Kuopus menee päiväkotiin

 Niin kävi että meidän pienin aloitti päiväkodissa tän kuun alussa. L on nyt 1v ja  3kk vanha. Hän on viimeiset 6kk ollut mummohoidossa iltapäivisin, minun aloitettua työt helmikuun alussa. 

Olimme hyvin onnekkaita kun pikkuisen ei tarvinnut mennä päiväkotiin liian aikaisin vaan tein etätöitä ja iltapäivisin hän oli kolmen eri mummin hoidossa. Minun ja Juhan äiti olivat molemmat kaksi iltapäivää ja tätini yhden per viikko. Tämä järjestely toimi erinomaisesti, ihanaa oli saada apua arkeen. Usein oli vielä kotiakin siistitty päikkäreiden aikana tai jopa ikkunat pesty!

Nyt kuitenkin poika on jo sen verran liikkuva ja hakee sosiaalista kontaktia että oli oikea aika hänen lähteä varhaiskasvatuksen pariin tutustumaan ikäisiinsä pikkutyyppeihin.

 

Tiesin ekan viikon jo etukäteen olevan haastava, olimmehan eläneet päiväkotirytmiä huomattavasti myöhäisemmässä rytmissä koko hänen elämänsä ajan. Eli heränneet klo 11 ja menneet nukkumaan puoliltaöin. Nyt olisi edessä siis 3-4h rytmin siirto...

Vaikka tällä kertaa olinkin henkisesti varautunut rankkoihin aikoihin - en kuitenkaan ollut ymmärtänyt, miten traumaattista A:n päiväkodin aloitus oli minulle (ja koko perheelle ollut v. 2014). Päiväkodin johtaja kysyi minulta tutustumispäivänä, että 'Jännittääkö äitiä'? Vastaukseni oli, että päiväkodin aloittaminen ahdistaa minua, mutta tuskin niistä syistä joita se ahdistaa tyypillistä vanhempaa. Tiedän, että lapseni pärjää ja sopeutuu. 8 vuotta sitten kuitenkin juuri päiväkodin aloitus oli tilanne, jossa A:n autismi huomattiin. Elimme silloin perheenä isoa kriisiä, jossa vanhemman pahin painajainen käy toteen: Lapseni on kehitysvammainen ja tietoa tulevasta kukaan ei suostu meille kertomaan. Olen kirjoittanut noista ajoista monet blogipostaukset ja ne tuovat minulle lohtua nyt L:n kanssa samassa tilanteessa.

 

Vietin L:n kanssa ensimmäisen viikon aamupäivät päiväkodissa. Hyvin nopeasti kävi selväksi, että hän ei ole autistinen. Eroja A:n käytökseen vastaavassa tilanteessa ovat mm. se, että L ottaa kontaktia muihin lapsiin ja aikuisiin; osallistuu laulupiireihin; istuu omalla paikallaan ja syö oma-aloitteisesti ruokaansa. Yhden viikon jälkeen hänen sanavarastonsa on myös räjähtänyt ja hän toistelee kaikkia kuulemiaan sanoja. Muunmuassa lokakuussa kuultua:

Auto

Äiti

"i" (Iskä)

Tätä

Kakka

Kakku

Hai (mikä tahansa kala)

Kärry

Tyttö

Pappo (Pallo)

Pupu

Pappa (Muumipappa)

Halataan!

Anna (Anna-Anna-Anna!)

Lamppu

Kenkä

Hattu

Hanska

jne.

Toki A:kin kehittyi 2 vuotiaaksi muistikuviemme mukaan normaalisti ja taantuma tapahtui vasta sen jälkeen. Joillekin autisteille käy niin. Joten mitäänhän ei vielä voi tietää. A aloitti päikyn 2v ja 7kk iässä kun taas L oli 1 vuotta ja 3kk.

Ensimmäinen viikko sujui varsin mukavasti. Toki äidin perään itkettiin, mutta oli kuitenkin sitten rauhoittunut ja nukkunut myös päiväunet joka päivä sängyssä(!) 1,5-2h. Kotonahan meillä päiväunet nukutaan edelleen rattaissa. Olin mukana päiväunillemenoaikaan ja hän oli sitten unet + välipala-ajan ilman minua siellä.

Oli mukava tutustua päiväkodin arkeen, hänen päiväkotinsa on Jyväskylän keskustassa sijaitseva Pilke Playschool. Valitsimme päiväkodin erityisesti syystä, että siellä puhutaan suomen lisäksi englantia lapsille. Kansainvälisessä elämässä mukana olevalle poikaselle on varmasti eduksi ymmärtää 'toista kotimaista' myös. Lisäksi päiväkodin sijainti on kivasti työpaikkani lähellä, mutta kuitenkin keskustan tuntumassa. Pidän siitä, että lapsella on lähiöelämän lisäksi myös kosketusta kaupungin vilinään. Ensimmäisinä päivinä hän ehti ihmetellä päiväkodin pihan ympärillä kohoavia korkeita taloja yms ohi kiitäviä busseja. 

 

Ihmeellisintä päikyssä kuitenkin hänelle oli selvästi se, että maailmassa on olemassa muitakin pieniä ihmisiä kuin hän. Kotonahan isot alkavat olla aikuisen kokoisia jo, joten hän on varmastikin ajatellut, että on aikalailla ainoa kokoaan. Oli hauskaa nähdä miten rattaat hänen pikkupäässään alkoivat kiertää ja hän rupesi imemään toisten käytöksestä oppia omaansa.

Luonnollisesti saimme ensimmäisen viikon päätteeksi supersitkeän flunssan ja seuraava viikko on oltu sitten kotona. Ens viikolla aloitetaan sitten taas alusta rytmin siirto ja uuteen arkeen tutustuminen. Nyt ihmiset ja paikat eivät kuitenkaan ole enää uusia eli seuraava askel on viihtyä päikyssä 8-14 ilman äitiä. Toivotaan, että koko talvi ei mene sairastamiseen. Näinhän se on, että päiväkodin pitäisi helpottaa perheen arkea, mutta alussa se vaan vaikeutuu... Nähtäväksi jää, kuinka pitkäksi ajaksi. 

Toisaalta tuntuu kyllä ihanalta, että mahdollisesti tulevaisuudessa on taas aikaa, jolloin pääsen takaisin työrytmiin, liikkumisrytmiin ja saan hengähtää myös viettämällä aikaa päivittäin työpaikalla aikuisten kanssa. Pohjalla kun on mummoarjen lisäksi kotiäitiys, raskaanaoloaika ja korona niin tällainen elämä tuntuu todella kaukaiselta. Valoa tunnelin päässä kuitenkin on. 

/ My second son has started daycare in the beginning of October. We were very lucky to have had the grandmothers take care of him on afternoons for about 6 months now. However he is now mobile and starting to look for social interactions so it was the right time for him to be with kids his own age. I hadnt realised how big of a trauma it was for me when 8 years ago we put A to the daycare. This has brought back so many old memories, not the good ones... Back in 2014, A's Autism came out when strating the daycare and it was a big crisis for the whole family. This time I can see myself worrying that something similar might happen, even though L is showing only signs of being neurotypical. The first week went well: He slept at the beds, he ate well, he allowed people to comfort him if he was upset when 'mommy' left him for a couple of hours per day there. He took contact with other kids. Then again A was 2 years old when he 'recessed' so we cannot know anything still. Of course the first week of daycare also brought us cold so we have been ill for a week now. Next week trying to turn the rythm once again... Let's see how it goes.