Special Educational Needs

 Tänä aamuna minut pyydettiin juttelemaan päiväkodin johtajattaren kanssa toimistolle. Hän tunnusti, että heiltä loppuu keinot A:n kanssa. Poika on todella vilkas - juoksentelee ja kiipeilee paljon, mutta kontaktia häneen ei oikein saa. Tarhassa on myös toinen kaksikielinen, joka ei osaa Suomea. Molempien kanssa ollaan helisemässä.

Meillä on onneksi ollut mahdollisuus noutaa poika hoidosta aamupäivän jälkeen tällä viikolla ja niin olemmekin tehneet. Ja tottahan se on ja sen sanoin ihan ensimmäisessä keskustelussa johtajattaren kanssa: Poikani ei puhu mitään kieltä ja hän tarvitsee kielensä kanssa apua. Selvästi hän on erilainen kuin muut lapset.

Tämä on yllättänyt minut, sillä tietenkin yhden lapsen äitinä ajattelen, että varmaan kaikki muutkin ovat suunnilleen tällaisia kuin tämä omani, mutta nyt kun oikeasti näen paljon lapsia yhdessä paikaa, on selvää, että lapseni tarvitsee erikoisapua, hän ei ole tavallinen lapsi. Toisaalta asian laita huojentaa minut: Ne kerrat, kun ajattelin, että minulla on vaikeaa mutta tämä on vaan normaalia ja kaikki kokevat arjen tällaisena - se ei pitänytkään paikkaansa, vaan minun arkeni on haastavampaa kuin keskivertolapsen äidin arki. Se vaatii minulta enemmän ja myös päivähoitopaikalta enemmän.

Tietysti alku on aina alkua - koska päiväkoti on ihan uusi, ovat kaikki sen rutiinit uusia kaikille siellä: Henkilökunnalle, lapsille ja vanhemmille. Sopeutuminen vie varmasti pari kuukautta aikaa, siihen olen varautunut - tai vaikka puoli vuottakin. Toisaalta uskon, että tällaisia tilanteita tulee vastaan paljon. Jyväskylässä on todella paljon monikulttuurisia perheitä ja vastaavia lapsia myös. Niinpä olen ehkä hieman yllättynyt, että päiväkoti oletti kaikkien lasten olevan helppoja ja kilttejä enkeleitä, joilla ei olisi mitään ongelmia...

Mutta onhan se vaikea sanoa ääneen, että lapsella on erikoistarpeita, mutta toisaalta helpottavaa: Kaikki ei ole välttämättä minun vikani:) Kiitokset kommenteista feisbuukissa edelliseen postaukseen, ne lämmittivät mieltä. Kyllähän minä ymmärrän tietenkin, että monet asiat tuntuvat raskaammilta silloin kun itse ei ole nukkunut kunnolla.
 
Eilen lähtiessäni hoidosta kiehuin oikein kiukusta. Lapsi oli nukahtanut ikkunalaudalle päikkäreille 15minuuttia ennen saapumistani. Siinä vaiheessa tiesin, että kun laitan hänelle ulkovaatteet ja vien hänet autoon, hän herää. Kysyin, saisiko hän nukkua siinä päikkärinsä, jos minä valvon - se ei sopinut (nukkari on eri kerroksessa, joten hänen siirtäminen sänkyyn ei ollut onnistunut heidän miehityksellään) Olin lisäksi aamulla kysynyt, josko hakisin hänet päikkäreiden jälkeen vasta, jolloin hänellä olisi mahdollisuus sopeutua päiväkodin rytmiin, mutta se ei sopinut (minä siis maksan siitä, että hän on tarhassa kokopäiväisenä)... Joten sittenpä olin tilanteessa, jossa lapsi oli aamulla herännyt 6h yöunien jälkeen klo 06 (myös edellispäivänä oli nukuttu 6+2h, eli aivan liian vähän 2,5vuotiaalle) ja siihen sitten vartin päikkärit päälle. Minun poikanihan ei nukahda uusille unille suoraan... Ajelin autolla n. puoli tuntia lisää, jos vaikka jatkaisi siinä uniaan, mutta ei. Kun oli ehtinyt käydä unessa niin siinäpä ne päikkärit sitten oli. Eli päiväkoti pilasi koko iltapäivän ja samalla lapsen mahdollisuuden päästä päiväkodin rytmiin kiinni. No, pidin häntä sitten pakolla ylhäällä klo 16-18 välillä käyttämällä häntä uimahallissa (muuten olisi taas nukkunut siinä ja sitten oltais taas menty nukkumaan puolen yön jälkeen - ei kiitos!) ja hän nukahtikin sitten autoon klo 18:30, josta nostin yöunille... No tänä aamuna heräsi klo 05:15, mikä oli jo edistystä, vaikkakin tietysti äidin unet jälleen jäivät lyhyiksi kun en minä kasilta voi hänen kanssaan mennnä nukkumaan... Eli ei kun uusi yritys tänään. Mutta oli tässä jotain hyvääkin: Lapsi nukkui sen 11h, joten oli tänään huomattavasti paremmalla tuulella. Samoin me saimme illalla nauttia illallista ilman lasta, mikä sinänsä oli tosi luksusta parin kurjan päivän päätteeksi.

En kyllä voi ymmärtää, miten päiväkoti voi a) ensin pyytää, että hakisin lapsen ennen päikkäreitä ja sitten b) antaa kuitenkin lapsen nukahtaa ja c) vielä ikkunalle - ja tämäkin olisi vielä OK, jos he olisivat tarjonneet vastauksen siihen, miten lapsen 2h päikkärit voidaan taata... Mutta että 15minuutin päikkäreiden perään tööt kaveri ulos puolilta päivin... Joo, hän on vaikea lapsi, mutta en tiedä oikeuttaako tämä tällaiseen kohteluun. Eli tuntui kuin tärkeintä oli, että lapsi saadaan pois heidän jaloistaan ja ei välitetty siitä, miten hänen loppupäivänsä sitten sujuu. Minusta minä olen joustanut, mukautunut ja auttanut ihan niin paljon kuin voin.

EDIT: Mieheni sanoo, että tämä päivä on mennyt ihan samalla tavalla, lapsi on nukkunut ikkunalaudalla riittämättömät päikkärit. Täytyy sanoa, että ihmettelen kovin, miten on mahdollista, että ammattitaitoinen henkilökunta ei osaa kantaa häntä nukkumaan sänkyyn siitä. Tämä ei ole vaikeaa, kunhan sen tekee oikeassa aikaikkunassa n. 10min nukahtamisen jälkeen... Erikseen vielä sanoin, että mieheni voi tulla hakemaan lapsen vasta päikkäreiden jälkeen... Kylläpä on todella outoa. 

Tänään en enää jaksanut olla vihainen aiheesta. Nämä asiat ovat kuitenkin pieniä, yhden päivän tai viikon ongelmia. En jaksanut tänään olla harmissani siitä, että lapseni pamautti iPhonen kuoren rikki. Enkä jaksanut olla harmissani siitäkään, että törmäsin Sokoksen parkkihallissa kulmaan kumartuessani laittamaan roskia roskiin - sillä seurauksella, että nyt näytän siltä kuin olisin tapellut. Nämä ongelmat ovat hyvin pieniä. Ystäväni kertoi minulle tilanteestaan, joka toi mieleen seitsemän vuoden takaiset fiilikset. Se toi perspektiivin, joka saa minun marinani näyttämään naurettavalta. Jos itse on käynyt läpi todella läheisen ihmisen kuoleman, ei päivittäiset pikkuongelmat oikeasti merkitse mitään. Se on hyvä pitää mielessä. Ja loppujen lopuksi minulla on niin monta syytä olla iloinen ja onnellinen.

Tops's adventures in the daycare continue. Thank you for your comments to the previous post. So today my hypothesis was confirmed: The daycare centre is experiencing the understaffed nature of starting a new business. My son and another half-finn in the daycare are the ones which need the most attention: They are bilingual and not talking in Finnish, which makes them not take contact with people and therefore need much more attention from the staff... Personally I know that my son is also very lively, which makes him not the easiest and sweetest kid in the yard. He is what the baby whisperer would say a 'Spirited Child'. So I have been quite stressed and exhausted after the first days - naturally. We have only had him there half days, because the daycare has suggested that. I think that has been a good idea for him, but unfortunately our communication with the daycare has not yet reached a level where we could meet... I shall keep on trying though. Good news is that Tops really likes being in there. Bad news is that he won't eat or sleep (in the right place) yet. We need more time for this to work...