Takorautaa, massiivipuuta ja nahkaa

 

Minulta  meni vuosikymmen siihen, että asustelin tyytyväisenä erinäisillä sukulaisten kuolinpesistä haalituilla huonekaluilla. Olen ollut sitä mieltä, että laitan rahaa mielummin kokemuksiin kuin maalliseen mammonaan, jota et kuitenkaan voi aina pitää mukanasi. Nyt kuitenkin lapsenhankinnan myötä pesän rakennus on ollut erittäin kiinnostava ja antoisa kokemus. Sisustamisessa tykkään siitä, että koti ei koskaan ole aivan valmis - aina on jotain, mitä haluaisi muuttaa tai kohentaa. 

Olen etsinyt omaa tyyliäni pitkään. Vaikutteita olen saanut etenkin matkoiltani maailmalla ja tietysti erilaisista medioista - blogeista, lehdistä yms. Oma sisustustyylini kuvaa persoonallisuuttani: Olen ns. more is more -tyyppi, eli enemmän suurpiirteinen kuin pikkutarkka ja ehkä enemmän oman tieni kulkija kuin muiden kopioija. Pidän esimerkiksi kovasti valkoisista pinnoista ja väreistä - valkoisia sisustusblogeja lukee mielellään ja niissä silmä lepää. Minulle ne ovat kuitenkin pidemmän päälle liian tylsiä. 

Pidän selkeistä väreistä: Punainen, musta ja valkoinen - siinä on ehkä paras kombinaatio ikinä. Sen lisäksi tykkään kyllä yhdistää muitakin, mutta värien tulee olla kirkkaita, ei siis likaisia. Tykkään tummasta puusta ja aasiahenkisyydestä. Vancouverissa ollessamme rakastuimme mieheni kanssa molemmat Haida-kulttuuriin ja taiteeseen. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että jos vaan olisi tilaa ja rahaa niin olisimme putsanneet useammankin gallerian. Käteen jäi kuitenkin vain muutamia totemipaaluja, yksi dream catcher ja joitakin tekstiilejä. Bill Reid on Kanadan natiivitaiteen jumala ja minun sisustukseni kulmakivi. 

  Vaikka olenkin melkomoinen krääsänkeräilijä, olen yrittänyt olla tinkimättä laadusta niiden asioiden suhteen, joiden ajattelen kestävän koko elämän läpi. Tällaisia sisustuksen kulmakiviä minulle ovat olleet unelmieni sohva ja unelmieni ruokapöytä. Niissä en pihistänyt enkä ole päivääkään katunut. Unelmieni ruokapöytää kävin Askossa katsomassa kolmen vuoden ajan ja itkin sen hirvittävää hintaa. Lopulta sain neuvoteltua näytekappaleen lähes puoleen alkuperäisestä hinnasta. Se on tähän asuntoon hieman liian iso pöytä, mutta ajattelen, että jonakin päivänä meillä on sillekin tarpeeksi tilaa. Bycast-nahkasohvan halusin siitä lähtien, kun ostin vuosia sitten samanlaisen nojatuolin. Täytyy sanoa, että rakastan sohvaani ja se on vauvankin kanssa ollut toistaiseksi aivan huippu - moskat saa pyyhittyä pinnalta nopeasti. Kyllä nahka on aina nahkaa. 

Sanoisin, että sisustustyyliini on vaikuttanut ehkä eniten ystävämme John ja Judith Cluten residenssi Camdenissä. Samoin kuin heidän kodissaan, meillä ongelmia tuottaa seinätilan puute. Kirjat vastaan taide. Mennessäni kirjailijan kanssa naimisiin, olin kuitenkin tietoinen tästä sisustusteknisestä valinnasta - minun ottamille valokuvilleni ei koskaan tule olemaan tarpeeksi tilaa ja ikean Billyjä on tässä huushollissa tällä hetkellä 14,5kpl. En ole katkera, sillä kirjahyllyt ovat kauniita. Täytyy vaan tehdä luovempia ratkaisuja taiteen ripusteluun...

Housuista ja hameista

Joku voisi sanoa, että olen poikatyttö. Olen aina hakeutunut mielummin miehisille aloille tai harrastuksiin. Vaihdan itse automme renkaat ja hoidan huollot. En juurikaan meikkaa. Minulle on luontevampaa tulla toimeen miesten kuin naisten kanssa. Olen miettinyt tätä viime aikoina istuessani kokouksissa, joissa päävastuullisina istuu 50+ miehiä. Otetaanko nuori nainen vakavasti? Miten tulee pukeutua? Olen ollut muutamissa projektien aloituspalavereissa, joissa alkaa välittömästi hillitön pissikisa isojen poikien välillä: Kenellä valta on ja kuka sitä käyttää...

Eniten ongelmia on uran alussa, kun ei vielä ole kokemusta ja itsevarmuutta on vaikea feikata. Ei siis ihme, että nuorena naisena minua ei ole otettu läheskään yhtä vakavasti kuin vanhempia mieskolleegojani. Kuitenkin tällainen ikä- ja sukupuolirasismi, johon varmasti itsekin olen ennakkoluuloissani syyllistynyt - on usein turhaa: Vanhat miehet ne vasta laiskoja ovatkin tekemään hommia ja usein pitävät pitkiä poliittisia puheenvuoroja, joiden aikana käy ilmi, esimerkiksi että a) kyseinen henkilö ei ymmärrä projektin tasoja oikein, b) ei ole kuunnellut muiden puheenvuoroja ja c) puhuu nyt ainoastaan, koska haluaa vakuuttaa muut siitä, että hänellä se valta nyt on. Valitettavasti tällaiset vievät usein kallista kokousaikaa, jolloin voitaisiin sopia siitä, miten hommat tulee käytännössä hoidetuksi.

Olen miettinyt myös omaa suhtautumistani muihin naisiin, sillä silloin tällöin vastaan tulee tilanne, jossa koen vanhemmat naishenkilöt vaikeina yhteistyökumppaneina. Miespuolisen työkaverini mielestä tämä johtuu siitä, että olen ainaisesti miesten maailmassa paikkaani raivanneena jotenkin 'valmiustilassa', jossa puolustan reviiriäni liiankin tehokkaasti ja tästä johtuu, että tulen paremmin toimeen miesten kuin naisten kanssa. Ei kuitenkaan pidä paikkaansa, ettenkö tulisi toimeen naistenkin kanssa - monet läheisimmät kolleegani vuosien varrelta ovat naisia. Olen huomannut, että jos näyttää siltä, että on syytä pehmittää suhdetta johonkin naiskolleegaan, hyvä taktiikka on luoda joku konflikti tai näkemys, josta ajattelemme samoin. Joitakin kertoja olen käyttänyt jopa pidemmälle vietyjä, pinnallisia konsteja, kuten kokouksen miespuolisten jäsenten ulkonäkökisoja, joissa olemme sitten yhdessä toimineet tuomareina. Tämä konsti tosin vaatii alleen päivällisen ja viinilasillisen, mutta toimii kuin taika: Kaikki naiset on yhdistetty yhteisen aatteen taakse - lisäksi käy ilmi, millaisten kansallisuuksien miesihanteet purevat kehenkin.  

Kauttaaltaan naisen asema eurooppalaisissa työyhteisöissä on minusta hyvä - toki keskimääräinen palkkataso ei ole miesten palkkaa vastaava. Ja sitten tulee vastaan tilanteita, niin kuin viime viikolla. Eräs vanhempi miesprofessori oli tällä kertaa tuonut mukanaan miespuolisen, nuoren työntekijän, vaikka hänen trade-markkinaan on viimeisen viiden vuoden ajan ollut n. puolen vuoden välein vaihtuvat nätit naisalaiset. Huomautin hänelle aiheesta ja hän sanoi suoraan, että on kyllästynyt siihen, että naiset pamahtavat heti raskaaksi ja päätti nyt palkata miehen. Mietin, että olisiko suomalainen professori sanonut tätä ääneen... 

Pussi-ouzoa ja hiekkaa tukassa

Muistan, kun ensi kertaa huomasin olevani onnellinen. Tämä tapahtui kesäisenä päivänä Sotkamossa Hiukan hiekoilla, joskus 2002 tai niillä main. Olimme perheeni kanssa kävelyllä rannalla - mukana oli kamera. Veljeni oli vielä lapsi. Ne kuvat minulla on vain paperilla.

Otin kengät pois ja tein puolivoltin ja siitä sillan. Muistan, miten lapsuuden voimistelutaitojen verestys aiheutti minussa onnistumisen tunteen - osaan, pystyn, kykenen ja olen oma itseni. Kuvat tältä reissulta ovat edelleen äärimmäisen rakkaita minulle - koko perheeni oli koossa ja onnellinen. Heitin kärrynpyöriä aalloissa. Tiedän, että sillä hetkellä kaikki oli täydellistä.

Mikä tekee hetkistä parhaita? Niiden yllätyksellisyys? Se, ettei koskaan voi tietää etukäteen, milloin kaikki palaset ovat koossa ja milloin tuntuu, että tämä muisto kantaa koko elämän läpi? Se, ettei niitä voi suunnitella ja ne vain tapahtuvat? Tietysti elämää voi viedä tiettyyn suuntaan ja rakentaa tunnelmaa, mutta esimerkiksi todellinen syvällinen keskustelu tai tunne siitä, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan tapahtuu vain harvoin.

Olen huomannut, että käsitykseeni onnellisuudesta on vaikuttanut ehkä kautta aikain eniten elokuva "Before Sunrise" eli suomeksi taisi olla ennen aamunkoittoa. Olen rakentanut jokseensakin oman elämäni onnellisuutta sen tarjoamalle esimerkille: Teemoina elämäni hienoissa hetkissä on usein mukana monikulttuurisuus, hyvä keskustelu, kuljeskelu kesäisen Euroopan kaupungin yössä. Joskus 18-vuotiaana istuin ystäväni kanssa aution navetan katolla ja edelleen tuntui, että silloin ymmärsin, mistä elämässä on kyse. Uskon, että tämä kyseinen elokuva aivopesi minut myös löytämään aviomieheni ja rakastamaan työtäni. Jollekin toiselle se juttu voi olla rock-konsertti tai hyvä kirja, minulle onnellisuus on usein kuljeskelua Euroopan kaupunkien yössä. 

 

Toisinaan ihmiset muuttuvat, kadut, nurmikot ja puskat vaihtuvat - mutta usein on lämmintä ja pimeää ja keskustelu kantaa vuosien ja vuosikymmenten päähän. You and me and five bucks, some good conversatioon. Löysin itseni istumassa satunnaisen pyhimyksen patsaan juurelta, siemailemassa pussi-uzoa uuden ystäväni kanssa, sellaisen, jonka kanssa voi jutella aamuun ja seurata kulkukissojen vaellusta marmoripaaseilla Acropoliksen valojen häämöttäessä horisontissa. Kyllä elämä on elämisen arvoista.

Mummilassa sisustusmatkalla

 Pääsin päiväksi vierailemaan anoppilassa, matkallani kohti Ateenaa. Anoppini asuu todella hulppeassa 1600-luvulla rakennetussa cottage -talossa, keskellä peltoja ja nummia. Minulle hänen antiikkihuonekaluin sisustetussa kodissaan vieraileminen on aina yhtä inspiroivaa meditointia. Olen saanut häneltä paljon ideoita sisustamiseen - vaikkakin Suomessa 90-luvulla rakennettua rivitalon pätkää ei kyllä saa samanlaiseen tyyliin sitten millään!

Vuosien varrella olen rakastunut yhä uudelleen vierashuoneiden massiivisiin sänkyihin, pieniin yksityiskohtiin läpi asunnon - kattoparruihin ja kauniisiin astioihin. Anoppini huusholli on täyttä Country Living unelmaa ja olen onnekas, koska saan vierailla siellä ainakin pari kertaa vuodessa. Itse en muuttaisi niin kauas kaupungista ainakaan tämän hetkisessä iässäni, mutta eläkeläisten toiveet ovat täysin erilaisia verrattuna kolmekymppisten haaveisiin.

Olen myös huomannut, että anoppini tyyli on alkanut vaikuttaa omaan tyyliini. Ehkä kymmenen vuotta sitten en voinut kuvitellakaan haavelevani yli 100euron Little White Company lakanoista taikka takorautaisista verhotangoista... Mutta maku mukautuu myös rahatilanteeseen - Ja haaveiden täytyy minun mielestäni olla sellaisia, että niitä varten täytyy tehdä töitä ja säästää ainakin vähän. Silloin ostoksiaan arvostaa enemmän.

Ihanaa, kun jollakulla on ollut aikaa ja rahaa panostaa. Anoppilassa vierailu hakkaa hotellit mennen tullen.

Yyhoo lentää

Joskus täytyy toteuttaa luovia lapsenhoitoratkaisuja. Mieheni ja minun eri työmatkojen väliin näytti jäävän kiusallisesti kolme päivää väliä, joten ehdotin, että josko lentäisin yksin poikamme kanssa hänen mumminsa kotimaahan, jossa isi oli jo valmiina työmatkaltaan odottamassa. Asiaa helpotti se, että kun Suomesta lähtee Ateenaan matkalle, niin melkein mikä tahansa paikka on matkan varrella.

Tiesin, että yksin 11-kuisen kanssa lentämisessä on haasteensa. Nyt kun on juuri opittu kaikkia uusia kivoja motorisia taitoja, kuten konttausta ja tukea vasten kävelemistä niin paikallaan tuntikausia pienessä purkissa istuminen ei tosiaankaan houkuttele. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että en huvikseen lentelisi vauvan kanssa, vaikka matka hyvin sujuikin. Olemme mieheni kanssa tehneet paljon valintoja nyt vauvan kanssa matkatessa. Yksi niistä on ollut luopuminen halpalennoista - Finnairilla ollaan menty, koska heillä lapsipolitiikka on selvä ja toimiva euroopan reittilennoilla. Sen lisäksi olemme tulleet siihen tulokseen, että kannattaa yöpyä matkalla lentokenttähotellissa jommassa kummassa päässä, sillä se estää vauvan totaalisen raivarin syntymisen. 12h matkapäivä on vaan tämänikäiselle liian pitkä, eikä voi mitenkään edellyttää, että hän jaksaisi olla iloinen kaiken ihmispaljouden ja melun keskellä. Helsinki-Vantaa on lapsen kanssa paras kenttä. Siellä on paljon leikkipaikkoja ja sen lisäksi hyvät mahdollisuudet rauhoittua vaipanvaihtohuoneessa joka on puhdas. Sanoisin, että kentällä olo hakkasi esim. edellisen illan Dinkku-pariskunnan kämpän 100-0 vauvan kanssa. Paljon tilaa kontata, eikä tullut edes kädet likaiseksi ja tungosta ei shengenin ulkopuolisella alueella myöskään ollut, vaan sen sijaan ihanaa rauhaa paljon.

Mutta täytyy nostaa hattua kaikille yyhoo äideille maailmassa. Varsinkin niille, joilla on useampi lapsi ja niille joilla on joku erityislapsi. Minun lapseni on perushelppo, mikä mahdollistaa tällaisen luksusvauvanhoitoratkaisun ulkomailla äidin työmatkan ajaksi.

Noh, kone oli tietystikin täysi. Saimme sentään ikkunapaikan, toisin kuin afrikkalaisnainen vauvansa kanssa, joka istui takanani olevan rivin keskellä. Säälin viereeni istunutta businessmiestä, joka sanoi että hänellä on lapsia, mutta näytti kovasti kärsivältä. Onneksi vapaa paikka löytyi kuitenkin, kun joku ei tullut paikalle ja mies häipyi viivana vierestäni. Sehän minulle passasi! Helsinki-Vantaalla ei ollut tavallisesta poiketen kuin yksi kiitorata käytössä, joten odottelimme tunnin lähtölupaa. Poika onneksi nukahti maitopulloonsa ja pujotin hänet makuupussissa penkin alle. Siellä tyytyväisenä nukkui lähes pari tuntia ja äiti sai rauhassa lukea lehteä ja nauttia tarjoilusta. Tällä kertaa siis kaikki meni hyvin ja ihana hotellihuone lentokentällä odotti, jotta lapsen ei tarvinnut kärsiä yhtään pidemmälle. Kuitenkin jossain takaraivon perukoilla mietin - kärsiikö vauva siitä, että sitä riepotellaan maailmalla. Meidät Helsinki-Vantaalle kyydinnyt 22-vuotias taksikuski vastasi oman elämänsä esimerkillä kysymykseeni: Ei, matkustamisesta on päin vastoin hyötyä, koska lapselle kehittyy kompetensseja, joilla tulevaisuuden kansainvälistyneessä maailmassa pärjäillään. Hän oli lapsena asunut Australiassa ja Singaporessa ja nyt opiskeli kauppakorkeassa kansainvälistä Business Managerointia. Äidin sydän rauhoittui hetkeksi.

Jättää mies ja lapsi keskenänsä ja elää omaa elämää

Olen viimeisen parin kuukauden ajan yrittänyt löytää tasapainoa äitinä olemiselle ja uralle. Minun elämässäni tilanne on sillätavoin onnekas, että mieheni sattoi jäädä osa-aikaisesti kotiin 10-kuisen poikamme kanssa, kun palasin töihin. Mikäli näin ei olisi ollut, en varmastikaan olisi halunnut palata töihin niin nopeasti. Kuitenkin tämä järjestely sopii minulle paremmin kuin hyvin! Saan nauttia iltaisin ja viikonloppuisin lapseni kanssa peuhaamisesta yltäkylläisesti, mutta toisaalta minulla on paljon energiaa tehdä työtä, josta pidän paljon. Tuntuu, että työkaverini vihasivat minua, kun palasin kotona vietetyn vuoden jälkeen töihin intoa täynnä ja energiaa tihkuvana.

Tottakai, minua huolettaa, että oppiiko lapseni koskaan kuivaksi tai juomaan oikeasta lasista, jos minä en ole häntä opastamassa. Mietin, jääkö minulta hänen ensimmäiset askeleensa näkemättä tai haluaako hän pian mielummin hakea lohtunsa isänsä sylistä, kun äiti on harvoin paikalla. Toisaalta koen, että elämä on rikkaanpaa, kun saa kokea erilaisia asioita, joten koen, että olen valinnut oikein. Ja vauva-lehden mielestä näin tekee myös keskimääräinen suomalaisnainen. Tosin keskimääräinen suomalaismies ei vietä edes isä-kuukautta lapsensa kanssa, mikä minusta on surullista. Täytyyhän lapsen saada muodostaa suhteita myös muihin aikuisiin kuin äitiin.

Neuvolantätini sanoi, että mikä on parasta äidille, on parasta perheelle. Jos omalta äidiltäni kysyttäisiin, tämä olisi varmastikin aika itsekästä elämää, mutta olen mielummin samaa mieltä neuvolantätin kanssa: Onnellinen äiti jaksaa lapsen kanssa paremmin ja siispä äidin pitää saada tehdä juttuja, joista tulee onnelliseksi - vaikkapa töitä.

Työmatkalla Kreikassa

Teen paljon töitä kreikkalaisten kanssa. He ovat, uskokaa tai älkää, eurooppalaisista työntekijöistä parhaimmistoa. Useimmiten aikataulut pitävät ja heidän tekemisiinsä voi luottaa. Tämä ei tietystikään pidä paikkaansa kaikilla aloilla, sillä muuten he eivät olisi tämänhetkisessä pulassaan.

Olen ollut Ateenassa työmatkalla useita kertoja ja siinä on kieltämättä puolensa - upeat maisemat öisiltä kattoterasseilta yli Acropoliksen; ihanaa fetasalaattia ja kulkukissoja. Lisäksi Kreikkalaiset ovat erittäin vieraanvaraisia silloin, kun heidän kanssaan on hyvissä väleissä, täällä ei ikinä tarvitse miettiä, kuka maksaa illalliset.

Kieltämättä tällä kertaa hieman pelottaa, sillä uutisissa on kovasti varoiteltu mellakoista. Mutta äitiäni pelottaa enemmän kuin minua - ehkäpä olen tyhmä, mutta en jaksa murehtia maailman vaaroista: rahat takin alle piiloon vaan ja kamera&läppäri kassiin, joka ei sano: "varasta minut". Lisäksi jos on pimeää ulkona, otan taksin. Turha kerjätä verta nenästään.

Elämä on nyt

 Hei!

Olen päättänyt aloittaa uuden blogin, tällä kertaa suomeksi. Tämä ajatus on muhinut jo pidemmän aikaa, mutta en ole ollut varma, voinko sitoutua päivittämään sitä tarpeeksi aktiivisesti. Kuitenkin muiden blogien lukeminen on ollut jo pitkän aikaa niin kiinnostavaa, että haluaisin ottaa syvemmin osaa tähän harrastukseen. Tähän päätökseen on monia, pitkäkantoisia syitä. Yksi niistä on, että haluaisin harjoituttaa suomenkielistä ilmaisua, koska se on viime vuosina jäänyt vähäikseksi. Puhun sekä kotona että töissä lähes pelkästään englantia ja tällöin äidinkieleni tuppaa jäämään syrjään. Haluaisin kuitenkin pitää sen vahvana ja rikkaana, missäpäin sitten liikunkin. Toinen syvällisempi syy on se, että minulla on kohta yksivuotias maailman ihanin poika, jonka kanssa aika menee niin nopeasti eteenpäin, että haluaisin hänen lapsuusajoistaan olevan myös äidin kirjoittamia päiväkirjamerkintöjä. Oma äitini on pitänyt päiväkirjaa läpi elämänsä ja varsinkin raskausaikoina omasta lapsuudesta lukeminen tuntui hyvin mieluisalta. Haluaisin, että lapseni ja mikseivät lapsenlapsenikin muistaisi ajatuksiani vuosien päästä. En pelkää yksityisyyden menetystä, joten haluan mielummin päiväkirjani olevan avoin - tervetuloa lukijaksi! Kolmas iso syy aloittaa uusi blogi on se, että otan paljon valokuvia, joita kukaan ei koskaan näe - haluaisin tarjota kauniiden kuvien kautta vähän luksusta muidenkin elämään.

Aion kirjoittaa asioista, jotka minua koskettavat: Äitiyden ja uran yhteensovittamisesta, monikulttuurisista perheistä, matkailusta, valokuvaamisesta, terveellisestä elämästä ja ehkäpä myös materiaalisen maailman pinnallisista koukeroista - sisustuksesta ostoksiin. Kuluttaminen itsessään ei tee minua onnelliseksi, mutta olen viime aikoina miettinyt yhä enemmän tyyliä ja sitä, miten haluaisin pukeutua. Mikään muotiblogi tämä ei siis tule olemaan, vaan enemmänkin kohti kategoriaa lifestyle. Olen usein kateellinen kaksikymppisille tyttösille, jotka voivat vaivatta varata blogilleen aikaa, kun ei ole pieniä tihutyöntekijöitä pyörimässä jaloissa - mutta sitten tarvitsee vain katsoa poikani syviin sinisiin silmiin ja todeta, että tätä hetkeä, tätä vuotta, tätä tuntia en vaihtaisi yhtään mihinkään toisen elämään, sillä minun elämäni on täydellistä juuri nyt. Ja onneksi on sellaisia äitiblogaajia kuin Suvi, Marja, Coco ja Kaitaliina, joista saa inspiraation siihen, että kyllä minäkin jaksan ja ehdin. Yritän oppia kirjoittamaan lyhyemmin - minulla on nimittäin syndrooma aloittaa jokainen juttu ihan siitä, kun synnyin.

Arjessa:
-Kiirettä on usein liikaa, unta liian vähän
-Pitäisi tehdä enemmän terveyttä edistäviä valintoja
-Pahinta on, kun ei muista nauttia kaikesta ihanasta ympärillä

Haaveilen:
-Parista vuodesta kaukomailla
-Siitä, että lapsi on tarpeeksi iso viihdyttämään itseään lukemalla
-Omakotitalosta Jyväskylän keskustassa
-Siitä, että päivittäisin suomenkielistä blogia säännöllisesti


Tämä postaus on kirjoitettu Agean airlinesin lennolla Lontoo-Ateena, jolloin olen ensimmäistä kertaa lapsestani erossa monta päivää. Ikävä on jo kova, mutta ihanaa on se, että saan omaa aikaa tässä johonkin sellaiseen, jota olen halunnut jo pitkään. Toivon, että tästä alkaa kaunis päiväkirja. Aurinko on laskenyt alppien yli ja kreikkalaiset teinitytöt vieressäni nuokkuvat - Hyvää yötä, Eurooppa!