Muistan, miten teini-iässä pelkäsin pimeää. Aloitin itselleni pimeän siedätyksen eli kävelin joka ilta kotoani Kaijjaanissa Vuoreslahden tietä niin pitkälle, että olin pilkkopimeässä yksin. Joka ilta kävelin 50 metriä syvemmälle pimeään. Se oli tehokasta ja toimi.
Niin kauan kun muistan, olen pelännyt hukkumista. En tiedä miksi juuri hukkuminen on ollut peloistani suuremmassa osassa kuin vaikkapa putoaminen - minulla ei juurikaan ole korkean paikan kammoa, päin vastoin jos saisin valita kuolemani niin se olisi varmaan hyppy vuoren rinteeltä alas. Ehkä lapsuudessani olen meinannut hukkua kylpyammeesseen tai jotain - en muista tapahtunutta, mutta tiedän, että minä en ole ollut ihminen, joka harrastaa sukellusta tai snorklausta. En ole koskaan oppinut pitämään nenääni kiinni sukeltaessani vaan minun on aina täytynyt pitää nenästä, kun hyppään veteen.
Minua ja uutta kumppaniani Juhaa yhdistää erityisesti tämä, että kummallakin on kiinnostusta kokeilla omia rajojaan ja etenkin mennä sinne epämukavuusalueelle katsomaan, että hei miltäs täällä näyttää. Olin kertonut Juhalle peloistani täysin arvaamatta sitä, että hän päätti syntymäpäivänäni ehdottaa, että mentäisiinkö laitesukelluskurssille...
Olin aluksi aivan kauhuissani...
Minulle tämä on ollut "mind-over-matter" -keskustelu. Tiesin heti, että haluan. Aivoni kuitenkin sanoivat, että niin muuten, sua pelottaa toi naaman laittaminen veteen... Ootko nyt ihan varma, että aiot tehdä näin... Ja mites kun sit menee sitä vettä nenään... Kertoessani huolistani sukellusopettajalleni M:lle, hän sanoi minulle, että "No sitten menee vettä nenään - so what?" Tämä oli ihan tajunnanräjäyttävä pointti. En ollut koskaan miettinyt sitä, että vesi nenässä vaan tuntuu ikävältä, mutta ei siitä mene keuhkoon vaan takas suuhun...
Edellisenä iltana ennen ensimmäistä sukellusta olin aika paniikissa ja mietin pelkoani: Suuremmat pelot kuin se, että vettä menee nenään tai vaikka hukun, olivat sosiaalisia. Pelkäsin sitä, että minut pakotetaan tekemään jotakin sellaista, mihin en pysty, liian nopeasti. - Tämä pelko juontaa juurensa yhdestä elämäni suurimmista käännekohdista:
Olin 12 vuotta ja harrastin telinevoimistelua. Ryhmässäni oli vetäjänä pari 16vee tyttöä, jotka pakottivat minut eritasonojapuilla temppuun, johon en ollut valmis. Sanoin, että en ole valmis tähän, mutta minut pakotettiin silti... Putosin niin, että sattui. Päätin heti, että lopetan pari vuotta kestäneen harrastukseni. Noh... Sen tilanteen seurauksena sitten päädyin korvaavana harrastuksena tennikseen, joka taas dominoefektinä johti a) siihen, että tapasin Teron, bff:ni, b) Teron kautta Tinon... c) Tinon kautta turkulaiset hörhöpiirit ja päädyin Finnconiin kvismännöimään ja sitten tapasin d) J:n, jonka kanssa olen siis ollut viimeiset 15 vuotta yhdessä... Koen, että tämä yksittäinen traumaattinen tapahtuma on ollut minun elämäni merkittävimpiä hetkiä. ---Mutta tämä on sivuraide, palataan pelkoihin...
Eipä siis ihme, että sukeltamaan meneminen pelotti. Asian ytimessä minulla on se, että haluaisin pystyä näyttämään, että hei mää kyllä hanskaan tän. Pystyn! Ja toisaalta pelko siitä, että petyn itseeni, kun en pystykään ja vieläpä teen sen arvostamieni ihmisten nenän alla - aika kamalaa! Huomaan, että minulla on sisäänrakennettu kasvojen menettämisen pelko, ihan kuin kiinalaisilla/japanilaisillakin. Vielä tässä 37 vuoden iässä. Asia jopa huvittaa minua, mutta näin se on.
Sitten kun tajusin, että hei en pelkääkään hukkumista - asia oli helpompi käsitellä. Ihmisten edessä suoriutuminen on sellaista, mitä teen päivittäin työkseni. Voisi siis kuvitella, että se olisi rutiinissa. Silti on tilanteita, jotka jännittävät vaikka usein olenkin hyvä esiintyjä. Jännitys on kiehtovaa ja se fiilis, kun on sen tehnyt ja tilanne on mennyt hyvin tai ainakin hyväksyttävästi - no sehän on sellaista adrenaliinihumalaa.
Näin kävi myös sukeltamisen kanssa. Sain edetä omaan tahtiini ja minulle etukäteen kerrottiin, mitä minulta vaaditaan. Mikä ihmetys oli kun tajusin, että hetkinen - se ei haittaa, että nenässä on vettä. Sen saa puhaltamalla pois... Eli niin kauan kun minulla on annostelija suussa, kaikki on hyvin, eli hengitän. Ei siis hätää, jos nenään tai silmiin menee vettä... Niinpä opin toisella sukelluksella tyhjentämään maskini... Mikä voittajafiilis! Ihan mieletöntä. Miten tää asia, jota olen aktiivisesti pelännyt koko ikäni, on nyt yhtäkkiä ihan mukavuusalueen sisällä...? Miten voinkin mennä veteen seuraavalla kerralla ilman pelkoa siitä, että mitenkähän tässä käy. Olen sellaisessa epäuskoendorfiinipiikissä edelleen - what the fuck just happened!?!
Opettaja oli huikean ammattitaitoinen ja osaava. On helppoa mennä pinnan alle ammattilaisen kanssa, joka osaa kuunnella ja aistia oppilaiden kykyjä ja toisaalta vaatia tekemään enemmän kuin mitä itse uskaltaisi. Just tällaista haluan elämäni olevan niinkuin se tänään on: Pelkojen rajoille ja niistä yli.
Opetuksesta ja kuvista kiitokset (c) Matti Kannela
/I believe I have only a little fears in my life. At least I don't like to let my fears rule my life. One fear I have always had - drowning. Or so I thought it was a fear of drowning. Actually it was a fear of social pressure - I never learned how to dive when I was a child and I have always held my nose when going underneath the water... So I decided that this is something I can overcome. My social pressure fear started when I was 12 years old and fell off unparallel bars when doing gymnastics. I was pushed and pushed to the limit with my supervisors back then and even though I was not ready - they made me do it and I hurt myself. This made me stop my hobby of 2,5 years and turn to tennis (which oddly then led to most of the good things happening in my life, so never mind that story - traumas clearly can also be good for you)... But anyways, with diving, the key has been that my diving instructor has been very patient with me and I was able to study and learn the clearing of my mask with my own phase. This was done very professionally and because that I have now completely cured my fear of drowning and diving and can be under water without my mask on... What an amazing feeling! I feel like this is what life is about for me: Going to the limits of my fears and stepping over the threshold. What a powerful feeling: I can go under water - my own mind cannot stop me anymore! Mind over matter.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti