan asiantuntijana.

It is also that about five years ago, I was working in a project called Open Discovery Space and University of Greenland was a partner in that. However, that was also the year when I was in China with my family for 4 months and before leaving for China - I said to my boss at the time, Jan, that whatever you do: Do not go to Greenland without me... And of course they did... I never really recovered from not getting to go there... This time, I am not going to miss out as this has been my dream of a lifetime.

 / Olen aina halunnut Gröönlantiin... Noin viisi vuotta sitten silloinen pomoni Jan ja kolleegani Henri kävivät siellä visiitillä enkä jotenkin koskaan päässyt yli siitä, etten ollut mukana. Joo, olin Kiinassa... Mutta tällä kertaa en aio missata tätä tilaisuutta. 
So teachers of Greenland - wait until you discover what this working group has got in store for you... I have to also say that meeting in Copenhagen has been one of the most productive that I have attended. I think 5 experts in a room is just the right amount. It is a privilege to work with a room full of expertise - we had representation from Finland, Sweden, Iceland, Germany and of course Greenland. We drew out the plan for this project called Ajoqi - the pilot round of teachers will start in the Autumn and of course we will do it by participatory design, first through requirements analysis and focusing on the teachers need and the actual gap in their knowledge in comparison to the qualified teachers.

/Niinpä gröönlantilaiset opettajat - täältä tullaan. Oli muuten huikean tehokas kokous Kööpenhaminassa. Suomalais-ruotsalais-islantilais-saksalais-gröönlantilainen kombo oli niin kompetenssia täynnä, että laadimme parin vuoden suunnitelman siltä paikalta. Tarkoituksena on tietysti arvon yhteisluonti tai siis osallistuva suunnittelu niin, että opettajilta kysytään, mihin he tarvitsevat apua ja mitä kokevat jo osaavansa. Projektin nimi on Ajogi ja aloitellaan pilottiryhmällä jo tulevana syksynä.

The work will not stop at 147 of course... On estimation, 300 teachers will retire in Greenland on the next few years. That's almost 30% of the working force... Societal challenge is to find teachers to replace them...

 / Työn sarkaa Gröönlannissa riittää, sillä meidän arvion mukaan 300 opettajaa tulee eläköitymään seuraavan parin vuoden aikana. Suuri haaste on löytää seuraajia ja kouluttaa heistä päteviä opettajia.

Ironically, I live in a city, where there is 150-200 applications for each primary teaching job... Teachers of Jyväskylä - how about learning Greenlandic and starting a new adventure...? 

Päivän vessa-look

/ Ironista on se, että minä asun kaupungissa, jossa jokaiseen luokanopettajan pestiin on 150-200 hakemusta... Joten mitäpä jos suomalaiset luokanopet aloittaisittekin suuren seikkailun ja opiskelisitte gröönlannin kielen... Töitä olisi nimittäin tarjolla!

Peloista eroon

 

 Minä pelkään mielestäni aika vähän. Tai korjataanpa tämä lause: Annan pelkojeni hallita elämääni mielestäni aika vähän. Kaikki ihmiset pelkäävät jotain ja se on tarpeellista - jo ihan siitäkin syystä, että pelot kertovat itsesuojeluvaistosta. Minun mielestäni elämä on vähän liian lyhyt siihen, että antaisin pelkojeni sanella minulle, mitä voin tai en voi tehdä. Niinpä jos minulla on jotakin pelkoja ollut, olen pyrkinyt hivuuttautumaan sinne epämukavuusalueelle pikkuhiljaa kohtaamaan niitä.

Muistan, miten teini-iässä pelkäsin pimeää. Aloitin itselleni pimeän siedätyksen eli kävelin joka ilta kotoani Kaijjaanissa Vuoreslahden tietä niin pitkälle, että olin pilkkopimeässä yksin. Joka ilta kävelin 50 metriä syvemmälle pimeään. Se oli tehokasta ja toimi.

Niin kauan kun muistan, olen pelännyt hukkumista. En tiedä miksi juuri hukkuminen on ollut peloistani suuremmassa osassa kuin vaikkapa putoaminen - minulla ei juurikaan ole korkean paikan kammoa, päin vastoin jos saisin valita kuolemani niin se olisi varmaan hyppy vuoren rinteeltä alas. Ehkä lapsuudessani olen meinannut hukkua kylpyammeesseen tai jotain - en muista tapahtunutta, mutta tiedän, että minä en ole ollut ihminen, joka harrastaa sukellusta tai snorklausta. En ole koskaan oppinut pitämään nenääni kiinni sukeltaessani vaan minun on aina täytynyt pitää nenästä, kun hyppään veteen.

Minua ja uutta kumppaniani Juhaa yhdistää erityisesti tämä, että kummallakin on kiinnostusta kokeilla omia rajojaan ja etenkin mennä sinne epämukavuusalueelle katsomaan, että hei miltäs täällä näyttää. Olin kertonut Juhalle peloistani täysin arvaamatta sitä, että hän päätti syntymäpäivänäni ehdottaa, että mentäisiinkö laitesukelluskurssille...

Olin aluksi aivan kauhuissani...

Minulle tämä on ollut "mind-over-matter" -keskustelu. Tiesin heti, että haluan. Aivoni kuitenkin sanoivat, että niin muuten, sua pelottaa toi naaman laittaminen veteen... Ootko nyt ihan varma, että aiot tehdä näin... Ja mites kun sit menee sitä vettä nenään... Kertoessani huolistani sukellusopettajalleni M:lle, hän sanoi minulle, että "No sitten menee vettä nenään - so what?" Tämä oli ihan tajunnanräjäyttävä pointti. En ollut koskaan miettinyt sitä, että vesi nenässä vaan tuntuu ikävältä, mutta ei siitä mene keuhkoon vaan takas suuhun...

Edellisenä iltana ennen ensimmäistä sukellusta olin aika paniikissa ja mietin pelkoani: Suuremmat pelot kuin se, että vettä menee nenään tai vaikka hukun, olivat sosiaalisia. Pelkäsin sitä, että minut pakotetaan tekemään jotakin sellaista, mihin en pysty, liian nopeasti. - Tämä pelko juontaa juurensa yhdestä elämäni suurimmista käännekohdista:

Olin 12 vuotta ja harrastin telinevoimistelua. Ryhmässäni oli vetäjänä pari 16vee tyttöä, jotka pakottivat minut eritasonojapuilla temppuun, johon en ollut valmis. Sanoin, että en ole valmis tähän, mutta minut pakotettiin silti... Putosin niin, että sattui. Päätin heti, että lopetan pari vuotta kestäneen harrastukseni. Noh... Sen tilanteen seurauksena sitten päädyin korvaavana harrastuksena tennikseen, joka taas dominoefektinä johti a) siihen, että tapasin Teron, bff:ni, b) Teron kautta Tinon... c) Tinon kautta turkulaiset hörhöpiirit ja päädyin Finnconiin kvismännöimään ja sitten tapasin d) J:n, jonka kanssa olen siis ollut viimeiset 15 vuotta yhdessä... Koen, että tämä yksittäinen traumaattinen tapahtuma on ollut minun elämäni merkittävimpiä hetkiä. ---Mutta tämä on sivuraide, palataan pelkoihin...

Eipä siis ihme, että sukeltamaan meneminen pelotti. Asian ytimessä minulla on se, että haluaisin pystyä näyttämään, että hei mää kyllä hanskaan tän. Pystyn! Ja toisaalta pelko siitä, että petyn itseeni, kun en pystykään ja vieläpä teen sen arvostamieni ihmisten nenän alla - aika kamalaa! Huomaan, että minulla on sisäänrakennettu kasvojen menettämisen pelko, ihan kuin kiinalaisilla/japanilaisillakin. Vielä tässä 37 vuoden iässä. Asia jopa huvittaa minua, mutta näin se on.

Sitten kun tajusin, että hei en pelkääkään hukkumista - asia oli helpompi käsitellä.  Ihmisten edessä suoriutuminen on sellaista, mitä teen päivittäin työkseni. Voisi siis kuvitella, että se olisi rutiinissa. Silti on tilanteita, jotka jännittävät vaikka usein olenkin hyvä esiintyjä. Jännitys on kiehtovaa ja se fiilis, kun on sen tehnyt ja tilanne on mennyt hyvin tai ainakin hyväksyttävästi - no sehän on sellaista adrenaliinihumalaa.

Näin kävi myös sukeltamisen kanssa. Sain edetä omaan tahtiini ja minulle etukäteen kerrottiin, mitä minulta vaaditaan. Mikä ihmetys oli kun tajusin, että hetkinen - se ei haittaa, että nenässä on vettä. Sen saa puhaltamalla pois... Eli niin kauan kun minulla on annostelija suussa, kaikki on hyvin, eli hengitän. Ei siis hätää, jos nenään tai silmiin menee vettä... Niinpä opin toisella sukelluksella tyhjentämään maskini... Mikä voittajafiilis! Ihan mieletöntä. Miten tää asia, jota olen aktiivisesti pelännyt koko ikäni, on nyt yhtäkkiä ihan mukavuusalueen sisällä...? Miten voinkin mennä veteen seuraavalla kerralla ilman pelkoa siitä, että mitenkähän tässä käy. Olen sellaisessa epäuskoendorfiinipiikissä edelleen - what the fuck just happened!?!

Opettaja oli huikean ammattitaitoinen ja osaava. On helppoa mennä pinnan alle ammattilaisen kanssa, joka osaa kuunnella ja aistia oppilaiden kykyjä ja toisaalta vaatia tekemään enemmän kuin mitä itse uskaltaisi. Just tällaista haluan elämäni olevan niinkuin se tänään on: Pelkojen rajoille ja niistä yli.

Opetuksesta ja kuvista kiitokset (c) Matti Kannela




/I believe I have only a little fears in my life. At least I don't like to let my fears rule my life. One fear I have always had - drowning. Or so I thought it was a fear of drowning. Actually it was a fear of social pressure - I never learned how to dive when I was a child and I have always held my nose when going underneath the water... So I decided that this is something I can overcome. My social pressure fear started when I was 12 years old and fell off unparallel bars when doing gymnastics. I was pushed and pushed to the limit with my supervisors back then and even though I was not ready - they made me do it and I hurt myself. This made me stop my hobby of 2,5 years and turn to tennis (which oddly then led to most of the good things happening in my life, so never mind that story - traumas clearly can also be good for you)... But anyways, with diving, the key has been that my diving instructor has been very patient with me and I was able to study and learn the clearing of my mask with my own phase. This was done very professionally and because that I have now completely cured my fear of drowning and diving and can be under water without my mask on... What an amazing feeling! I feel like this is what life is about for me: Going to the limits of my fears and stepping over the threshold. What a powerful feeling: I can go under water - my own mind cannot stop me anymore! Mind over matter.

Elämän laatu ja miten haluan asua

Minä olen ollut kohta 12 vuotta töissä tässä ylläolevassa rakennuksessa. Rakennuksen nimi on Agora ja se sijaitsee Jyväsjärven rannalla, Jyväskylän keskustan tuntumassa. Sitä ennen opiskelin samaisessa rakennuksessa 6 vuotta. Olen siis ollut talossa 18 vuotta eli koko tämän rakennuksen eliniän. Se on pitkä aika se. Muistan vielä kuinka vaikuttunut olin uudesta IT-tiedekunnan talosta. Olen edelleen sitä mieltä, että se on yliopistomme sydän ja aikakautensa symboli. 2000-luvun alussa seurustelin teekkarin kanssa ja muistan ne Hervannan yliopiston rakennukset, jotka avasivat minulle erilaisen maailman, suurella kontrastilla Agoraan. Muistan ajatelleeni, että haluan pitää opiskelupaikastani kiinni, koska mieleni lepää olla näissä maisemissa ja Agorassa on kaunis ja puhdas opiskeluilmapiiri. Ajattelen, että se vaikutti myös siihen, etten pyrkinyt vaihtamaan alaa, vaikka opintojen alussa olinkin aika hukassa sen suhteen, että onko tämä nyt varmasti se tie, jolla haluan olla...

Ja kyllä se on ollut ja kannattanut!

 Tänä aamuna oli -23C pakkasta, mutta niin vain työpaikalle tullessani päätin ensitöikseni käydä hiihtämässä tunnin verran upeissa maisemissa järvellä. Pakkanen oli karkottanut kaikki muut hiihtäjät, joten me J:n (miten kaikkien elämäni ihmisten nimet alkaa J:llä..?) kanssa saatiin koko järvi ihan vaan meidän käyttöön... Vähän kirpakkaa oli, mutta hyvillä varusteilla meille tuli lopulta hiki.

Sanoinkin, että minua ei koko 18vuoden aikana ole koskaan kyllästyttänyt Jyväsjärvi tai Agora tai nämä maisemat täällä minun arjessa. Joka ikinen päivä näyttää huikealta... Tavallaan voisi siis sanoa, että olen jämähtänyt, mutta tämän blogin lukijat tietävät hyvin, että vietän paljon aikaa muualla maailmassa kuin täällä. Silti se on minulle tärkeää, että sekä työpaikkani että asuinpaikkani on sellaisella alueella, jossa mieli voi rauhoittua ja on kaunista. Olen kovin visuaalinen ja saan näkymistä paljon energiaa. Samalla tapaa jos on huono sää, voin olla kiukkuisella tuulella...

Minulle elämän laatua on se, ettei tarvitse käyttää aikaa arjessa siirtymiin. Illalla on sillä tavoin mahdollista tehdä montakin juttua, kun oikein aikatauluttaa. Olen asunut viimeiset seitsemän vuotta 12minuutin kävelymatkan päässä työpaikaltani... Tämä on mahdollistanut mm. sen, ettei meillä ole tarvinnut olla kahta autoa vaan tarpeen vaatiessa voin kävellä helposti töihin tai keskustaan.

 Minulle elämän laatua on myös se, että näin talvella voin helposti piipahtaa järvelle hiihtämään tai luistelemaan, niinkuin ilokseni olemme poikaliinin kanssa tehneet monena iltana nyt kun töitteni jälkeen on ollut vielä valoisaa tai kauniit auringonlaskut ja siniset hämärät. Elämän laatua on ehdottomasti äidin ja lapsen yhteinen liikuntaharrastus kauniissa maisemassa <3

Ollaan viimeisen viiden kuukauden ajan etsitty uutta kotia. Jyväskylässä melkein kaikki alueet ovat lähellä jotakin järveä, koska kaupunki on rakennettu kolmen järven risteykseen. Vaikka olen koko 18 vuoden ajan asunut juuri Jyväsjärveä lähellä, on silti minulle kaksi muutakin Jyväskylän järveä kovin rakkaat ja voisin hyvinkin kuvitella muuttavani esimerkiksi Taulumäelle, Mannilaan tai Lohikoskelle, jotka ovat olleet muunmuassa alueita, joilta kotia on katseltu. Nämä asuntokuviot ovat ratkeamaisillaan, mutta en uskalla vielä kertoa niistä sen enempää, ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Mutta jos hyvin käy niin tulevan kotini maisemat tulevat olemaan aivan yhtä kauniit kuin edellisenkin. Ainakin tässä kodin etsiskelyprosessissa on minulle käynyt selväksi, etten halua muuttaa kauaksi keskustasta tai työpaikastani. Katselimme pitkään erästä taloa Myllyjärvellä ja täytyy sanoa, että vaikka sieltä ei ollut oleellisesti pidempi matka keskustaan niin silti arvelutti, että onkohan se vähän liian kaukana. Tavallaan minua kiehtoisi asua jopa keskustassakin, kaupunkilaiskodissa, mutta toisaalta pidän pikkupihasta kovasti ja siitä, että voin järjestää puutarhajuhlia.

Voisi kai sitä kysyä, että jos on matkoilla niin paljon kuin minä niin eikö riittäisi yksinkertainen helppohoitoinen koti..? Mutta koska koti tarkoittaa minulle ensisijaisesti paikkaa, jossa voin viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa niin tulee sen minun mielestäni mahdollistaa muutakin kuin nukkuminen ja pyykinpesu... Mutta näistä ajatuksista voitaisiin mennä toiseen postaukseen, tämä lähti nyt vähän asian vierestä...

 Kaukomailla asuminen ja työskenteleminen on saanut minut kovin kiitolliseksi siitä, että saan asua Suomessa ja Jyväskylässä ja työskennellä niin mahtavassa paikassa kuin Agora. On huikeaa, että kesällä voi käydä melkein työpaikan ovelta uimassa, kun taas talvella voi hiihtää tai luistella töihin, kun asuu sopivasti järven poukamassa. Tiedostan, että suurin osa ihmisistä ei koe sitä ihmeellisyyttä, jota minun arkeni on, ehkä koskaan. Tänään lounasaikaan tarkistutin lottokuponkini kaupan kassalla. "Ei voittoa", sanoi minulle myyjä. Kävelin kaupasta ulos hymyissä suin. Suurin lotto on jo voitettu, reilut 37 vuotta sitten, kun synnyin tähän kaupunkiin, tähän maahan.

/ To me, Quality of Life is that there are four seasons in my home country. Quality of life is that I can start my working day by skiing on the lake next to my office in -23C like I did this morning. Quality of life is that I don't have to spend time to transfer from office to sports to home... Quality of life is that extra time that I then have to take my baby boy for some night time skating in the most beautiful February sunsets... I realize that many people in the world do not ever experience the beauty and feelings that are a part of my everyday routines. This makes me feel very blessed. It makes me think that I have won one of the biggest lotteries, which was to be born here in Finland.

Ne ihan tavalliset viikonloput

Joulukuun juhlakauden jälkeen minulla on ollut varsinainen bileähky. Viikonloppuisin ei ole huvittanut lähteä bilettämään.

 Sen sijaan on tehnyt mieli pysytellä raittiina ja nauttia urheilusta ja talvikeleistä.

 

Eilen käytiin poikasten kanssa uiskentelemassa ja sukeltelemassa. A on alkanut harjoitella uintia ilman kellukkeita ja sukellustaitonsa ansiosta hän on aika taitava vaikkei vielä osaakaan uida. Hänen tyylinsä on ponnata pohjasta ja sitten käydä pinnalla haukkaamassa happea. Arvelen, että hän oppii uimaan alta aika yksikön, joskin juuri nyt on tietysti vaihe, jolloin häntä on seurattava tarkasti altaassa.  Aaltoalvarissa oli kisat, joten käytiin vaihteeksi Wellamossa - mukavaa vaihtelua.

Tänään kaivoin vanhat kaunokkini naftaliinista ja nyt kun vihdoin Jyväsjärvellekin on luistinrata aurattu niin kyllähän sitä piti sitten käydä kokeilemassa.

 Tänään mukana oli siis oma ja lainamuksutkin...

 Keli oli huikea!

 Minun pikkuinen on jo varsin kokenut luistelija.

 Tämä on kyllä viime vuotisen erityisavustaja M:n ansiosta, joka itsepintaisesti luisteli A:n kanssa pari viikkoa putkeen joka päivä puistokoulun pihalla. Ihana lahja meille tälle vuodelle. Luistelu sujuu paljon paremmin kuin hiihto!

 Seuraavalla kerralla kierretään koko kiekka...

 Ihana nähdä, kun toisen taidot karttuvat.

 Jäällä oli puoli Jyväskylää - oli kuumailmapalloa, makkaranpaistoa ja jos jotakin. Oli jopa jonkinlainen 'itsereflektiotesti', jossa olisi pitänyt miettiä tapoja "taistella yksinäisyyttä vastaan"... Kompuroidessani kolmen pikavauhtisen muksun perään, totesin vaan, että eipä ole kyllä sitä ongelmaa, että yksinäisyys yllättäisi... En ihan osunut kohderyhmään... Sosiaalisuutta tämmöisenä muksuviikonloppuna tulee kyllä yllin kyllin.

Olen huomannut, että kaikki maailmalla ravaaminen ja toisten kulttuurien kautta omaani katsominen on saanut minut arvostamaan niin monia asioita tällaisissa 'ihan tavallisissa viikonlopuissa'.
Suosikkejani ovat hetket:
- Aamulla sängyssä vetelehtien ja salaa toivoen, että joku muu keittäisi kahvit ja valmistaisi pidemmän kaavan aamiaista...
- Kiireetön liikunnan harrastaminen... Sählyä, uintia, kempoa, luistelua, hiihtoa... Kaikesta tulee niin hyvä mieli ja fiilis
- Ulkoilun päälle päikkärit, mieluiten tietty pehmeetä olkapäätä vasten kuolaten
- Valokuvaus ja jos aikataulu sallii niin blogailukin
- Läheisten kanssa yhdessäolo <3

 On se jännä, miten iloiseksi ihminen voi tulla ihan tommoisista elämän yksinkertaisista perusjutuista. Tässäkin se juttu on varmasti tasapaino... Kun saa tarpeeksi huidella maailmalla niin arvostaa sitä, mitä on kotona. Olen ajatellut, että minulle se on näin. Monipuoliset hetket saavat aikaan sen, että mikään ei kyllästytä. Rutiinit tuntuvat tutuilta toteuttaa, kun välillä tulee tehtyä asioita, jotka ovat täysin arkipäivän ulkopuolella. Helmikuussa olen keskittynyt olemaan kotona - käymään läpi tavaroitani ja suunnittelemaan tulevaisuutta. Helmi-maaliskuun vaihteessa on taas luvassa työreissuja, joten tällainen breikki on tehnyt todella terää. Akut on ladattu - on nukuttu varastoon ja rauhoituttu. Meillä on tässä keväällä edessä myös isompi projekti elikkäs muutto (ja mahdollisesti myös remontti), joten on hyvä kirjata ylös, että helmikuussa on ollut rauhallista, enkä ole ollut esim. joka päivä väsynyt... Kirjoittelen noista meidän asuntokuvioista enemmän, kunhan selviää, että saanko asunnon, josta olen tehnyt tarjouksen.

...Mutta nyt kuus vee roikkuu mun jalassa ja haluaa tehdä "koritehtäviä", joten keksin hänelle sellaisia, kun koululta niitä läksyjä ei nyt kevään puolella ole kotiin tullut. Mukavaa sunnuntaita!

/ I have had such luxury weekends in January-February. They have been filled with the most simple things in life like peaceful mornings when someone else makes the brunch... swimming and diving practises... skating and skiing with kids. I love winter months in Jyväskylä. Winter sports make you so exhausted and it is so beautiful outside. I know that I travel a lot and sometimes I feel like I party a lot too - I was completely exhausted after the Christmas-New Year party season... It is all about the balance. One can only truly appreciate the every day routines and little things when there is something else to balance it with... 

Today I took my own young one and the 'borrowed kids' to the Jyväsjärvi ice... Four person's skate laces to tie! However, somehow I managed to get them all home in one piece without loosing anyone or anyone getting (physically) hurt/frostbitten... Quite a responsible juggling act, I have to say...  But I enjoyed it immensely! I love skating and being outside on a day like this. Topfish has indeed learned how to skate... He is quite confident already and goes on and about with quite a good balance. I think it's because last year we had this wonderful carer 'M' in his daycare and she used to demand Tops to go on ice everyday for the winter months. It has really paid off! Well done... We also had Tops's "half a year at school" -evaluation and he did ever so well... Such progress! He is still not speaking, but he is clear to use words when asked and he uses his talking board to ask for things. Although it's mainly "Noodles" and "Ice Cream" or "Cheese balls"... But never the less, he is communicating and making an effort. Good boy:) 

This is now the calm before what I expect to be a storm this Spring. I have more travels coming and then we will eventually move into a new home, that will quite likely need an extensive renovation. I just wanted to make this update to say that in February, everything was calm. I was well slept and non-exhausted... Let's see how we do in the coming times. Have a great Sunday!

Vuosi

Vuosi sitten tälle viikolle pystytettiin rajapyykki. Eihän sitä silloin tiennyt - silloin oli vaan perhosia vatsassa. Odotin kohtaamista hyvillä mielin... oltiin juteltu siitä, onkohan tämä nyt varmasti hyvä ajatus... - mennä treffeille jonkun semmoisen kaa, jonka oli tuntenut jo yli kymmenen vuotta. Pessimistinä ajattelin, ettei tästä mitään hyvää seuraa. ”Tai sitten se vois olla ihan todella hyvä ajatus”, sää sanoit. Nyt musta tuntuu hullulta se, et vuosi sitten kumpikaan ei tuntenut toista - oikeastaan juuri ollenkaan. 

Vuoden aikana on elämä heittänyt kuperkeikkaa. Olen ollut varsin hiljaa blogissa, koska olen halunnut antaa läheisille ja ystäville aikaa käsitellä asiaa. Monta tällainen elämän muutos mietityttää ja jopa huolestuttaa.  

Saako kolme-nelikymppinen rakastua? Saako elämän pistää kokonaan uusiksi? Saako sitä astua ulos mukavuusalueelta kokemaan ihan uusia seikkailuja? Ajattelen niin, et elämän ei tarvii olla ohi missään iässä. Itselleni olen vain sen velkaa, että elän mahdollisimman onnellista elämää täysillä.

Vuoden aikana ollaan menty ja eletty. Sinne on mahtunut yhteisiä reenejä, reppu- ja matkalaukkureissuja, hukkumista vuoristoon, mökkisaunoja, yhdet Tai Chi-kisat, kylpylähotellia - jossa ei päästy ikinä sinne kylpylään asti, muksujen kanssa uimahyppyjä, trivial pursuittia, pitsan leipomista, pulkkamäkeilyä jne; ystävien kanssa illan istujaisia, rokkikeikkaa, ruoanlaittoa, aamuyön naku-uintia kiinan maaseudulla, kuukauden erossaoloa, asuntonäyttöjä, kahvia sänkyyn, karaoke-videoita, joita ei ikinä näytetä kenellekkään koskaan... ja viimeisimmäksi tänään käytiin huolella mun epämukavuusalueella elikkäs katsomassa pinnan alle ekalla laitesukelluksella.



Vuoden aikana mulle kävi selväksi, et mun tie on nyt kävellä sun kanssa. Kiitos kun päästit mut sun elämään - ymmärrän, että sun suojaus oli vähän alhaalla... mutta niin tais olla mullakin. <3



/ A Year ago something unexpected happened. I guess we were both off our guards. Of course we did not really know it back then - it was merely some butterflies in my stomach at first. What good could come out of a date with someone you've know for a long time already...? It turned out, neither of us knew each other very well a year ago, but one date turned into a year of adventures: common trainings and trips, getting lost in mountains, swimming with kids, dinners and parties with friends, late night skinny dipping in the Chinese country side and many more great stories... 

Is it okay to fall in love at the age of 36? How about 45? Is it okay to deal one's cards again and see what roads await out there..? I think the only thing I owe to myself, is to live as happy as possible, 100% each day. During the last one year, I discovered that my road is to walk alongside with someone new.

Team Finland for European Taikai 2019 Sweden

Niinkuin blogin lukijakunta hyvin tietää, minun ykköslajini on Shorinji Kempo. Parin vuoden välein SK:ssa kisaillaan isommin eli muistanette ehkä minun ja Kirsin osallistumisen viime vuoden MM-kisoihin San Franciscossa...

/As readers of this blog well know, my primary sport is Shorinji Kempo. Every couple of years, there is a bigger Gasshuku - Camp where we can compete in the form of 'embu' which is a pre-practised pair form show of the techniques. You might remember me and my cousin Kirsi competing in San Francisco World Championships last year.

Nooh, nyt ollaan ns. välivuonna eli tänä vuonna isoja kisoja ei ole. MM-kisailuthan ovat 4v välein, mutta 4v välein on myös Euroopan taikai ja se osuu siis ensi vuodelle. Ruotsalaiset ovat saaneet kunniatehtävän hostata tämän ison leirin ensi vuonna...

/Well, this is a so-called GAP year, so no bigger competition. Next year however it's time for an European Taikai, which the Swedish Federation has gotten the privilege to organize.

Meillä Suomessa ei suinkaan nukuta vaan aloitimme Team Finland embu-valmennusryhmän harjoitukset viime viikolla Hämeenlinnassa. Paikalla oli embupareja Jyväskylästä, Helsingistä, Vantaalta ja tietysti Hämeenlinnasta.

/In Finland however, we are not sleeping. We started Team Finland Embu Group practice last weekend in Hämeenlinna. There was embu pairs from Jyväskylä, Helsinki, Vantaa and of course Hämeenlinna.

Meitä on lupautunut valmentamaan tehokaksikko Timo&Teemu elikkäs Helsingin yliopiston ja Hämeenlinnan Branch Masterit, joilla on molemmilla paljon kansainvälistä kokemusta kilpailemisesta ja tietoa on myös haettu Japanista suoraan asiaan paneutuneilta senseiltä.

/ We are getting excellent guidance from the power duo of Helsinki University and Hämeenlinna Branch Masters Timo and Teemu senseis, who both have international experience on embus and who have even gone to study this art in Japan.

Mulla on hyvä fiilis tästä ryhmästä. Liittykäähän muutkin parit mukaan! Valmennusta on tarjolla eri kaupungeissa ja oppia jaetaan eteenpäin! Go Team Finland!

/ I have a great feeling about this! Join us! This is a good time to start preparing for Sweden 2019... The coaching is available in many cities throughout the year. Let's do this! Go Team Finland! 

What are you up to  - Kenshis in Sweden, Russia, Poland, Germany, Portugal, Italy etc..? Would be great to hear from you!