27 Tunnin synnytys

 Huomenna tulee päätökseen vauvavuosi! Miten tämä aika menee näin nopeasti? Aion tänään kirjoitella vuoden takaisista muistoista eli L:n synnytyskertomuksen. 

Jo juhannuksena kesäkuun puolella 2021 minulle iskivät supistukset... Mietittiin mökillä, että joudutaanko lähtemään sairaalaan, mutta ne sitten hälvenivät kuitenkin oltuaan jo 7 minuutin välein tapahtuvia. Tapahtumia edesauttoi selkeästi järvessä uiminen... Tein rankan päätöksen laittaa esikoinen iskän luokse jo juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina. Oli todella kuuma  +30asteen helteen ja olin suoraansanottuna jo aika väsyksissä. 

Nukuin viimeiset viikot alakerrassa sohvalla, koska yläkerrassa oli liian kuuma... A:n laittaminen kolmeksi viikoksi iskän hoiviin tuntui jotenkin vaikealta. Olimme sopineet, että hän olisi ensimmäiset pari viikkoa siellä, jotta saisimme rauhassa harjoitella uutta elämää: imetystä sun muuta... Vauvoista ei kuitenkaan voi tietää milloin he päättävät ilmaantua. L:n laskettuaika oli 11.7.2021. A oli kymmenen vuotta aiemmin syntynyt viikkoa ennen joten arvelin, että näin voisi käydä myös nyt. 

Kävin edellisviikolla uudessa sairaala Novassa kontrollilla, jossa todettiin, että ensi viikolla käynnistetään, mikäli ei itsekseen tule. Vauvaa ei haluttu päästää kovasti yliajalle, koska minulla oli ollut raskausdiabetes (joka oli kuitenkin ollut ruokavaliohoitoinen eli mitään insuliinia yms ei koskaan tarvittu). 

Perjantaiaamuna alkoivat supistukset uudestaan klo 8. En ollut kovin optimistinen, koska olihan niitä jo pari viikkoa sitten ollut ja ne olivat sitten loppuneet. Päätin siis lähteä jo ennalta sovitulle kävelylenkille serkkuni Kirsin kanssa klo 10. Muistelen, että meno keskeytyi välillä supistuksiin ja sitten jatkoimme n. 1,5km pikkulenkkimme loppuun. Setäni vaimo keitteli meille siinä vielä kahvia perään ja vitsailimme supistuksien lomassa. 

Iltapäivällä sain jotenkin vielä torkuttua kotona jonkun 30minuutin pätkän supistuksien lomassa. Tiesin kokemuksesta, että synnytystä varten kannattaa nukkua niin paljon kuin vaan ehtii... 

Illalla läksin vielä klo 19 maissa toiselle pikkukävelylle J:n ja Oili-koiran kanssa. Oltiin paria viikkoa aiemmin jo käyty vähän samantyyppinen lenkki jolloin minulla supisteli, mutta nyt tarvitsi pitää kunnon taukoja. n. klo 20 maissa palailimme ja juttelin kadulla samassa talonyhtiössä asuvien synnyttäneiden äitien kanssa erilaisista tekniikoista vauhdittaa synnytystä... Yksi suositteli youtube videoita joita en kuitenkaan enää ehtinyt katsoa... Niissä piti nelin kontin mennä sohvalta alas ja takaisin...

Illan suussa puolisoni kysyi, että vieläköhän ehtisi lähteä satamaan kaljalle ystävän kans... Sanoin että sen kun menet mutta nyt alkaa olla viimeiset hetket varmaan (ja lämmittelin kaurapussia mikrossa). 

Noin klo 21-22 laitoin hänelle viestin, että olisi nyt syytä tulla kotiin... Siinä vaiheessa en ollut koko päivänä oikein syönyt kunnolla ja olisin halunnut hänen laittavan minulle ruokaa. Hän kuitenkin oli sitä mieltä, että olen jo sen verran kipeän oloinen ettei hän ehdi laittaa ruokaa ennen kuin tarvitsee lähteä sairaalaan. 

Siinä vaiheessa suoraan sanottuna olin raivoissani, mutta hän teki sentään minulle voileipiä... Nälkäinen synnyttävä nainen on varmaan tosi ihana kumppani! Siirryin suihkuun, koska en ollut vielä käyttänyt sitä kivunlievitykseen ja tiesin sen toimineen edellisellä kerralla hyvin.

Puolen yön pintaan yritin päästä suihkusta pois ja pakata sairaalakassin. Aloin olla niin kipeä, että päätettiin lähteä sairaalaan ainakin tsekkaamaan tilannetta. 

Ei oltu soitettu etukäteen joten klo 01 löytynyt kätilö oli vähän ihmeissään ja varmaan skeptinen, että kannattiko tulla edes. Tutkittuaan tuli kuitenkin siihen tulokseen, että olen 4cm auki ja pääsemme saliin. Tässä vaiheessa synnytys oli siis kestänyt jo 17h supistuksien alusta…

Novassa oli lähes kaikki salit täynnä joten meille tarjottiin numero 8, jossa todellakaan ei ollut kaikki varustelu vielä valmiina. Ei todellakaan ammetta (johon olisi päässyt vain jos haluaisi synnyttää veteen) eikä miehelle muuta kuin joogamatto jossa levätä keinutuolin lisäksi.. 

Koska en ollut ensisynnyttäjä niin kätilö kysyi heti että minkähänlaista kivunlievitystä haluaisin ja ehdotti, että epiduraali, joka minulla oli ollut esikoisen kanssa 10v sitten voisi toimia ihan loppuun saakka, jos ottaisin sen heti. Olin äimistynyt, koska 10v sitten tällaisia ‘järeämpiä’ kivunlievityksiä sai vasta kun oli kokeillut kaikenmaailman lihasrelaksantit, sähköshokit jne. Minulle kerrottiin, että sairaalan käytänteet olivat muuttuneet.
Tässä vaiheessa muistan miten ihanaa oli kun Juha hali vielä minua sairaalasängyssä kun odottelimme anestesialääkäriä.

Otin epiduraalin ja ah siitä alkoikin sitten autuus… Lähinnä välillä oli kylmä… Nukuin useamman välin annosten lisäilyssä (noin parisen tuntia ja kivut alkoivat taas käydä koviksi).

Aamulla tuli kätilön vaihto ja minulle annettiin ns. Varakätilö koska toinen synnyttäjä tarvitsi minulle merkattua kätilöä enemmän… Eipä ihme, sillä otin asiat varmaan aika lunkisti… Aamuyöstä minulle oli laitettu tippa, jolla sain supistuksia voimistavaa lääkettä, mutta kuitenkaan en ollut edelleenkään kokonaan auki.

Yön lattialla nukkunut mieheni lähti siinä vaiheessa kotiin ja kauppaan (asumme 5minuutin ajomatkan päässä Novasta) koska kätilö arveli, että vielä kestää. Sitten havaitsimmekin, että klo 10 olin koko 10senttiä auki…

Tekstasin Juhalle, että tuleppa takaisin nopeasti, yritän pitää jalat ristissä siihen asti… Hän tuli noin vartissa ja meni vessaan. Sinä aikana otin tripp-mehusta huikat väärään kurkkuun ja aloin yskiä. Yskä poksautti kalvoni ja lapsivedet juoksivat sängylle…

Siinä vaiheessa kätilö haki toisen avustamaan ja suositteli, että ponnistaisin tavallisessa asennossa… Onneksi hän oli juuri laittanut uuden annoksen epiduraalia koska 10minuutin aikana pikkuinen L jäi päästään kiinni parin ponnistuksen ajaksi… Muistan tästä vaiheesta lähinnä puristaneeni Juhan kättä ja keskittyneeni hengittämiseen.

Sitten kuitenkin tasan klo 11:00, sinä olit täällä <3. Voi mikä suuren suuri rakkaus.

Toinen synnytykseni 10v ja 2kk edellisen jälkeen oli lopulta lähes samaa kaavaa toistanut… Kummatkin minulle erinomaisen voimaannuttavia ja ihania kokemuksia.

Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen saanut synnyttää molemmat poikani perinteisin menoin terveenä maailmaan. 9 pisteen poikia taisivat molemmat olla <3 Pienet, ihanat rakkaat. 

Niin kiitollinen teistä.

Ja huomenna sinä pieni palleroinen täytät yksi vee!

Sinusta on tullut niin hauska, niin sosiaalinen, sympaattinen ja meidän elämään sopiva ihana pikkumuksu <3. Vaikea nyt muistaa aikaa jolloin et ole ollut meidän elämässä.

/Exactly one year ago I went into labour to deliver this small bundle of love. Little 'Sherlock' as is his nickname took 27hours of very peaceful and beautiful 10/10 labour which I am remembering as definitely best experiences of my life. I have had the privilage of having two natural births of two beautiful sons - I am truly blessed of both of them and the experience to do so. This blog is the labour story of my second son. Congratulations on your 1 year old birthday tomorrow!

Latenssivaihe

En jaksaisi enää odottaa

10 vuotta sitten oli jotenkin mutkatonta

Ei ollut superhelle

Olin niin kiireinen viimeiseen asti

Veljesi tuli maailmaan omalla ajallaan ennen kuin ehdittiin edes odotella häntä

Nyt päivät ovat kestäneet jo pitkältä tuntuvan ajan

Ja on vaan niin kuuma. Huh!

Minulla on 'hieman' tylsää tällä hetkellä, joten seuraa todella pitkä reflektointi raskauden loppumetrien ajatuksista...

Reilu viikko sitten supistukset alkoivat ja olin toiveikas: Jes! Tästä se lähtee... Mutta eipä lähtenyt. Supisteli vuorokauden ja sen jälkeen epäsäännöllisesti muutamia kertoja päivässä. Nyt tuntuu, että kroppa on laiskistunut - ai mikä vauva? NO ehkä ens viikolla... 

On ollut ihan superhellettä ja nyt se alkaa jo ärsyttääkin... Ainoa käypä paikka on tuulettimen vieressä ja unta saa aamuyöstä kun on viilennyt. Kävin viikko sitten neuvolassa, jossa antoivat minulle arsenaalin kaikenmaailman testejä kotiin: Pissatesti virtsan proteiinia varten, sokeritestit olikin jo valmiina ja verenpainemittari. Aamuisin laitan labran pystyyn... Tulokset ovat muuten olleet hyviä, mutta alapaine oli koko viime viikon koholla verenpaineen ollessa parhaimmillaan 150/100 luokkaa... Perjantaina sain luvan mennä synnärille käyrille. No toki verenpaineet sairaalassa olivatkin sitten ihan normaalit. 

Ystävällinen lääkäri pyöritteli kalvojani ja sanoi, että voisi kotiverenpaineen perusteella käynnistää synnytyksen heti, mutta koska arvot sairaalassa laskivat niin nyt meillä on sellaista pelivaraa. Kuulema laskettuun aikaan asti. Kohdun suuta oli joku 4cm jäljellä joten käynnistäminen epäkypsästä tilanteesta voi kestää pitkäänkin...Mutta mutta olen kuitenkin 40vuotta nyt, jonka mukaan käynnistyksen voisi tehdä viimeistään laskettuna aikana eli 12.7. Lapsi oli 'normaalikokoinen' eli painoarvioltaan 3500g.

Katotaan sitten pitääkö tämä paikkansa... Sinänsä odottelu ei minua haittaa, mutta kun on tuo esikoinenkin. En haluaisi olla hänestä viikkokaupalla erossa. Samaan aikaan huomaan päivittäin, etten jaksaisi tehdä hänen kanssaan mitään. Hän on ollut isillä nyt viikon ja tänään sinne tulee isovanhempia Englannista eli mukavaa hänelle on tiedossa. Tiedän, että hänellä on siellä ihanaa ja mukavaa ja hän saa paljon enemmän huomiota kun sohvalla nukkuvalta äidiltä... Se ei silti poista sitä tunnetta, että haluaisin hänet tähän lähelle.  Ikävä on isompiakin muksuja, jotka ovat olleet mökillä mummin kanssa. Haluaisin mökillekin, mutta koska lääkäri arvioi kohdun suun olevan 'ehkä' hieman auki niin kuulema järvessä uiminen ei ole oikein turvallista... Mökillä taas ilman järveä tällaisilla keleillä on aivan murhaa. 

Synnyttämistä kohtaan olen levollisin mielin. A:n synnytys kesti 29h, mutta kokemuksena se oli sen verran voimaannuttava ja ihana, että minun synnytyspelkoni on aivan 0. On oikeasti aivan ihmeellistä mitä siinä tapahtuu ja uskomatonta, että pääsen kokemaan tämän ihmeellisen tilanteen elämässäni kahdesti. Miten mahtavaa! 

Toki voihan olla, että syystä tai toisesta tilanne käy niin vaaralliseksi jommalle kummalle meistä, että joudutaan sektioon. Toivon kuitenkin ettei niin kävisi ja tällä hetkellä ei ole varsinaisesti mitään siihen viittavaa. Muksu on hengaillut pää alaspäin koko kevään ja tunnen kun hän pikkukäsillään haroo nivusiani päivittäin. Hän liikkuu aktiivisesti ja yrittää vältellä lääkärien ultralaitteita minkä vaan voi. Olen muistaakseni kirjoittanut A:n synnytyskertomuksen ylös johonkin paperin palalle. Aloitin tämän blogin vasta vuonna 2012 itseasiassa äitiyslomalla... Joten hänen synnytyskertomustaan en ole koskaan julkaissut. Se ei ollut 2012 trendikästä, mutta 2021 on. Varmastikin tämän vauvan synnytyskertomuksen tulen julkaisemaan.

Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että meillä on näin hyvät tukiverkot. Että voin rauhassa keskittyä tähän synnytykseen ja tiedän että lapsilla on kaikki hyvin. Lisäksi äiti kävi yksi päivä siivoamassa terassin - Juha on koonnut vauvan sängyn ja ystäväni otti minusta näitä ihania odotuskuvia. Ihmisten auttaminen ja ihanuus alkaa helposti itkettää tällaisessa hormooniyliannostustilassa.

 

Eniten kiitollinen olen kuitenkin tästä parisuhteesta 2.0 (tai 3.0 riippuen kumman perspektiivissä laskee). Välillä tuntuu siltä, että voiko tällaista ollakaan. Kävimme juhannuksen alusviikolla minun terapiassa yhdessä. Oltiin sovittu, että mennään ennen vauvan syntymää vaikka mitään akuuttia kriisiä ei olekaan. Puolessatoistatunnissa ehdittiin jutella aikalailla kaikki meidän suhteen osa-alueet peloista törmäyskursseihin ja vahvuuksiin läpi. Parasta oli kuitenkin se, että keskustelu jatkui vielä illalla kotona ja on jatkunut päivittäin sen jälkeen. Oli jopa hämmentävää huomata miten paljon asioiden käsittely 'ulkopuolisen' ihmisen läsnäollessa saattoi jäsentää ja muuttaa omaa ajattelua. Tuoda jotakin turvallisuuden tunnetta sille, ettei itse vain kuvittele olevansa hyvässä paikassa elämässä vaan se on yhteisen diskurssin kautta rakennettu paikka, jossa toinenkin 'kuvittelee' olevansa. On myös todella vapauttavaa olla yhdessä sellaisen ihmisen kanssa, jonka voi kohdata sellaisena kuin on eikä tarvitse teeskennellä muuta. Sellaisen kanssa, jonka kanssa ei tarvitse olla täydellinen ja joka ei myöskään itse koe olevansa täydellinen tai ihmisenä valmis. 

Olen sittemmin ollut tulevasta yhteisvanhemmuudesta, roolien muutoksesta ja meidän rakkaudesta, hyvin seesteisin mielin. Onni on kumppani, joka haluaa ymmärtää itseään. Jonka kanssa voi kehittyä yhdessä. Joka haluaa rakentaa yhteistä elämää. Johon saa kuulua kummankin erilliset ja yhteiset haaveet. Johon mahtuu kaksi itsenäistä ihmistä, jotka kuitenkin viihtyvät yhdessä ja haluavat tehdä yhdessä asioita. Jotka eivät halua estää tai rajoittaa toisen elämää mitenkään. Elämään, johon mahtuu myös ihanat muksut. Kyllä - meidän elämässä on monta juttua. On paljon harrastuksia. On paljon töitä. On paljon projekteja. Yhteisiä ja omia. On paljon ihmisiä. Paljon kaikkea. Eniten on rakkautta ja se riittää.

Äidiksi ja isäksi tuleminen on tällä kertaa erilaista. Me olemme jo äiti ja iskä. Kumpikin on myös monia muita rooleja elämässään. Tiedämme jo, että pikkulapsivaihe menee ohi ja että lapset eivät estä tai lopeta elämää. Ettei meidän tarvitse lopettaa rakastamasta toisiamme, vaikka maailmaan kohta putkahtaa eräs, joka saa meiltä myös sitä rakkautta.

 

Olen usein blogissa todennut, että elämäni on parasta juuri nyt. Sitä se tosiaankin on. Noin viisi vuotta sitten kirjoitin, etten voi kuvitella miten elämäni voisi olla parempaa kuin se on nyt. No nyt osaan kuvitella sen. Elämä on juuri muuttumassa vieläkin paremmaksi. Pian sinä et enää potki kylkiluitani sisältä päin. Pian olet täällä meidän kanssa

 

/In the last weeks of my second pregnancy - it is hot in Jyväskylä. It feels as if it's been hot for weeks now. My contraptions started over a week ago, but then have faded again. It seems that son no2 is not ready to come out yet. I am bored of waiting to be honest at this point. I want the pain to begin! What a lunatic idea but the more painful I feel - the more happy I am. That's called a masocist, pointed out my spouse. 

Overall during the 9 years I've written this blog. I have often written that life cannot possibly be any better than it is right now. But it is. And it is about to get even better. I am looking forward to the birth. On my first go, i didnt know what to expect. Now I know some things and I'm so blessed and grateful to be able to go through this twice in my life. I'm not looking only to the end result but the path there. It is so precious to be able to live through this moment again. And to share it with a person you feel so aligned with in the world.

Soon you will be here with us little one!

 Kuvat/Pictures (c) Mila Auvomaa

Miltä tuntuu toisen kierroksen raskaus?

 

Olen ollut viimeksi raskaana vuonna 2011 - silloin esikoiseni syntyi toukokuun alussa. Hänen veljensä aikataulu on 10v ja 2kk jäljessä.

Olen nyt 40. Silloin olin 30. 

(c) J.Clements, A:n kanssa synnärillä toukokuussa 2011

 Olen nyt jo raskausviikolla 29! Huh miten aika menee nopeasti. Baby on jo reilusti yli kilon ja jäisi henkiin jos päättäisi lähteä yksiöstään. On siis kirjoitettava nyt kuulumisia raskauden ajalta pian, sillä muuten hän on kohta syntynyt ja unohdan, millaista oli.

Kumpikin raskauteni on mennyt ‘hyvin’, eli ilman suurempia ongelmia. Vauva voi hyvin, eikä minulla ole huolta hänen kasvustaan, sillä hän hyörii ja liikkuu kohdussa niin aktiivisesti, että tiedän kaiken olevan hyvin. Minulla ei ole missään vaiheessa ollut veristä vuotoa. En ole oksentanut. En ole ollut sairaslomalla.

Toki raskauteen liittyy epämukavuutta. Liittyi silloin ja liittyy nyt:

Alkuraskauden pahoinvointi: Tällä kertaa olin todella väsynyt. En jaksanut mennä iltaisin lasten kanssa ulos. Onneksi se on loppunut. En muista väsymyksen olleen yhtä rankkaa 10v sitten. Tosin ei ollu silloin myöskään kolmea muksua joka toinen viikko. Keskiraskaudessa jaksoin tälläkin kertaa ihan mukavasti. Nyt kun ollaan jo viimeisellä kolmanneksella niin vauvan paino alkaa olla sen verran suuri, että jaksan selvästi hitaammin kävellä ja lyhyempiä lenkkejä.

Yövalvomiset: Sekä 10 v sitten että nyt saatan herätä 3-4 aikaan tai ainakin kesken yön. Välillä syynä on käden puutuminen tai lantionpohjan kivut. Alkuraskaudesta pissatti myös ihan koko ajan. Se on nyt mennyt ohi. Ostin vartalotyynyn, joka auttaa jonkin verran, mutta itseasiassa ihan tavallisilla kolmella tyynyllä selviää kivasti kunhan asettelee ne juuri oikeisiin kohtiin.

Liitoskivut: Lantion pohjan kudokset ovat löystymis- ja tilantekovaiheessa, joten käppäily tai muukin pystyssäolo on välillä tosi kivuliasta. Nukkuessa täytyy tosiaan olla massiivinen tyynyarsenaali jalkojen välissä… Kävin fyssarilla, joka ystävällisesti antoi yhden jumppaliikkeen ja sanoi, että eihän nämä mene ohi ennen kuin vauva syntyy vaikka kuinka jumppaisit… Jee. Lisäksi olen yrittänyt käydä mammajoogassa Teamsin kautta. Rankkaa, mutta tuntuu, että ehkä auttaa jonkun verran. Apuvälinekeskuksesta sai myös SI-nivelvyön lainaksi ja se on kyllä kätevä kapistus. Myös A:n kans käytin ns. mahavyötä ja minulle sellainen kyllä on tarpeen.

Radi: Raskausdiabetes-tutkimuksessa minulla oli yksi kolmesta arvosta 0,2 koholla. No, tästä syystä olen päässyt kotona mittailemaan sokeriarvoja. Sokerit ovat kotona kuitenkin pysyneet hyvin ruokavalion avulla kurissa, joten toistaiseksi en tarvitse mitään lääkitystä tms. Sokerin mittaus on mielenkiintoista - kokeilin yhtenä viikonloppuna syödä pitsan ja sekin meni vielä normaaleihin arvoihin. Ultran tehnyt hoitaja sanoi, että yleensä 30 viikon paikkeilla voi tulla muutosta tähän, joten mittaukset jatkuu. A:n kanssa en päässyt mittailemaan aikoinaan. Lääkäri sanoi sairaalalta, että ei tarvitse tulla uudelleen ultraan ellei tulokset muutu sokereissa. Lisäksi hän sanoi, että kävelylenkki vastaa yhtä insuliiniannosta eli yritän löytää arkeen kolmisen lenkkiä viikkoon ainakin nyt kun ainakin vielä jaksan.

Mieliala: Luonnollisesti raskaana purskahtelee helpommin itkuun asioista, jotka liikuttavat. Myös suuttumukset ovat ajoittain olleet todella vahvoja. En kuitenkaan ole mielestäni saanut mitään överiraivareita perheenjäsenille... Ainakaan toistaiseksi!

Miltä tuntuu tulla toistamiseen äidiksi?

Jännittävää on huomata se, miten 10 vuodessa suhde omaan kroppaan on muuttunut. 10 vuotta sitten koin olevani erityisen ruma ja iso. Minulla ei ole juurikaan kuvia A:n raskausajasta, koska en kokenut oloani yhtään hehkeäksi. Nyt kuitenkin huomaan, että ihailen päivittäen pyöristyvää vatsaani ja koen itseni kauniiksi. Kolmekymppisyys on tuonut oman vartalon arvostuksen tunteen:)

Tämä on toinen ja viimeinen kertani. En ole erityisesti raskausaikaa ihannoiva tyyppi. 

Ihanaa siinä kuitenkin on seuraavat asiat:
* Uuden elämän tunteminen sisällä
* Uteliaisuus uutta tyyppiä kohtaan: Millainen hän on luonteeltaan?
* Yhteinen odotus - se, että saan jakaa kokemuksen minulle kovasti rakkaan kanssa. Se kun hän silittää vatsaani <3 ja halii. Se, että vauvaa odottavat myös sisarukset ja sukulaiset. Se, että hän saa syntyä perheeseen, jossa on paljon hänestä kiinnostuneita ja onnellisia ihmisiä ympärillä.
* Elämän ihmeen tunteminen uudestaan vielä näin monen vuoden jälkeen - koen, että olemme todella onnekkaita, että perheeseemme liittyy vielä yksi jäsen.

Raskautta on jäljellä enää vajaat kolme kuukautta. Olen realistinen sen suhteen, että synnytyksen jälkeen elämä 'hankaloituu' muutamaksi vuodeksi, jolloin vauva on eniten riippuvainen vanhemmistaan. Tiedän kuitenkin jo tällä kertaa, että elämä ei lopu. Ja että pikkulapsivaihe menee nopeasti ohi. Kun päätin haluta 'yrittää vielä', olin käsitellyt resurssini perusteellisesti: Jaksanko todella vauvan kanssa? Osaanko pyytää apua? Mietin, että kaikenkaikkiaan resurssini ovat monella tapaa suuremmat kuin 10 vuotta sitten. Tiedän, että pärjäämme kyllä. Oman elementin kokonaisuuteen tuo tietysti autistinen veli, jonka suhtautumista vauvaan on vaikea arvioida etukäteen. Tästä voisin kirjoitella äitiyslomalla enemmän. 

Töitä minulla on edessä enää 6 viikkoa! Jään äitiyslomalle vasta kun on 'aivan pakko', vaikka minulla olisi toki lomiakin käyttämättä. Käytän niitä mieluummin vuodenvaihteen jälkeen. Syynä on se, että kevään gradut ja kandit pitää arvostella. Hankkeet on saatava pyörimään ilman minua ja muutama tutkimuspaperikin on kirjoitettava. Olen todella onnekas myös sen suhteen, että voin tehdä töitä kotisohvalta ja levätä välillä. Tiedostan, että jos olisin jossakin jaloillani tehtävässä työssä, voi olla, että joutuisin lomalle paljon aikaisemmin. Tarkoituksenani on tulla takaisin töihin helmikuussa 2022, mutta toki myös oma jaksaminen vaikuttaa asiaan.

Mitä ajattelen synnytyksestä?

A:n synnytys alkoi lapsiveden menolla viikolla 38+6 ja hän syntyi 39+0 29h myöhemmin. Olin sillä viikolla käynyt kolme kertaa uimassa ja olimme muuttaneet uuteen asuntoon juuri. Toivoisin mieluusti, että hänen veljensäkin päättäisi tulla maailmaan samaan tapaan. Haluaisin päästä kokemaan alatiesynnytyksen uudestaan, jos vaan mahdollista. Toki monta juttua voi aina mennä vikaan. En stressaa, jos täytyy tehdä sektio niin se on sitten meidän molempien parhaaksi. 

A:n synnytyksessä meni kaikki hyvin - oltiin kotona 18h ensin ja sitten lähdimme sairaalaan, koska lapsiveden menosta sai olla maksimissaan se 18h kulunut... Jälkikäteen ajatellen olisin voinut olla aktiivisempi noiden 18h aikana: Käydä kävelyllä yms, mikä olisi ehkä jouduttanut avautumista. Sairaalassa sain jonkun kipupiikin ensin ja sittemmin puolen yön maissa epiduraalin, jonka kanssa jopa nukuin pari tuntia ennen kuin A syntyi aamulla kuuden aikaan. Ponnistusvaiheessa hänen napanuora ehti olla siinä kaulan ympäri hetken. Olen jälkikäteen kyllä miettinyt, että voiko hapenpuute synnytyksen aikana johtaa autismiin...? Kiinnostavaa on, saammeko koskaan tietää tätä elinaikanamme.

Meillä Jyväskylässä on uusi sairaala Nova. Mukavaa päästä katsomaan uusia tiloja. Meille kerrottiin mm. että jokainen synnyttäjä saa osastolta oman huoneen, jossa on myös tuoli, joka muuttuu miehelle sängyksi. Onpa suuri edistys 10 vuoden takaiseen, jossa mies joutui lojumaan minikokoisessa säkkituolissa. Ilokaasua Jyväskylässä ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen tarjolla. En sitä osaa kaivata, koska ei sitä ollut A:nkaan aikana. Kuulema on kaksi ammetta (kymmenen salia yhteensä). Korona-ajan vuoksi ei ole mitään synnytysvalmennuksia tai kiertokäyntejä sairaalaan, joita 10 vuotta sitten kuului neuvolaohjelmaan. Suhtaudun sairaaloihin luottavaisin mielin - siellä autetaan parhaalla mahdollisella asiantuntemuksella.

(c) J. Clements

 Onhan tämä varsin ainutlaatuista aikaa. Ihanaa saada kokea tämä kahdesti elämässä <3.

/Writing some notes on the differencies and similarities of my two pregnancies, 10 years apart. What was the same:

- Both have gone 'well'. I have no worries of the baby's health as he is very active in the vomb and kicks me at regular intervalses

- I had similar naucia in the first 3 months and tiredness. 

- Both times I've been waking after 5h of sleep a lot. 

What is different:

- I feel so much better in my body than 10 years ago. It's amazing how your self image can change over time. Back then I felt ugly and huge. Now I feel beautiful and glowing. 

- Jyväskylä has a new hospital, which persumably means slightly more advanced help and facilities during the birth. I would like to go through natural birth again if possible. But if I have to go to C-section, it's ok. I know it is for our best interest. 

- I guess a big difference also is that neither of us are becoming parents. We are already parents. We've seen this before. Those scary moments or insecurities - we know that times pass and that babies require a lot of attention in the beginning. But it's not the end of the world. 

Overall I feel very happy that I get to experience such a big wonder twice in my life. I am so very blessed<3