Belfast

Kävimme viikonloppureissulla Irlannissa.

 Reissun määränpää oli sunnuntai-illan Sueden konsertti Dublinissa.

 Mutta koskapa minä en ollut koskaan aiemmin käynyt Irlannissa niin totesin, että samallahan sitä ehtisi pienelle visiitille Belfastiin.

Juhan Tai Chi-harjoittelijakaveri saatiin nimittäin meille natiivioppaaksi lauantaina, joten eihän tällaista kannata jättää väliin...

 

 Kuvia lauantailta on todella vähän, sillä satoi kun Esterin p:stä ja oli muutenkin varsinaisen ankea keli.

 Sentään Euroopan pommitetuin hotell 'Europa' tuli nähtyä ja natiivioppaamme veivät meidät myös Sons of Anarchyn kolmoskauden kuvauspaikalle 'Muldoons' pubiin.

Sateen vain jatkuessa, istuskelimme R:n ja hänen tyttöystävänsä J:n kanssa mukavissa pubeissa keskustelemassa pohjois-Irlannin politiikkaa ja alueen historiaa.

 Osa pubeista oli varustautunut sesonkiin perinteisin menoin.

 Paikalliseen kulttuuriin on aina mukavampi tutustua paikallisin silmin...

Sunnuntaina meillä kävi tuuri ja päätimmekin lähteä pienelle sunnuntaikävelylle auringon paistaessa...

 Kävely Belfastissa on mieltä avartavaa.

 J oli edellispäivänä kertonut meille, millaista oli ns. 'Troubles' aikana eli noin 60-luvulta 1998-vuoteen, jolloin Troublesin katsotaan loppuneen.

 Eli nämä ajat pohjois-irlannissa käytiin eräänlaista passiivista sisällissotaa, jossa pommitettiin ja rynnäköitiin pubeihin sisälle ammuskelemaan.

 Kiistojen aiheena oli Pohjois-Irlannin perustuslaillinen asema: Protestanttien mukaan Pohjois-Irlannin tulee kuulua Iso-Britanniaan, kun taas katolliset republikaanit ajoivat Pohjois-Irlannin liittämistä Irlannin tasavaltaan, joka kuuluu siis EU:hun.

 Nyt tänä vuonna Pohjois-Irlannin poliittinen tilanne on sinänsä mielenkiintoinen, että kukaan ei oikein tunnu tietävän, miten Brexitin tulisi vaikuttaa siihen.

 Brexithän toisi rajat Iso-Britannian rajoille, jolloin tämä sopimus loukkaisi Irlantilaisten ns. 'Good Friday' eli pitkän perjantain sopimusta vuodelta 1998, jolloin päätettiin, ettei Irlantien välillä tarvitse tarkastella passeja tms.

 Mielenkiintoista on siis nähdä, että tuleeko Belfast-Dublin -tyyppisen yhdistelmäreissun tekeminen hankaloitumaan ensi vuonna - senkin takia oli jo kiinnostavaa käydä siellä nyt, kun kerran mahdollisuus osoitti itsensä.

 Sunnuntaikävelymme kulki sekä todella vanhojen 'näyttää jääneen 1800-luvulle' alueiden läpi aivan moderneihin Belfastin kaupunginosiin.

 Kontrasti oli käsin kosketeltava.

 Myös politiikka näkyi katukuvassa.

 Brexitin vastustusta oli pitkät pätkät joka kadun kulmalla tabloittina.

 Muitakin ongelmia toki löytyy...

 Tavallaan, vaikka saimmekin nähdä Belfastin ns. "hyvänä päivänä", on silti selvää, että onhan se aika ankea paikka...

 Tai selkeästi eri maata kuin Dublin. Belfast on myös tunnettu ns. seinämaalauksistaan, joista suurin osa on tehty juuri 'Troubles'ien aikaan.

 Alla on ns. "Peace wall", joka rakennettiin katolisten ja protestanttien asuinalueiden väliin, jotta väkivalta näiden ryhmien välillä olisi minimaalista.

Edelleen, alueen koulut ovat vahvasti vartioituja, eli rautaverkot ikkunoissa ja yli kiipeämättömyysaitoja jne.

 Peace wallin taidetta...

 Me olimme matkalla Shankill Roadille, jossa viimeisin pommitus tapahtui 90-luvulla.

 Toisella puolen Peace wallia katolisten alueella seisoo Belfastin pyhän pietarin katedraali.

Sunnuntaikävely loppui 1865 perustettuun publiin Shankill Roadilla... Siinä oli edelleen historialliseen tapaan ns. eteishäkki, johon mahtui ainoastaan muutama ihminen kerralllaan. Pubien ympärillä näkyi näitä häkkejä edelleen. Niiden tarkoituksena oli siis estää väkijoukkoja rynnimästä sisään pubiin ammuskelemaan ihmisiä, mikä oli pommitusten ohella passiivisen sodankäynnin tyypillisiä tapoja Pohjois-Irlannissa 'Troubles'ien aikana.

Olen tyytyväinen, että vierailin Belfastissa. Alueen rankka historia paistaa läpi edelleen kaikessa tuolla. Jotain kertoo se, että ensimmäisenä aamuna Juhalle sanottiin, ettei hän voi mennä yhteen tiettyyn pubiin: "He can't go there. He is a Southener." Tämä sanottuna Suomalaiselle tietysti kuulosti hieman hullulta, mutta kiteyttää hyvin alueen poliittisen historian ja kahtiajakoisuuden.

Belfast ei ole ehkä ensimmäinen paikka, mikä tulisi mieleen, kun miettii 'romanttista viikonlopun getaway' -kohdetta... Miksiköhän se kuitenkin juuri meille vaikutti olevan täysin sopiva...?
 
/This weekend, I finally went to Ireland. We had tickets to see 'Suede' on Sunday night in Dublin, so while in the island, we thought that it would be interesting to also see Belfast. This sure is not your 'romantic getaway' location and indeed the political history of the area peeks out at every corner. Starting from the first morning when Juha was told he could not enter this particular pub: "He can't go there - He is a Southener." was a bit of a funny comment to a Finn and indeed the response "I am from Finland, I can go anywhere." was spot on. The history of Belfast seems to split the native Irish - the protestants who want the Northern Ireland to stay in the UK and the Catholics who want Northern Ireland to be together with the republic of Ireland. This is indeed an interesting question today - what will happen at Brexit? Will there be a wall between the two Irelands? This would be against the Good Friday agreement of 1998, when the era called 'Troubles' finally ended and there is no border control between the South and the North. We visited some of the bomb sites as well as saw the 'most bombed hotel' the hotel "Europa" which frankly in the rain looked like Soviet Union... It was rather interesting to visit Belfast and I'm glad we did it: The comparison of Belfast and Dublin are like East and West Germany somehow... Still, a beautiful city for a Sunday Stroll contemplating the politics of the World. Looking for something like that...? I would recommend you check the weather forecast first... And if it rains - there is always pubs.

Lokakuu lomps

 Tää syksy tuntuu menneen supernopeasti - miten nyt on jo syysloma?!?

 Syksy on talven ohella suosikkivuodenaikani -kaikkialla on niin kaunista!

 Tällä viikolla olen herännyt uudenlaisiin aamuihin eli kouluun laitettavia muksuja on sängyistään löytynyt yhden sijaan kolme! Tämä on elämänmuutoksessani ollut mullistava asia..

 Tänä syksynä ollaan oltu uudenlaista arkea rakentamassa. Pikkumuksu asuu puolittain meillä ja puolet ajasta naapurissa. Isommat muksut ovat meillä joka toinen viikonloppu tai joustavasti muulloinkin, mikäli tarvetta on.

 Juha taas on viikolla Tampereella hommissa ja yleensä kotosalla siis vain viikonloppuisin. Tällä viikolla olen ollut muutaman päivän keskenäni kolmen muksun kanssa - mikä on ollut valehtelematta helppoa ja mukavaa. Tämä tietysti johtuu siitä, että lasten elämässä on vahvasti tukiverkkoja, jotka osallistuvat mielellään arkeemme, joten mummuista on usein apua ja seuraa.

 Toisaalta myös muksut alkavat olla sen verran isoja (11, 9 ja 7) - eivätkä kuitenkaan vielä murrosikäisiä, joten arki sujuu isän/äidin kodista ihan vastaavasti. Voin hyvillä mielin sanoa, että näistä kolmesta on kyllä enemmän iloa kuin vaivaa...

 Tällä viikolla on mm. Keskusteltu syvällisistä asioista kuten esihistoriallisten heimojen perhekäsityksestä(!), pelattu lasten trivial pursuitia, opeteltu viittomia, käyty uimassa ja tehty yhdessä sushia (jota isommat muksut eivät olleet aiemmin syöneet, mutta ennakkoluuloistaan päästyään vaativat seuraavana päivänä myös syötäväksi...).

 Kuinka paljon iloa 11-vuotias voi saada siitä, kun oppii syömään puikoilla!

 Kyllä tällainen lasten extra-aikuinen rooli on valtavan antoisa: saa kermat päältä kun ei tarvitse vaikeimpia asioita huolehtia, mutta kuitenkin pääsee nauttimaan hyvien tyyppien seurasta.

 A on uusista perheenjäsenistä samaa mieltä ja oikein loistaa, kun he tulevat ovesta:) että näin meillä uusioperhearjessa juuri nyt.

 Tänään koittaa myös viimein se päivä, et mun hieman repalainen syysloma alkaa ja lähdetään viikonlopuksi Irlantiin miehen kans ihan kahdestaan vähän tuulettumaan. Tekee hyvää nähdä toista tilanteessa, jossa ei ole töitä, kotitöitä, lapsia, laskuja, aamuherätyksiä, kelloviideniltakiukkuja jne. Kyllä meidänkin arjessa on sitä rakasta, vaikken aina muista täällä valitella - don’t get me wrong!

 Irlanti on myös maa, jossa en ole aiemmin vieraillut, joten odottelen mielenkiinnolla tätä retkeä. Sää on ennusteen mukaan todellakin tälle maailmankolkalle tyypillinen elikkäs sateenvarjot esiin! Meillä on sunnuntai-illaksi liput Sueden konserttiin - reissua voipi tuttuun tapaan seurata instastooreissa: Finn_world. Mummeille kiitokset muksujen huoltamisesta!

/This Autumn has gone past fast. The new normal has arrived - Occasionally I am laine in the house as Male of the house works in Tampere Mon-Fri. Tops is with us every other week or so and the bigger kids every other weekend... that’s the ”normal”... however there is flexibility in these 4-5adoults per 3kids situations - for example this week one adoult went to Brussels which led into me looking after 3kids for a couple of days. Luckily the kids at 11,9 AND 7 ages are big enough to be quite independent but small enough not to be facing puberty quite yet... So i can honestly say the week was easy and enjoyable. We were discussing interesting 5-grader’s history home work on prehistoric tribes; learning sign language with the smallest and playing trivial pursuit with the whole family... We are also in the lucky situation that there is three grandmothers who want to participate into our lives, so it means that it is possible for me and Juha to have a short trip to Ireland this weekend. Suede is playing on Sunday night in Dublin... before that, we have planned a short visit to Belfast - what could possibly go wrong..?

Äärirajoilla

Viimeisen vuoden aikana olen huomannut, että toisinaan vastaan tulee viikkoja, jolloin olen ns. äärirajoilla stressin siedon suhteen. Olen normiolosuhteissa hyvä nukkuja, eli nukahdan heti kun pää menee tyynyyn ja nukun aamuun. Mikäli valvon, on kyseessä äärimmäinen stressitilanne. Olen huomannut, että työni horisonttihankkeen koorinaattorina on nostanut stressitasoa selkeästi. Koen olevani vastuussa työstä, mikä ei aina ole minun käsissäni. Perfektionismi nostaa myös useammin päätään - minut tuntevat tietävät, että olen varsin suurpiirteinen ja coping-keinoihini kuuluu 'laskea laatuvaatimuksia', jotta saan hommat deadlineen mennessä tehtyä.

 Huomaan myös, että kärsin usein ns. huijarisyndroomasta, mikä on hyvin yleinen kaikista korkeimmissakin johtoportaissa oleville - eli jossain sisällä asuu se pieni ääni, joka sanoo, että "ethän sinä nyt pysty, kun sinä olet vain sinä..." Tällaiset tunteet ovat hyvin normaaleja ja onneksi eivät näy ulospäin tai haittaa erityisesti päivittäistä työntekoa, mutta jokatapauksessa niitä on. Temppu on se, ettei suostu kuuntelemaan sitä pientä epävarmuuden tunnetta vaan tunnistaa sen olevan normaali reaktio stressaavaan tilanteeseen.

Ajattelin kuitenkin tässä postauksessa jutella hieman parin viikon takaisesta kokemuksestani stressin äärirajaviikolla, koska siitä saattaisi olla apua sellaisille, joilla on samantyyppisiä tuntemuksia. Tämä oli todella stressaava viikko syyskuun puolella. Mietin silloin, et miten tällaiset viikot tuleekin usein puskista. Tai ainakin mulle välillä tulee. Viikon aktiviteetit eivät yksinään ehkä olleet kovin stressaavia, mutta kun niitä kasataan monta saman viikon ajalle ilman kunnollista toipumisväliä niin siitäpä se stressi sitten syntyy.

Sillä viikolla siinä sopassa oli:

• Yks työmatka kuntamarkkinoille, jossa piti myydä meidän projektia
• Pari stressaavaa konffapuhelua konsortion kansa
• Yks finlandiamaratoonin viestijuoksu (5km)
• Eka avovesisukellus

Nää oli siis keskeisimmät stressorit.

Samalla tavoin kun sukeltaessa, siitä ei ole kovasti haittaa, jos joku yksittäinen juttu on vialla. Esim. jos maski vuotaa, sen voi tyhjentää. Mutta jos tilanne on sellainen, että samalla maski vuotaa, räpylät tippuvat jaloista, pullo irtoaa ja uusi märkäpuku ahdistaa niin silloin monta juttua menee vikaan yhtä aikaa niin siitäpä se stressikuppi sitten menee nurin. Näin minulle kävi sillä viikolla.

Keskiviikkona jo kroppa kertoi melkomoisella niskajumilla, että hei nyt oltais taas äärirajoilla. Kävin läpi sitä, että mikä mua oikein ahdistaa ja totesin, että ylivoimaisesti suurin stressitekijä on se, et muut ihmiset mahdollisesti on pettyneitä mun toimintaan. Olen (yli)suorittaja ja välillä oma tekeminen hukkuu sen alle, että yritän miellyttää kaikkia ympärilläni.

(c) Matti Kannela

Jossain vaiheessa tajusin et kaikista eniten mua ahdisti jälleen tuleva sukellus. Ahdistus oli samantyyppinen kuin tammikuussa, kun aloitin sen sukelluskurssin. Tarkemmin asiaa tutkiskeltuani havaitsin ettei ahdistus ei johtunutkaan siitä, että pelkäisin esim. et hukun tms vaan yksinkertaisesti siitä, etten halunnut tuottaa pettymystä kahdelle miehelle, joiden kans olin suolampeen(!?!) menossa. Tämä oli silmiä avaavaa ja tajusin, että suurin pettymys olisi luovuttaa ennen kuin edes yrittää. Sitä oli siis helpompi kontrolloida siten, että päätti yrittää no matter what.

 

No sukellus ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Voin kertoa, että on ihan mielettömän stressaavaa pelkästään pukeutua human-condom märkäpukuun hupun kanssa. Saati sitten pulahtaa suomalaiseen suohon syyskuussa ilman, että varsinaisesti tietää, mitä on odotettavissa. Eli stressitaso oli ihan korvissa. Juha sanoi matkalla autossa et hyvä että on edes jotain sellaisia tilanteita elämässä, jotka saa mut hiljenemään noin totaalisesti. Minut tuntevat tietävät, että tämä todellakin on harvinaista herkkua. Matkalla kuitenkin oli pakko keskittyä täydellisesti siihen, että kykenee suoriutumaan tehtävästä, joten olin koko automatkan varsin hiljainen. 

Meillä oli siis neljä avovesisukellusta jäljellä sukelluskurssin läpäisystä. Teoriat ja altaat on tehty ja lauantain suolampireissulla oli tarkoitus käydä kymppimetrissä katsomassa vedenalaista maailmaa ekaa kertaa luonnossa. Altaiden jälkeen homma tuntui olevan hanskassa, mutta avovedessä tilanne muuttui radikaalisti: Oltiin tilanteessa, että jos mikään kohta - räpylä tms osuu pohjaan - pöllyää pohja heti niin kovasti, että näkyvyys katoaa täysin ja sitten on mahdotonta pitää yhteyttä kanssasukeltajiin. Eli pohjaan ei saa osua, piste. Minun ja Juhan molempien haaste oli tietysti se, että 0-kokemuksella pinnan alle meneminen vaatii kovasti lisäpainoa. Miksi? Tässä vastaan tulee perusfysiikka, mikä ei ollut edelleenkään allassukellusten aikana minulla hanskassa eli saavuttaaksemme nosteen hallinnan (tila, jossa ollaan välivedessä eli ei pinnalla eikä pohjalla ja pysytään samassa tasossa), täytyy keuhkot vetää aikalailla tyhjiksi ennen kuin hengittää uudestaan sisään. Näin jälkikäteen ajatellen, ei ihme, ettei se onnistunut tuolla stressitasolla.

Sukellusopettajamme kärsivällisyys ja ystävällisyys meidän kanssamme on ollut koko vuoden ajan huikeaa. Kun kävi selväksi, ettei tässä mennä kymmeneen metriin millään, hänessä näkyi minimalistisesti turhautumista. Sen sijaan keskustelimme vaihtoehdoista, miten edetä. Tämä kokemus itsessään sai minut miettimään syvällisesti pedagogiikkaa ja sitä, miten opettajana täytyy aistia, milloin painostaa oppilaita parempaan suoritukseen - milloin taas tukea ja kannustaa... Koen, että sukellusopettajani toiminta on ollut pedagogina meidän kanssamme varsinaista taikuutta... Tammikuussa en uskaltanut edes laittaa kasvojani veteen ja nyt - tämän aikalailla täysin pieleen menneen suolampi-episodin jälkeen oli fiilis edelleen sellainen, että "Huomenna uudestaan". Mietin, että jos kykenisin puoleenkaan tästä pedagogiikan tasosta omien kandi- ja graduopiskelijoitteni kanssa... Huh! Valmistuneiden opinnäytteiden määrä olisi ehkä sama, mutta opiskelijoille jäisi prosessista käteen kokemus, että he ovat haastaneet itseään menemään epämukavuusalueelle ja tulleet sieltä voittajina ulos. Siinäpä tavoitetta kerrakseen.

Sukelluksen jälkeen stressi laukesi tietystikin. Stressaavia viikkoja tänä vuonna on kuitenkin ollut useita... Mikä ajaa 37veen jatkuvasti epämukavuusalueelle? Onko 'normaali' matalastressinen elämä jotenkin tylsää? Olenko minä ihminen, joka haluaa kulkea high-high:t ja low-lowt...? Vastaus lienee kyllä. Pahinta lienee kyllästyminen tai tasapaksuisuus. Läheiseni kysyi minulta menneen vuoden aikana useampaan otteeseen: "Eikö sinun kannattaisi yrittää tehdä elämästäsi helpompaa?" Olen huomannut, että minulla elämän helppous ei todellakaan johda onnellisuuteen, sen sijaan haasteellisuus johtaa. En kuitenkaan koe tämän kaavan:

Haasteellisuus -> Onnellisuus 

Olevan kaikille ihmisille sopiva. Tai korjaan: Se on kaikille sopiva, jos haasteellisuuden tason saa itse määritellä. Minun tilanteessani haasteellisuus todellakin on sitä, että:
a) hallinnoidaan 17 partnerin konsortiota
b) osallistutaan juoksutapahtumaan ja
c) hypätään pinnan alle suolampeen

Jokaisen taso on oma... Mutta sanon tämän: Se tunne, kun on ylittänyt itsensä - mennyt ulos omalta mukavuusalueeltaan ja selvinnyt... Sitä hormooni-coctailia ei saa rahalla.

Onko teillä yllättävän stressaavia viikkoja? Mitä niissä tapahtuu? Mitä niistä oppii?

/I have been contemplating happiness in comparison to stress levels this year. It is because I somehow seem to put myself to situations where stress levels rise and it tends to go 'over board'. There is no 'one factor'. If there is only one factor, it means the stress does not overflow. But when there is several like a few weeks back when I had a work trip, a running event and a dive on the same week - it suddenly meant that the stress level went off the roof. What I have learned? To spot the risks in advance - I know for a fact that November-December will be hard. 5 Trips in 3 weeks or so... Regardless, those weeks will be hard, I know it now. But that makes me enjoy the 'regular weeks'. Those perfectly normal weeks when 'nothing happens' and everything is alright. Like this week <3. And what else did I learn? That I am a person who gets kicks from challenging herself. The trick is to go just beyond comfort zone, but not too far into the stress level. If only I could master that one...