keskiviikko 28. joulukuuta 2016
That Fancy London
lauantai 24. joulukuuta 2016
Happy Christmas 2016
Hyvän joulun toivotukset Colchesterista, jossa perinteisin menoin vietämme tätäkin joulua. 
/Happy Christmas from the Country side of England. This is my 7th Christmas in this village. I have met my hus´band 13,5 years ago and we've spend about every other Christmas in our families place since then. England is Christmas to me. My mother-in-law's Christmas tree, the decorrations, the panetone, the ham, the mistle toes, gin'a'clock, the christmas eve curry.... What does Christmas mean to you? At some point in my life, I realise that I stopped wishing for White Christmas. I moved on. This is Christmas to me now: Loud laughter of family, good food and the Queen's speech. I know I will never get the English humour quite, but it does not stop me from thinking that this is Christmas. This year we've also enjoyed the visit of J's brother, who has spent the last years in Singapore and has really been down for Christmas last time in 2010. Spending Christmas with four of the most important men of my mother-in-law's life... Well, I can live with that. It's been marvelously entertaining: Don't even get me started on the Brexit... Just go ahead and poor another glass of wine to me - it's past Gin'a'clock for god'sake. We are allowed to be merry now. Have a happy Christmas, wherever you are, who ever you are with <3
 |
| Even Father Christmas must check their email |
keskiviikko 30. marraskuuta 2016
Pikkujoulukuu
Tän viikon töiden paketointiin oli varattu kokonaiset kaksi päivää... Tänään lähdettiin laitoksen pikkujouluihin Riikaan... Matkalta olen tehnyt vähän töitä... Mut vaan vähän. Onhan se sallittua, vai mitä? Tuntuu, että pikkujoulut ja tän joulukuun alun pienet breikit tulevat kyllä tarpeeseen minulle. Olen miettinyt, että miks tää vuosi tuntuu olleen mulle hankala. Miksi se on tuntunut rankalta vaikka minulla ei ole ollut enää väitöstä valmisteltavana tai muutakaan isoa stressiä. Onko se krooninen univelka... Ehkäpä sitten. Jonakin päivänä olisi mukava oppia elämään ilman stressiä. Laittaa tavarat paikoilleen. Tehdä työt aina heti eikä deadlinea edeltävänä yönä.
Olen viimeisten vuosien ajan lähinnä matkustanut maissa, joissa olen aiemminkin vieraillut... Siispä Riikaan lähteminen tuntuu ihan supermukavalta jutulta. Ihanaa on myös se, että saa lähteä sinne kaikkien kivojen työkavereiden kanssa. Mukavat työkaverit ovat kyllä arjen kulmakivi. Olen tullut tämänhetkiseen työpaikkaani 2005 ja muistelin tällä viikolla juuri, että minulla meni useampi vuosi siihen, että työkavereista alkoi tulla ystäviä. En osannut kuulua joukkoon aluksi. Olin sosiaalisesti akward. Minut nykyisin tuntevien on ehkä vaikea käsittää, että en ole aina ollut tällainen. Sosialisoiminen en ole aina ollut minulle helppoa ja luonnollista. Edelleenkin minulla on hetkiä, jolloin haluaisin olla omissa oloissani. Sellaisessa tilanteessa on ihanaa, että työkaverit ovat ystäviä sellaisella tasolla, että heidän kanssaan voin olla täysin rentoutunut, vaikka hiljaakin tai kiukutella tai mitä vaan. Ettei tarvitse stressata siitä, että tarttisi yhtään mitään. Niinkuin ystäväni sanoi... On eri asia tulla toimeen kuin ihmiset, joiden kanssa on oikeasti helppo olla. Arvostan työyhteisöäni todella paljon ja erityisesti sitä, että ihmiset ovat ystävällisiä ja tukevat toisiaan ja juhlivat toistensa saavutuksia. Ootte parhaita työkavereita:)
Nää kuvat on nyt Agoralta... Mitä ihmettä on tapahtunut marraskuun harmaalle kökkösäälle? Viime päivinä ollaan nautittu aamuisista sinisistä hetkistä, jotka kuuluisivat pikemminkin Tammikuulle... Joo, Trump, eiköhän jatketa kuvittelemasta et ilmaston lämpeneminen ei ole totta....
Mukavaa pikkujouluaikaa kaikille! Toivottavasti lukijoillakin on kivoja kemuja tiedossa:)
/This week I've tried to do my work in a compact two day period and gone off to Christmas party of the department in Riga. Haven't quite stopped working but at least I got my Master students thesises reviewed and most of my emails answered. I don't know why this year seems to have been quite tough. I had no PhD to finish. There's no reason to be that upset. Still it feels as this trip is so needed.
I was just thinking of how lucky I am with the work colleagues that have. When I started working in JYU back in 2005, It took me years to fit in. It was a long process to realize how cool people actually are. These days my colleagues are also my friends. Of course the people have changed so much over the years, but it is also about the general spirit of the office, that one is allowed to be themselves there and people support each other and praise each other when they achieve things. It is easy to get along with people, but it is not easy to create atmosphere where it is easy to just be. Just wanted to say, I appreciate you guys so much.
P.S. I wish great great Christmas Parties for all my readers!
P.P.S. What has happened to miserable November? It has been looking like January this week...? Yeah, Global warming, definitely something that we are just imagining...
Olen viimeisten vuosien ajan lähinnä matkustanut maissa, joissa olen aiemminkin vieraillut... Siispä Riikaan lähteminen tuntuu ihan supermukavalta jutulta. Ihanaa on myös se, että saa lähteä sinne kaikkien kivojen työkavereiden kanssa. Mukavat työkaverit ovat kyllä arjen kulmakivi. Olen tullut tämänhetkiseen työpaikkaani 2005 ja muistelin tällä viikolla juuri, että minulla meni useampi vuosi siihen, että työkavereista alkoi tulla ystäviä. En osannut kuulua joukkoon aluksi. Olin sosiaalisesti akward. Minut nykyisin tuntevien on ehkä vaikea käsittää, että en ole aina ollut tällainen. Sosialisoiminen en ole aina ollut minulle helppoa ja luonnollista. Edelleenkin minulla on hetkiä, jolloin haluaisin olla omissa oloissani. Sellaisessa tilanteessa on ihanaa, että työkaverit ovat ystäviä sellaisella tasolla, että heidän kanssaan voin olla täysin rentoutunut, vaikka hiljaakin tai kiukutella tai mitä vaan. Ettei tarvitse stressata siitä, että tarttisi yhtään mitään. Niinkuin ystäväni sanoi... On eri asia tulla toimeen kuin ihmiset, joiden kanssa on oikeasti helppo olla. Arvostan työyhteisöäni todella paljon ja erityisesti sitä, että ihmiset ovat ystävällisiä ja tukevat toisiaan ja juhlivat toistensa saavutuksia. Ootte parhaita työkavereita:)
Nää kuvat on nyt Agoralta... Mitä ihmettä on tapahtunut marraskuun harmaalle kökkösäälle? Viime päivinä ollaan nautittu aamuisista sinisistä hetkistä, jotka kuuluisivat pikemminkin Tammikuulle... Joo, Trump, eiköhän jatketa kuvittelemasta et ilmaston lämpeneminen ei ole totta....
Mukavaa pikkujouluaikaa kaikille! Toivottavasti lukijoillakin on kivoja kemuja tiedossa:)
I was just thinking of how lucky I am with the work colleagues that have. When I started working in JYU back in 2005, It took me years to fit in. It was a long process to realize how cool people actually are. These days my colleagues are also my friends. Of course the people have changed so much over the years, but it is also about the general spirit of the office, that one is allowed to be themselves there and people support each other and praise each other when they achieve things. It is easy to get along with people, but it is not easy to create atmosphere where it is easy to just be. Just wanted to say, I appreciate you guys so much.
P.S. I wish great great Christmas Parties for all my readers!
P.P.S. What has happened to miserable November? It has been looking like January this week...? Yeah, Global warming, definitely something that we are just imagining...
lauantai 26. marraskuuta 2016
Väitös tänään: Uniikkien salasanojen teoria
Onneksi olkoon Naomi, olen niin ylpeä sinun saavutuksestasi! Väitöstä voi seurata facebookissa, instassa yms hashtagilla #NaomiPhd2016, jakakaa toki kuvia ja mietteitänne. Lehdistötiedote löytyy täältä.
/Today one of the most wonderful people in the world and my dear friend Naomi Woods defends her doctoral thesis in Cognitive Science. Her research is about our minds and how we proces passwords. The idea is to find ways to increase Information Systems security. She found out that by using unique passwords instead of re-used ones, we can a) remember them better as well as b) increase security of them. Or this is how I understood it:)
Congratulations Naomi, I am so very proud of you today! You can follow the dissertation in facebook, instagram etc with the hashtag: #NaomiPhd2016. Please share your thoughts and pictures! You can find the press release here.
tiistai 22. marraskuuta 2016
Kun kotona on erityisen tuen lapsi
Tänään Marja Hintikka Livessä oli tarinoita ja keskustelua erityislapsen perheistä ja vanhemmuudesta. Kuten tämän blogin lukijat hyvin tietävät, meillä on kotona erityinen lapsi, lapsuusiän autisti ja kehitysvammainen viis vee, joka ei puhu. Blogissa kuten myös arjessa, hänellä on monia lempinimiä, täällä hänet tunnetaan kirjaimella 'A' taikka englanninkielisellä lempinimellään 'Topfish - Topsinen, Topsu, Topsulainen jne.
Tänä syksynä ollaan Topsun kaa oltu lähes koko syksy keskenään. Ja onhan se ollut aikamoinen syksy. Lokakuussa isi oli kotona parisen viikkoa, mut muuten ollaan pärjäilty vajaamiehityksellä. Auttelemassa on ollut iso määrä porukkaa välillä, mut pitkiä aikoja ollaan oltu myös ihan kaksin.
Tänä syksynä ollaan käyty läpi erinäisiä vaiheta ja tilanteita, jotka eivät ole olleet erityisen helppoja. Viimeisin tapahtui eilen illalla, kun poitsukka kaatui olohuoneen pöytää vasten ja leuka aukesi repeytyen suurelle haavalle... Sairaalareissuhan siitä sitten tuli ja ensiavussa pohdiskeltiin hoitsun kanssa, että tarvitaanko lapselle rauhoittavaa lääkettä... Poika kuitenkin tsemppasi hyvin niin, että Seija-tädin avustuksella saatiin pideltyä häntä paikallaan sekä puudutusainen laittamisen että tikkien ompelun ajan. Kaksi tikkiä laitettiin ja ne tarpeeseen tulivat, sillä haava oli kuin zombien sisälmykset - kaikkea sitä lapsensa kanssa joutuukin kokemaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Äiti on hieman traumatisoitunut, mutta eipä meillä ole hätää. Toisin kuin tasan kolme vuotta sitten, kun poikanen tipahti Kiinassa pää edellä betonikellariin ja kalloon tuli iso haava - se oli ns. kunnon paniikin paikka. Suomessahan palvelua saa ripeästi ja Suomen kielellä... No worries. Ja pienen pojan kanssa näitä reissuja ei voi välttää. Kertomus Kiinan kolme vuotta sitten tapahtuneesta haaverista täällä.
Tänä syksynä on käyty läpi myös esimerkiksi vaihe, jossa lapsi ei nukkunut öisin ja heräili kolmelta valoja räpsytellen, huudellen ja hyppien sängyllä villikohtauksissa. Kaksi viikoa noin hän huuteli kovaäänisesti (huudahteli) koko valveillaoloaikansa niin, että olin suoraan sanottuna valmis tulemaan hulluksi. Laitoin musiikkia korviin heti kotiintultuani ja yritin olla huomioimatta päälle jäänyttä pakkotilaa, joka vaivasi lasta itseäänkin. Hän piteli suutaan autossa esimerkiksi. Ehdin jo miettiä: Entä jos tämä kestää vaikka pari vuotta? Miten ikinä voisimme lähteä vaikkapa pitkän matkan lennolle, kun 5minuttin matka yhdessä ystäväni autossa saa hänen lapsensa pitelemään korviaan ja itsekään en pysty olemaan hänen seurassaan. Yhden yön valvoin asiaa miettien ja kyllähän se oli sitä epätoivon aallonpohjaa. Mutta sitten isi tuli kotiin ja poika alkoi hitaasti parantua ja huutelua ei enää ole. Se loppui kuin itsestään, niin kuin oli tullutkin.
Siksi on aivan ihmeellistä, että pystyn sanomaan, että olemme tänä syksynä kehittyneet A:n kanssa ihan hirmuisesti. Ensinnäkin hän käy nykyisin itse vessassa pissalla. Hän ei tarvitse vaippaa ulkona tai yölläkään. Jos tulee pissahätä yöllä, hän herää siihen ja menee vessaan. Kakka ei vieläkään tule pönttöön, mutta se on pientä ja harjoituksen alla.
Hän istuu nykyisin pöydässä ja syö lusikalla useimmat ruokansa. Joidenkin pahalta maistuvien ruokien kanssa hän saattaa kiemurrella ja haluta pois tuolista, mutta yleensä ruokailut sujuvat. Hän osaa myös pukea avustetusti esim. ulkovaatteensa ja riisuakin.
Ja viimeisen parin viikon aikana hän on alkanut toistella lauseita ja sanoja. Suomeksi, englanniksi ja Kiinaksi. Toki voi olla, että tämä on vaan kausi ja että lauseet taas häviävät, mutta juuri nyt tuntuu hyvältä, että hän edes toistaa kuulemiaan. Sellaisia, joita olen kuullut on esim.
"Oh stop baby..."
"On sovittu, että sää"
"Osaaa"
"Because this is it..."
"Wo wo wo wo yao xia qu" (I want to get down, haluaan alas)
Ja tänään, kun olin iltatöissä, hän oli sanonut 20kertaa, että "äiti."
Ja opetin hänet laskemaan viiteen heittämällä hänen kanssaan kissaa parvelta alas ja sinne takaisin. Siis että hän osaa sanoa "Yksi-Kaksi-Kolme-Neljä-Viisi" järjestyksessä ja kontekstissa... Se on minusta aika ihmeellistä.
Koville tää syksy on ottanut, mut pitkälle on päästy. Olen onnellinen, että olen juuri tämän erityisen lapsen äiti ja koen siitä syvää kiitollisuutta. Niinkuin sanoin kolleegoilleni tänään autossa, autismi ja minä olemme jo hyviä tuttuja. Ihanaa on se, että A:n kehitysvammaisuus ei ole älyllistä vammaa. Ihanaa on se, että hän on sosiaalinen ja erityisen empaattinen pikkumuksu... Mun pieni ja ihana rakas <3.
Kaksi teemaa MHL:stä, joihin haluan lyhyesti ottaa kantaa:
Shoppailevatko vanhemmat diagnooseja?
No ei todellakaan. Ne, joilla on oikeasti todella haasteellinen erityislapsi, haluaa lapselleen diagnoosin, jotta tämä saisi tukea. Ilman diagnoosia ei ole puheterapiaa, erityisavustajaa, ilmaista päivähoitoa eikä mitään. En usko, että kukaan oikeasti haluaa kuulla, että lapseni on näin ja näin paljon erilainen ja että hänellä on tämä sairaus... Mutta diganoosit ovat sitä varten, että lapsi saa apua. Ja sitten kun on diagnoosi tilanteesta, joka on niinkin vahva kuin minun poikani autismi - silloin apua Suomen maassa kyllä saa ja jos jonkiinmoista. Mutta kuitenkin sen diagnoosinkin jälkeen täytyy vanhempien vielä jaksaa rämpiä byrokratiasuossa. Tuntuu, että korotettua vammaistukea saadakseen, tässä maassa täytyy joko osata tehdä kuperkeikkoja tai sitten olla rahoitushakemusten ammattilainen
Millaisia ovat erityislapsen vanhemman synkimmät fiilikset?
No ne tulevat yleensä sairaalajaksojen yhteydessä. Kuten lähetyksessäkin puhuttiin, siitä, että joudut kuulemaan, mitä lapsesi ei osaa tai miten vaikeaa hänen tulevaisuutensa ja aikuiseuutensa tulee olemaan. Kukaan ei halua kuulla niitä asioita eikä varsinkaan omasta lapsestaan. Joka vuosi meidän diagnoosimme on 'huonontunut' jonkun verran. Tilanne ei ole parantunut varsinaisesti missään vaiheessa. Synkimmät fiilikset tulevat myös silloin, kun lapsi ei anna nukkua ja tuntuu, ettet millään jaksa. Unen puute saa ihmisestä pahimmat fiilikset ylös. Ne hetket, kun haluais pistää lapsen lepositeisiin, jotta saisi itse edes tunnin nukuttua ilman että tarvii pelätä et se kiipeää kirjahyllyyn ja vetää sen päälleen. Synkimpiä ajatuksia on ne pelot tulevaisuudesta, että entä jos lapsesta tulee väkivaltainen, enkä voi sille mitään. Tai entä jos se hyppää 32.kerroksen ikkunasta enkä voi mitään... Niin, synkkiä ajatuksia täytyy vaan torjua hoitamalla itseään henkisesti ja fyysisesti.
Kaikenkaikkiaan juuri nyt on hyvä olo. Ollaan selvitty melkein tästä syksystä. Iskän intian reissu vielä ja äidin Riikan ja Helsingin ja sit vielä Britteihin jouluks... No ollaanhan me aika matkaileva perhe, että matkat on meille arkea, ei niinkään mitään erikoista. Kiva kun jaksatte lukea ja elellä mukana <3.
Today in the Finnish television, there was some discussions of Special Needs kids and parenting. Inspired by that, I wrote some thoughts of this Autumn. Topfish and I have been just the two of us for most of the Autumn, except for a couple of weeks when my husband was back from China and his family also visited. I have also gotten loads of help from my family and friends. That's how we do this well.
But it has not been an easy ride, I can tell you that. Small autistic boy has gone through a period of waking up every 3rd night at 3am, staying up until 7am... during that time he would kick me, flash the lights, climb the book shelves in a dangerous manner, shout at my ear repeatedly and jump on the bed for hours... There was also a period where he was shouting all throughout his waking period... But it is all past us now.
Right now we have changed the shouting into small sentences that he has heard from somewhere and he is repeating in Finnish, English and Chinese:
"Oh stop baby..."
"On sovittu, että sää" (It has been agreed that you would...)
"Osaaa" (He knows how to do something)
"Because this is it..."
"Isi whishy" (Daddy does X?)
"Wo wo wo wo yao xia qu" (I want to get down)
and so on... He has been mumbling in his own language a lot and today he had said 'Äiti' (mum) twenty times when I was working at night... So this seems to be a better period in the world of speech. We shall see.
Tops has however also learned how to be dry at night and also during the day (except for pooing), which is a big step. He also knows how to dress and undress and sits in the table while eating (most of the time). He has really come a long way this Autumn and we have all worked very hard on it. Well done boy.
You must all be wondering what happened to his chin... Well, our livingroom table happend yesterday. He just fell over for no apparent reason. He was not running, not reckless in any way and I was next to him, but couldn't stop it from happening. The chin got a big deep cut and ER we went. It was nasty so stiches were needed but the little man was very brave and local anesthehic was enough to help him cope with it. He got three 'Cars' stickers and those were much appreciated. So much that he took them to daycare this morning. These things happen and I was glad it was not in China, like last time. And not his head. Yes there was blood and screaming and panic for a while, but things calmed down then and all is definitely well again. Tomorrow, daddy is back and we are both very happy about that too. Then only one trip to India, one trip to Riga and off to UK for Christmas... I guess trips are the normal life for this family... Being all home at the same time... That's a rare treat. Looking forwards to it!
Tänä syksynä ollaan käyty läpi erinäisiä vaiheta ja tilanteita, jotka eivät ole olleet erityisen helppoja. Viimeisin tapahtui eilen illalla, kun poitsukka kaatui olohuoneen pöytää vasten ja leuka aukesi repeytyen suurelle haavalle... Sairaalareissuhan siitä sitten tuli ja ensiavussa pohdiskeltiin hoitsun kanssa, että tarvitaanko lapselle rauhoittavaa lääkettä... Poika kuitenkin tsemppasi hyvin niin, että Seija-tädin avustuksella saatiin pideltyä häntä paikallaan sekä puudutusainen laittamisen että tikkien ompelun ajan. Kaksi tikkiä laitettiin ja ne tarpeeseen tulivat, sillä haava oli kuin zombien sisälmykset - kaikkea sitä lapsensa kanssa joutuukin kokemaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Äiti on hieman traumatisoitunut, mutta eipä meillä ole hätää. Toisin kuin tasan kolme vuotta sitten, kun poikanen tipahti Kiinassa pää edellä betonikellariin ja kalloon tuli iso haava - se oli ns. kunnon paniikin paikka. Suomessahan palvelua saa ripeästi ja Suomen kielellä... No worries. Ja pienen pojan kanssa näitä reissuja ei voi välttää. Kertomus Kiinan kolme vuotta sitten tapahtuneesta haaverista täällä.
Siksi on aivan ihmeellistä, että pystyn sanomaan, että olemme tänä syksynä kehittyneet A:n kanssa ihan hirmuisesti. Ensinnäkin hän käy nykyisin itse vessassa pissalla. Hän ei tarvitse vaippaa ulkona tai yölläkään. Jos tulee pissahätä yöllä, hän herää siihen ja menee vessaan. Kakka ei vieläkään tule pönttöön, mutta se on pientä ja harjoituksen alla.
Hän istuu nykyisin pöydässä ja syö lusikalla useimmat ruokansa. Joidenkin pahalta maistuvien ruokien kanssa hän saattaa kiemurrella ja haluta pois tuolista, mutta yleensä ruokailut sujuvat. Hän osaa myös pukea avustetusti esim. ulkovaatteensa ja riisuakin.
Ja viimeisen parin viikon aikana hän on alkanut toistella lauseita ja sanoja. Suomeksi, englanniksi ja Kiinaksi. Toki voi olla, että tämä on vaan kausi ja että lauseet taas häviävät, mutta juuri nyt tuntuu hyvältä, että hän edes toistaa kuulemiaan. Sellaisia, joita olen kuullut on esim.
"Oh stop baby..."
"On sovittu, että sää"
"Osaaa"
"Because this is it..."
"Wo wo wo wo yao xia qu" (I want to get down, haluaan alas)
Ja tänään, kun olin iltatöissä, hän oli sanonut 20kertaa, että "äiti."
Ja opetin hänet laskemaan viiteen heittämällä hänen kanssaan kissaa parvelta alas ja sinne takaisin. Siis että hän osaa sanoa "Yksi-Kaksi-Kolme-Neljä-Viisi" järjestyksessä ja kontekstissa... Se on minusta aika ihmeellistä.
Koville tää syksy on ottanut, mut pitkälle on päästy. Olen onnellinen, että olen juuri tämän erityisen lapsen äiti ja koen siitä syvää kiitollisuutta. Niinkuin sanoin kolleegoilleni tänään autossa, autismi ja minä olemme jo hyviä tuttuja. Ihanaa on se, että A:n kehitysvammaisuus ei ole älyllistä vammaa. Ihanaa on se, että hän on sosiaalinen ja erityisen empaattinen pikkumuksu... Mun pieni ja ihana rakas <3.
Shoppailevatko vanhemmat diagnooseja?
No ei todellakaan. Ne, joilla on oikeasti todella haasteellinen erityislapsi, haluaa lapselleen diagnoosin, jotta tämä saisi tukea. Ilman diagnoosia ei ole puheterapiaa, erityisavustajaa, ilmaista päivähoitoa eikä mitään. En usko, että kukaan oikeasti haluaa kuulla, että lapseni on näin ja näin paljon erilainen ja että hänellä on tämä sairaus... Mutta diganoosit ovat sitä varten, että lapsi saa apua. Ja sitten kun on diagnoosi tilanteesta, joka on niinkin vahva kuin minun poikani autismi - silloin apua Suomen maassa kyllä saa ja jos jonkiinmoista. Mutta kuitenkin sen diagnoosinkin jälkeen täytyy vanhempien vielä jaksaa rämpiä byrokratiasuossa. Tuntuu, että korotettua vammaistukea saadakseen, tässä maassa täytyy joko osata tehdä kuperkeikkoja tai sitten olla rahoitushakemusten ammattilainen
Millaisia ovat erityislapsen vanhemman synkimmät fiilikset?
No ne tulevat yleensä sairaalajaksojen yhteydessä. Kuten lähetyksessäkin puhuttiin, siitä, että joudut kuulemaan, mitä lapsesi ei osaa tai miten vaikeaa hänen tulevaisuutensa ja aikuiseuutensa tulee olemaan. Kukaan ei halua kuulla niitä asioita eikä varsinkaan omasta lapsestaan. Joka vuosi meidän diagnoosimme on 'huonontunut' jonkun verran. Tilanne ei ole parantunut varsinaisesti missään vaiheessa. Synkimmät fiilikset tulevat myös silloin, kun lapsi ei anna nukkua ja tuntuu, ettet millään jaksa. Unen puute saa ihmisestä pahimmat fiilikset ylös. Ne hetket, kun haluais pistää lapsen lepositeisiin, jotta saisi itse edes tunnin nukuttua ilman että tarvii pelätä et se kiipeää kirjahyllyyn ja vetää sen päälleen. Synkimpiä ajatuksia on ne pelot tulevaisuudesta, että entä jos lapsesta tulee väkivaltainen, enkä voi sille mitään. Tai entä jos se hyppää 32.kerroksen ikkunasta enkä voi mitään... Niin, synkkiä ajatuksia täytyy vaan torjua hoitamalla itseään henkisesti ja fyysisesti.
Kaikenkaikkiaan juuri nyt on hyvä olo. Ollaan selvitty melkein tästä syksystä. Iskän intian reissu vielä ja äidin Riikan ja Helsingin ja sit vielä Britteihin jouluks... No ollaanhan me aika matkaileva perhe, että matkat on meille arkea, ei niinkään mitään erikoista. Kiva kun jaksatte lukea ja elellä mukana <3.
Today in the Finnish television, there was some discussions of Special Needs kids and parenting. Inspired by that, I wrote some thoughts of this Autumn. Topfish and I have been just the two of us for most of the Autumn, except for a couple of weeks when my husband was back from China and his family also visited. I have also gotten loads of help from my family and friends. That's how we do this well.
But it has not been an easy ride, I can tell you that. Small autistic boy has gone through a period of waking up every 3rd night at 3am, staying up until 7am... during that time he would kick me, flash the lights, climb the book shelves in a dangerous manner, shout at my ear repeatedly and jump on the bed for hours... There was also a period where he was shouting all throughout his waking period... But it is all past us now.
Right now we have changed the shouting into small sentences that he has heard from somewhere and he is repeating in Finnish, English and Chinese:
"Oh stop baby..."
"On sovittu, että sää" (It has been agreed that you would...)
"Osaaa" (He knows how to do something)
"Because this is it..."
"Isi whishy" (Daddy does X?)
"Wo wo wo wo yao xia qu" (I want to get down)
and so on... He has been mumbling in his own language a lot and today he had said 'Äiti' (mum) twenty times when I was working at night... So this seems to be a better period in the world of speech. We shall see.
Tops has however also learned how to be dry at night and also during the day (except for pooing), which is a big step. He also knows how to dress and undress and sits in the table while eating (most of the time). He has really come a long way this Autumn and we have all worked very hard on it. Well done boy.
You must all be wondering what happened to his chin... Well, our livingroom table happend yesterday. He just fell over for no apparent reason. He was not running, not reckless in any way and I was next to him, but couldn't stop it from happening. The chin got a big deep cut and ER we went. It was nasty so stiches were needed but the little man was very brave and local anesthehic was enough to help him cope with it. He got three 'Cars' stickers and those were much appreciated. So much that he took them to daycare this morning. These things happen and I was glad it was not in China, like last time. And not his head. Yes there was blood and screaming and panic for a while, but things calmed down then and all is definitely well again. Tomorrow, daddy is back and we are both very happy about that too. Then only one trip to India, one trip to Riga and off to UK for Christmas... I guess trips are the normal life for this family... Being all home at the same time... That's a rare treat. Looking forwards to it!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
