Hattu!

 Mitä kuuluu? Suoraan sanottuna välillä lamaannuttaa. Olen kovasti yrittänyt pysyä työkykyisenä ja aktiivisena, tehdä niitä ihan tavallisia, arkipäivän juttuja. Työasiat on parhaita. Koska ne on niin helppoja. Tai ei välttämättä helppoja, mutta niiden aikana ei tarvitse miettiä sitä, että onko itse kasassa vai ei. En ollut itkenytkään melkein viikkoon, mutta sitten joku sanoo jotain pientä ja minä huomaan, että en olekaan ihan niin vahva, ihan niin okei tän kanssa kuin haluaisin olla.

Arkipäivän elämä jatkuu just niiden normaalien kuvioiden mukaan: Käydään päiväkodissa. Käydään uimassa ja kempossa. Nähdään tuttuja ja kestitellään sukulaisia. Siinä sivussa harjoitellaan laululeikkejä ja ihan sellaisia perusjuttuja kuin vaikka vilkuttamista. Niitä asioita, joita poika osasi vielä vuosi sitten, mutta enää ei osaa. Ahkeran vilkuttelun jälkeen hän on taas innostunut siitä. Sillä poikahan yrittää todellakin parastaan. Kyllä hän aistii aikuisista, että jotain on meneillään. Että joku syy on, miksi hän saa yhtäkkiä paljonkin huomiota.

Ihanimpia hetkiä oli viime viikolla yksi yö. Viideltä poika heräsi ja kierähti kaulaani kiinni ja halasi kiivaasti ja puhui nopeasti: Tsäbäjäbä dabadaa ÄITI jhäpädäbä ISI jdjabadjaba daa AISHA täpäjäbädjabadaa TOP FISH! ja niin edelleen viisitoista minuuttia pitkän painajaisunen hän minulle kertoi. Ainakin siinä oli keskestä, että äidistä pitää pitää kovin kiinni ja äidin ja isin ja Aishan pitää olla yhdessä. Olin liikuttunut. Hän ei vielä koskaan ole sanonut Top Fish (hänen lempinimensä). Tällä viikolla hän myös toisti perässäni että "Hattu". Tätäkään sanaa en ole ennen kuullut. Kyllä sitä toivoa on.

Tänään heräsin neljältä, ajoin Helsinkiin ja takaisin työasioissa. Ihaninta niissä on se, että työminällä on ihan erihuolet kuin äitiminällä. Ja ne työhuolet on paljon helpompi ratkaista.
Että sellaista.

I have been wondering how I am, what is going on. Sometimes it feels like I am paralyzed, so I have tried to keep moving, keep doing things. Doing work definitely helps. The work me has very different worries. So putting on my black little dress is much easier than fighting the tears when I teach my child to 'wave goodbye' again... Something he knew last year, but has totally forgotten. However he is trying his very best. He said 'Top fish' while explaining a very complicated nightmare to me. And also 'Hattu' (hat) after me... If he would just learn the idea of copying, it would help his learning so much in the future. Today I drove to Helsinki and back into a Tekes morning workshop. So the fact of the matter is - I have no idea how I am. I am trying too hard not to pay any attention to the fact that I might not be alright. I guess at somepoint it will transform into the reality and I will be alright. I hope.