Päiväkoti on kova koulu

 No niin, nyt on päästy alkuun, eka hoitopäivä takana. Ollaan tällä viikolla pehmeässä laskussa, vain puolipäiväisenä.

 Päiväkodissa on kivaa. Poikamme mielestä. Siellä on paljon kivoja leluja ja leikkejä ja ulkonakin pääsee keinumaan.

 Mutta ihan helppoa tämä ei toki ole. A on ollut niin omantahtoisessa rytmissään, että nukkumisen ja syömisen saaminen kohdalleen tuntuu aika vaikealta näin alkuun. Hän ei myöskään osaa istua paikallaan tuolissa, kun on ruoka-aika. Hän ei ota kontaktia muihin lapsiin, eikä aikuisiin vaan olisi omissa oloissaan, niin kuin kotonakin, eristyen maailmasta. Illalla ei uni tule - viime yönä pyöri 1,5h nukkumaan menon jälkeen sängyssä (22:00-23:30) ja heräsi (5:45). Kun yöunia jää kuusi tuntia parina yönä putkeen niin ei ihme, että ei suju päivällä sitten mikään.

 Päiväkodissa lounas on aivan liian aikaisin A: mielestä, samoin aamiainen. Lisäksi ruoka on sellaista, johon hän ei tietenkään ole tottunut. Hänhän on muutenkin huono syömään, joten illalla sitten nälkä on kova. Tai kun haen puolilta päivin, hän ei ole ehkä syönyt aamulla mitään ja nälkäinen ja uninen poika on varsinainen hirviö. Heittäydytään, sätkitään ja hakataan ja potkitaan. Ei ihme, kun ei ole ruoka ja uni kunnossa. Ei ole äidilläkään uni kunnossa, kun ei saa öisin nukkua. Iltapäivisin poika on kotona, mikä tarkoittaa sitä, että päikkäreitä nukutaan liian myöhään ja sitten illalla nukkumaan meno viivästyy. Luulisi että illalla nukahtaisi aiemmin, mutta ei kun sinnittelee hereillä. Kuitenkaan 8h unta vuorokaudessa ei 2,5 vuotiaalle riitä sitten millään. Toivon, että tämä rytmi muutaman päivän päästä alkaa mennä hieman paremmin. Siinä vaiheessa tietää, että hyvin ei oo asiat kun aamun ensimmäinen tiuskiminen purkautuu suusta jo ennen kahdeksaa. 

 Kaikista kamalinta on tietysti se, kun näkee kaikki ne virheet, jotka on itse tehnyt kasvatuksessa. Kun on antanut lapsen elää pellossa. Kun ei ole vaatinut häneltä mitään. Nyt alkaa tiukka arki, jossa vaaditaan sekä lapselta että etenkin äidiltä. Ruoka syödään tiettyyn aikaan ja omalta paikalta, ilman leikkejä ja vaeltelua muualla. Mutta miten selität tämän lapselle, joka ei kuuntele eikä ota kontaktia. Eihän hän voi mitenkään ymmärtää, miksi näin pitää tehdä. Kaikki muut lapset istuvat kiltisti omilla paikoillaan ja syövät. Minun lapseni ei istu. Minä olen epäonnistunut. Päiväkoti on kova koulu, ei niinkään lapselle vaan äidille.

 My son has survived his first day at the kindergarden. He loves to play there and explore around. However, adjusting to the new early rythm, doesn't go that well. He is completely unwilling to eat or sleep. Of course the foods are not what he has been used to in China, but also he hasn't been asked to sit still like so many of the others. He has been raised by me and I have failed. 

It's interesting how terrible it feels to see all the harm that being in China has done to his development. And it's not even China, it's the fact that I haven't been around mentally enough. I haven't paid enough attention to his needs, I haven't demanded that he sits at the table while eating his supper. Well, he has been eating by sitting in his pram for three months, so no wonder. But also he takes no contact with anyone - no kids, no adoults. He just shuts it out. Luckily the staff of his daycare are very professional and know what to do. I'm sure little by little, I will also learn how to be a better mother to my son. Right now, I feel like the worst of them all.