Eilen vuoden aloitusreeneissä potkimme 9 hengen voimin 1000 potkua per nokka putkeen. Siihen meni aikaa noin parikymmentä minuuttia. Suorituksen jälkeen sempai kyseli, että kenelle tuli vastaan tilanne, jossa ajatteli, että "en pysty tähän". Pari kättä nousi. Arvelen, että jokainen ainakin ehti kysyä itseltään: "Jaksanko vai en". Tässä harjoituksessa se piste, jossa tuntuu, että pitäisi lopettaa oli minulla jossain 300 vaiheilla. Viiden sadan jälkeen tiesi, että jaksaa loppuun kun on kerran jaksanut tähänkin asti. Silti harjoitus oli erinomainen etenkin mielen kehittämiselle - siinä päästiin jo saavuttamaan sitä henkistä uskoa itseensä, jolla mennään siitä harmaasta kivestä läpi.
Kuinka usein sinulle tulee vastaan tilanne, jossa tuntuu, että mä en pysty tähän? Että en mä uskalla, ettei mulla riitä kantti, etten mä osaa, etten kykene? Minulla nykyisin harvoin. Ei päivittäin ainakaan. Ehkä se johtuu siitä, että usko omiin kykyihin on kova? Toisaalta lapsenhoidon suhteen minulla tulee riittämättömyyden tunteita päivittäin. Esimerkiksi tänään Citymarketissa, jossa ostin viikon ruoat. Kaksi ja puolivuotias tekee kyllä kaikki heittäytymistemppunsa ja kiukuttelunsa, varsinkin kun on väsynyt. Siinä vaiheessa kelailin eilisen reenin mietteitä päässäni: Miten voi olla, että jaksan potkia 1000 kertaa, mutta tuntuu siltä, etten selviä yhdestä kauppareissusta taaperon kanssa... Ja vastaus on tietenkin, että jos kerran selvisin niistä potkuista niin selviän tästäkin. Tai että jos kerran selvisin seitsemästä kuukaudesta Kiinassa, selviän ihan missä vaan.
Shorinji Kempo on tarjonnut minulle vuosien varrella paljon itseni ylittämisen tunteita. Muistan alussa, miten en uskonut esimerkiksi koskaan pystyväni tekemään heittoja/hyppyjä. Kerrankin yksissä pikkujouluissa hypittiin ukemilla tosi korkeiden esteiden yli, joka kerta olin yllättynyt kun pystyinkin siihen. Todellisia itsensä haastamistilanteita ovat olleet kaikki embukisat, joissa olen välillä tuhatpäisenkin yleisön edessä tehnyt tekniikkaa. Taikka vaikka joku sellainen tekniikka, jota on tehnyt monta vuotta ilman, että se koskaan oikeastaan onnistuu - ja sitten monen vuoden reenin jälkeen sattuukin löytämään tavan, joka itselle soveltuu ja huomaa osaavansa tehdä sen tekniikan rennosti ja niin, että se varmasti toimii. Itsensä haastamistilanne voi olla vaikkapa leiri, jolla reenataan kovaa ja monta, monta tuntia putkeen. Vaikka välillä tuntuu, että ei pysty, ei jaksa, ei kykene - sitten kuitenkin jostain löytyy se ekstavaihde, jolla sinnittelee ne tunnit läpi.
Eikä sen haastamisen tosiaankaan tarvitse olla liikuntasuoritus - usein ne tilanteet, jotka ovat meille syystä tai toisesta vaikeita, eivät liity niinkään ruumiin vaan mielen ongelmiin... Itse pyrin tiedostamaan, mitkä asiat ovat minulle hankalia tai haasteellisia ja sitten miettimään, miten voisin kaataa niitä muureja, joita mieleni on minulle rakennellut vuosien varrella. Miksi? Koska maisema siellä muurin toisella puolella on niin upea. Sen maiseman nimittäin värittää tieto siitä, että minä pystyn, minä onnistun, minä kykenen ihan mihin vaan haluan.
Kuvat eilisen reeneistä. / Pictures from yesterday's training
Shorinji Kempon peruskurssit alkavat jälleen tammikuussa Jyväskylässä, Vaajakoskella, Säynätsalossa, Hämeenlinnassa, Vantaalla ja Helsingissä. Jyväskylän kurssi alkaa 22.1. Ryhtilässä - tervetuloa näytökseen klo 18 alkaen.
Yesterday in the first Shorinji Kempo training of the year we did 1000 kicks each. The point of this practise was to challenge ourselves and make us think how can we go forwards while our minds (and bodies) say: Stop! It's always useful to try to move out of one's comfort zone, even if it's something small like making a phone call at work, which you've been afraid to make or something else that you don't think you can handle or survive in. Shorinji Kempo has always been a way for me to challenge myself. At the start, I didn't think I could do any of it - not the ukemis and certainly not some of the more difficult twists and locks. But over the years SK has challenged me way beyond what I used to be - up to travelling to Japan to visit hombu or to competing infront of hundreds of watchers in Paris and Italy taikais. Out of the experiences of success, one's self confidence is built: I am able to do this, I CAN do it and I WILL succeed - There is nothing I cannot do if I set my mind on it.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti