Kiina muuttuu - ja ei muutu

Olen ollut vierailevana proffana Xi'an Jiaotong yliopistolla vuodesta 2013 lähtien. En enää tiedä kuinka monta kertaa olen käynyt Kiinassa, koen, että tämä on toinen kotini. Neljä vuotta on nyt kulunut siitä kun olin täällä viime kerran kesällä 2019. Maailma on sen jälkeen muuttunut, samoin Kiina.

Hotelleissa, ostoskeskuksissa ja kaupungilla robotit partioivat. Ylläoleva hospitality - huonepalvelija -robotin voi kutsua tuomaan juomaa huoneeen. Yleisiä ovat imurointirobotit ja erilaiset automaattiset maksupäätteet. Näitä asioita tutkin myös työssäni eli viimeaikaiset tutkimusaiheeni ovat olleet: "Miten tekoälyteknologia vaikuttaa liiketoimintaan ja koulutukseen?"

Kiinassa on myös viime vuosina siirrytty käytännössä pelkästään käyttämään WeChat Payta ja AliPayta maksuvälineenä, käteistä ei juurikaan käytetä ja se ei käy kaikkialla edes maksuvälineenä. Minulle tämä tuottaa haasteita, koska olen joskus 4v sitten laittanut WeChat Payhun jonkun salasanan jota en nyt muista, että mikä se on!!! Ja sen palauttaminen kävisi ainoastaan jos minulla olisi 4v takainen luottokortti, jota ei tietystikään ole enää olemassakaan! Eli toistaiseksi on pärjättävä käteisellä ellei keksitä tapaa kiertää asiaa.

Tällä kertaa olen luopunut meidän niin rakkaista 'Yang Yang Guo Ji' -kotikulmista lähellä Yantan vanhaa kampusta. Syynä on se, että apartment hotellimme Somerset tarjoaa paremmat puitteet perhee-elämälle, johon kuuluu jälleeen kohta 2-vuotiaan viihdyttämistä 8 miljoonan ihmisen suurkaupungissa. 

Kiinalainen professorini Qi Li on myöskin jäänyt eläkkeelle viimeisen neljän vuoden aikana - se itsessään on suuri muutos, koska hän on ollut varsinainen 'e-commercen oppi-isä' täällä kiinalaisessa yliopisto skenessä. Hyvä asia on kuitenkin se, että jotkut asiat eivät ole muuttuneet: Minulla on edelleen paljon ystäviä ja ihania kollegoita Suomessa kuten aina avulias prof. Qiao Zhilin (yllä). Hän on nykyään varadekaani, mutta ei pidä siitä minkäänlaista numeroa. Hän ei itseasiassa haluaisi kenenkään oikeastaan kiinnittävän häneen mitään huomiota. Hän haluaa palvella muita elääkseen. Mikä mahtava tyyppi! 

Minun Kiinaelämäni haasteet eivät siinä mielessä ole muuttuneet, että täällä ollessa siihen liittyy lapsen hoidon ja työelämän yhteensovittamista, vaikka minulla onkin mukana oma 'Nanny';) 

Haastavaa oli myös päästä nettiin ja saada kiinalainen puhelinnumero. Kiina on kiristänyt entisestään kansalaisten toiminnan seurantaa ja about joka paikkaan tulee ilmoittaa passin numero. Ei ole siis länkkäreille helppoa täällä olla tosiaankaan. Ja välillä sitä unohtaa, että Google ei toimi, facebook ei toimi, instagram ei toimi ja viimeisimmäksi Whatsapp ei toimi... Eli about kaikki nettipalvelut joita päivittäin käytät, toimivat vain ottamalla yhteyden toisen maan kautta appilla, jonka nimeä en aio tähän laittaa nyt. Enkä ole toistaiseksi löytänyt sellaista, jonka saisi kännykkään... 

Kuten sanottu: Tätä tekee vain rakkaudesta lajiin <3.

/Once again back in China. SOme things have changed for the last 4 years, but some remain the same.

Changes: People retire, robots patrol, WeChat pay takes over the world, Whatsapp is now blocked

The same: Friends are still great, the food is excellent, the internet is still working only when it wants to...;)

Äitiysloma minne menit?

 

Tammikuu lähenee loppuaan ja niin myös minun äitiyslomani. Olen luvannut mennä osa-aikaisesti töihin helmikuun alusta pitämään muutaman kurssin opetusta ja katsomaan kokonaista kolmen(!) projektin perään... 

Mitä kuuluu vauvalle?

Niin myös pikkuinen L ei ole enää niin pieni poika vaan puolivuotias vesseli, joka jo pyrkii liikkeelle. Puolivuotiaana hän osaa jo kääntyä itsensä ympäri ja peruuttaa. Eilen hän nousi konttausasentoonkin itse eli liikkeellelähtö on lähellä. Hän tykkää kovasti seurustella ja matkii ihmisääniä. Hänen jokeltelusta on kuultavissa: 'Hei', 'Isi', 'Äiti', 'Tissi'... Toki ne ovat vielä vahinkoja. 

Tällä viikolla hän on oppinut päärryyttämään (olen puhallellut hänen mahaa pienestä lähtien) ja testaa taitoaan esim tissiin tai iskän rintakehään ja nauraa päälle. Puolivuotisneuvolassa hän oli 68cm ja 8kg. Hän kasvaa miinus yksi käyrällä, mikä sinänsä on jännittävää meille, koska esim. A on kasvanut aina +1 käyrällä...

Tammikuussa 2022 Koronaviruksen Omicron-variantti jyllää ja jännitämme, milloin se iskee meihinkin. Finnair perui lentomme Thaimaahan (huom! oikeinkirjoitus!) joten ei päästy puoli vuotiaan kans reissuun. Tarkoitus kuitenkin olisi lähteä keväämmällä, mikäli tilanne maailmalla alkaisi pikkuhiljaa helpottaa. 

  Arki koostuu aika pitkälti perusympyröistä tällä hetkellä - kotona ollaan ja kaupassa käydään. Uimassa on myös käyty, koska Jyväskylässä on uimahallit olleet auki. 

Äitiyslomalla on ollut rentouttavaa ja olen huomannut, että stressin tasot ei juurikaan päätä huimaa. Töihin paluussa en kaipaa kiirettä tai painetta. Toisaalta töitä voi tehdä myös vähemmällä stressilläkin. Tehtyäni tällä viikolla pari zoomipäivää erään projektin Kick-off kokousta, huomasin, että itseasiassa pidän työstäni kovasti ja olen siinä hyvä. Työstä saa myös positiivisia kicksejä:  eli tuntuu että on hyödyllinen yhteiskunnalle ja lisäksi saa onnistumisen kokemuksia hyvästä suoriutumisesta. Kaipaan myös olla kontaktissa kollegojeni kanssa ja etenkin heistä ympäri maailmaa. Toivottavasti jonakin päivänä päästään taas matkustamaan myös. 

Pikkuinen L ei mene päiväkotiin vielä vaan saa olla kevään edelleen kotona. Olemme siinä onnellisessa asemassa, että meillä on mummeja, jotka pystyvät auttamaan vauvan hoidossa <3. Syksyllä sitten ajatuksena olisi aloittaa päikkytaival. Teen töitä kotoa käsin, joten ajatus on myös jatkaa imetystä ainakin tuohon yhteen ikävuoteen asti. 

Aina kysytään, että miten teillä nukutaan?

Ei ole hääppöistä ollut pikkuisen unet ensimmäisen puolen vuoden aikana. Hän nukkuu edelleen parhaimmillaan sellaisia 2-4h pätkiä ja varsinkin ilta ja aamuyöstä 45minuutin pätkissä. Unta yössä tulee kuitenkin 10-11h eli hän ei herää itkemään - kunhan vaan herättää minut ja haluaa tissille. Hän nukkuu suurimmaksi osaksi yönsä omassa sängyssä ja imetän istualtaan.

(Kaiser) Sosee

Nyt olemme aloitelleet myös kiinteät ruoat. Hänelle soseet maistuvat erinomaisesti, mutta karkea puuro sai lähinnä yökkimistä aikaan. Hänellä on maha ollut hieman kipeänä. Luulen sen johtuvan siitä, että suolisto vielä kehittyy - niinpä hän saa n. 0,3-0,5pilttipurkillista nelisen kertaa päivässä. Kaupan sileät puurot hedelmäsoseella uppoavat myös. Lisäksi on mennyt esim. kasviksia tai kasvis-lihasosetta. Kiinteiden ruokien aloittaminen on vaikuttanut enemmänkin kielteisesti öihin kun hänellä on ollut ilmavaivaa:(

Kahdella hampaalla on kovasti harjoiteltu sormiruoan haukkaamista myös - omenasta ja kurkusta saadaan jo kohtalaisia paloja irti. Korviketta menee puoli litraa päivässä edelleen - sen määrä on pysynyt aikalailla samana 1-kuisesta lähtien. Tilailee rintamaitoa sitten lisäksi. En anna yöllä tai päivällä korviketta, jos olen itse maisemissa. Illalla hän vetää kolme pulloa 160ml/pullo. Toki korvikkeen nauttiminen helpottaa meidän arkea kovasti kun iskä, sisarukset tai mummit voivat sitten helposti ruokkia häntä minun poissaollessa. Toki nautin meidän imetyshetkistä ja en haluaisi niiden vielä päättyvän. Molempi parempi.

Pieni kuopuksemme on kyllä ihana persoona. Innokas, utelias, huumorintajuinen ja sosiaalinen <3. Meidän muullekin perheelle kuuluu hyvää, mutta heistä joku toinen kerta.

 /Little 'Sherlock' is already 6 months old and quite a sociable personality. He has learned to back and turn around on his stomach, but not to go forwards yet... He has not been a particularly good sleeper in his life so far, 2h periods on average day or night - but he is good at eating and enjoys particularly pear, apple, plum etc. Time flies and it is time for me to go back to work, at least part time this Spring. Grandmothers (and great aunts) will be taking care of him while I work. We are very lucky to have this option so that he wont have to go to daycare before he is 1years old.

Horisonttiin 2020

Onks kukaan jo kyllästynyt tähän marraskuuhun...? Ei sillä et mulla olis ollut aikaa miettiä säätä... Viimeiset viikot tuntuvat juoksevan ohi pikavauhtia. Isoja asioita on meneillään. Töissä ja kotona. Blogailun aika ei ole ollut prioriteeteissa... Kerronpa teille nyt ensin työkuulumisistani, kun minulla on pieni breikki... Minun aikani on mennyt aika tarkasti tällaiseen pieneen tehtävään kuin LEA-projektin GAP... Mitä nämä kirjainyhdistelmät tarkoittavat? LEA on lyhenne, josta tulette kuulemaan seuraavan parin vuoden ajan väsymiseen asti... Minusta nimittäin tuli tässä pari viikkoa sitten Jyväskylän Yliopiston ensimmäinen Horizon2020-projektin koordinaattori. Horisontti-projekteja toki JYU:ssä jo on, mutta koska raha on kovin kilpailtua, ei ole vielä yhtään, jota JYU koordinoisi... Mitenkäs tässä näin kävi...? Hups.

Elikkäs longstoryshort, edelliseltä koordinaattorilta loppui paukut ja osaaminen ennen itse projektin alkua ja niinpä kolleegani soitti minulle hädässä, kun olin Kiinassa kuun alussa, että voisinko ajatella ottavani LEA:n meille JYU:hun koordinoitavaksi... Olin silloin keskellä kanjonia jossain aivan huitsin kuukkelissa ja sanoin, että "Luckily that's not a BIG ask..." Minä en ole aiemmin koordinoinut kokonaista EU projektia, mutta olen kyllä katsonut vierestä, kun kolleegani Jan, Henri ja Philipp tekivät sitä kolmen miehen voimin FP7-ohjelman aikoihin. Niinpä tiedän hyvin, että koordinaattorin nakki ei ole mikään sulka vaan vaatii tuhansia ja tuhansia tunteja töitä, ihmisten potkimista... Kiristystä. Lahjontaa. Uhkailua. Jne.

Eli toisin sanoen minulla ei tule seuraavan reilun parin vuoden ajan olemaan minkäänlaisia vapaa-ajan ongelmia....

LEA on vasta baby, elikkäs tänä syksynä hän on edennyt Grant Agreement Preparation (eli GAP)-vaiheeseen. Se tarkoittaa sitä, että komissio on luvannut meille 2miljoonaa euroa 100% rahaa käteen. "Me" olemme viidentoista organisaation konsortio, joka perustuu aikaisempaan IMAILE-projektiin, jossa olen ollut töissä nyt kohta puolentoista vuoden ajan teknisenä asiantuntijana jne. Partnereita on mm. Suomesta, Ruotsista, Espanjasta, Saksasta, Portugalista, Italiasta, Unkarista jne.

Meillä on siis syksy ollut aikaa valmistella LEA:n GAP, johon tarvittiin kaikkien 15 partnerin Declaration of Honour-allekirjoitukset, mukaanlukien esim. yksi valtioministeri Saxony Anhaltista, jonka nimmareita metsästin ja kiristin viime viikolla kissojen ja koirien kanssa...
Nyt ollaan jännittävässä tilanteesssa, että enää uupuu ruotsalaisten verkkonimmari, jota he eivät voi tehdä ennen kuin EU:n erittäin epäkätevä portaali antaa heille luvan tehdä sen... Tämän PITI tapahtua viime viikolla. Tai VIIMEISTÄÄN tänään.. Mut niin se vaan on, että EU painostaa meitä allekirjoittamaan, mutta heidän oma portaalinsa on se, joka prosessia jarruttaa. Jos siis käy hyvin niin huomenna saadaan ruotsalaisten allekirjoitus ja sitten JYU:n rehtori voi paketoida koko homman omalla nimellään perjantaina... Deadline on siis perjantai. Onneksi ei ole kyse kuin kahden miljoonan budjetista ja meillekin neuvottelin kohtuullisen koordinaatiobudjetin, joten no pressure...

Toisaalta teen parhaiten töitä pienen paineen alla... Joten jollakin masokistisella tavalla tykkään (toistaiseksi) EU:n participant portaalin hakkaamisesta. Kauhea vastuu... Asiat ovat nollia ja ykkösiä mun ruudulla... Mutta ne ovat jonkun palkkaa, jonkun lentolippuja tai ruokaa jonkun pöydässä... Välillä elämä on todellakin jännittävää. Hurjaa on myös se, että luotan itseeni eniten. Kyllä mää tän hanskaan. Olen sentään ollut töissä EU projekteissa 11 vuotta...

When you only work work... There's nothing but pictures of work place windows in your phone... But luckily our view is beautiful even in November darkness...

Se toki tarkoittaa ensi vuodelle, että minun on palkattava apulaisia. Yksin en sentään tähän sotaan lähde. Eräänlainen henkinen kynnys on ollut myös se, että projektisihteerinä Horizon2020 ohjelmassa ei ole tuttu ja turvallinen K, joka on hoitanut minut yli kymmenen vuoden ajan ulos kaikista pulista, joihin olen joutunut... Mutta uskon, että tilalle tulleet S ja E osaavat hommansa myös... Kunhan opitaan keskinäisestä kommunikaatiosta...

Niin mitäkö tekee LEA projekti? Sen tarkoituksena on rakentaa siltoja oppimis- ja opetusteknologioiden palvelun tarjoajien ja ostajien/käyttäjien välillä... Näin lyhykäisyydessään... Softan kehitysprojektithan menevät aina enemmän tai vähemmän metsään... miten kauas riippunee siitä, miten ihmiset kommunikoivat toistensa kanssa. Mutta niin, juttua LEA:sta myöhemmin lisää.

Tänään istuskelen bussissa Helsinkiin - olen nimittäin menossa viikonlopuksi vanhojen ystävieni kanssa Lontooseen. Työn teko mobiilitoimistolla jatkuu toki matkan läpi, mutta lauantaina olisi tarkoitus vähän relata ja käydä katsomassa ysäribändirakkauttamme Stepsiä oikein livenä Wembleyssä. Kyllä. Arjen keskelle mahtuu myös luksusta. Näin pysyy LEA:n koordinaattorin pää kasassa ja tehokkuus halutulla tasolla. Hetkeksi siis saa marraskuinen Suomi jäädä horisonttiin. Tuleepa tarpeeseen, ette tiedäkään. Tämä reissu on varattu helmikuussa... Eipä ollut silloin mitään tietoa siitä, millaisessa tilanteessa marraskuun lopussa oisin. Elämä on välillä ihan mielettömän yllättävää:) Ei ainakaan tylsää!

/What's going on in Finnworld? Big things happening. I'll tell you about this one first:

As it so happens, I accidentally find myself gotten a job on top of the 5 projects that I already manage... Oops. I haven't had problems of how to spend my free time lately, as about two weeks ago I became the first Horizon2020 coordinator in University of Jyväskylä... Horizon2020 programme's money is so competitive that no one has gotten the coordination to our university before me... And why did I got it...? Well... JYU was supposed to be just a partner, but due to a gap in competences, I was asked to step in as the new coordinator... 

Of course this is no 'cream' job. I have watched Jan, Henri & Philipp coordinate OpenScout for three years within arms length, so I didn't have any fairytale fantasies of the life of a coordinator. I've seen many coordinators over the years go into burn out... But still, I suppose I must be slightly mad, as it only took me half an hour to say 'yes', while I got this call in the middle of Zhanggjiajie mountains about one month ago... 

Yeah, I really did not have any pictures from November... Except Toilet selfies!

Yes, it has meant that work does follow me home now. The commission works in central european time and everyday when it's 4pm in Finland, it's 3pm in Brussels and they dump their main tasks of the day on me... Yeah, I know, that's the hour when my son comes off school. But this is my life now. Mother and a coordinator.

LEA project is about innovative procurement of learning technologies, so pretty much my core expertise, specifically as I have been the technical expert of IMAILE project for more than a year now... LEA's real name is "Learntech Accellerator" and the Grant Agreement preparation is now almost done... Only remaining jobs are the signature of our Swedish partner's Declaration of Honour and our Rector's signature of the Grant Agreement... And we have got 2 more days until deadline! Ive been in an adrenaline tunnel vision in the last one week, running after the project officer's needs for changes. So sorry if you have seen me in the corridors of Agora, too focused to say hi... 

Today I've fled the office and travelling to London tomorrow morning with my mobile office... We have a weekend getaway with old friends from Kajaani times... The mission is to see a gig of our teen age favourite band perform in Wembley. Yeah, even though I will keep on working from the road, this weekend is much needed... You have no idea:)

Even Horizon2020 coordinators need to work on their arse...

 

Elämäni ilman minua

 
Kuinka monta ihmistä tarvitaan siihen, että mun elämä pyörii ilman mua?

Tämä on tänään ajankohtainen kysymys. Lähdin aivan pakolliselle työmatkalle Saksaan ja voisin valitella sitä, miten Hampurin koneeni oli peruttu jo edellisiltana ja varasti tunnin nukkumisaikaani kun yritin vaihtaa Frankfurtin kautta menevää lentoani johonkin järkevämpään. Mut sen sijaan aion kirjoittaa muutaman sanan siitä, mitä tarkoittaa YH-äidin työmatka (3päivää, 2yötä) kun mies on Kiinassa. Vastasin tuohon kysymykseen, että ainakin viisi.

Poissaollessani pientä autistia hoitavat ja päiväkotiin kuskaavat tätini, veljeni (aka eno), veljen kämppis, veljen tyttöystävä ja ystävättäreni. Tai näistä työvuoroista taisi jäädä viime tingassa veljen tyttöystävä logistisista syistä ulos. Vuoroja on neljää kategoriaa: aamu, hakeminen, ilta ja yö. Lähes jokaisessa vuorossa on työparina tätini, vaikkakin nuoremmat hoitavat A:n perässä juoksemiset ja raskaat kohdat. Tädin vastuulla on nukkua A:n vieressä ja ruokkia A:ta (esim. Perunoiden keitto), mutta tärkeintä tässä systeemissä on, että kahdella päällekkäisellä hoitajalla on toisistaan turvaa. Tätini on kokenut lapsien hoitaja ja A:n kanssa paljon ollut, vaikkakin hän on jo vanha ja väsyy, joten nuoremmilla on tärkeä tehtävä.

Ei, pienen autistin jättäminen ei ole mitenkään helppoa. Hän nukahti kainalooni ja vaikka hänelle selitin että mihin olen menossa ja että tulen takaisin, tiedän, että kun hän herää, hänellä on hätä, että missä olen. Koska hän ei ymmärrä. Onneksi on eno siinä lähellä sitten ja enosta tykkää kamalasti.

Jos voisin mitenkään olla menemättä tälle matkalle, en lähtisi. Tiedän, että siellä kotona pärjätään hyvin, mutta silti sydän on syrjällään. Kiitoksia jälleen kerran mahtavat, upeat ihmiset, jotka autatte. Olette korvaamattomia.

Kuvat on suurimmaksi osaksi sunnuntain reissulta möksälle.

Hei ja jos ootte snäppäilijöitä niin mun matkaa voi seurata ruohonjuuritasolla snapchatissa katiclements-tunnuksen alla.

/Today I'm off to Germany For an absolute must trip For the project where I am working in. I asked the question: "how many people does it take to run my life without me?" The answer is five. So I have left my small autistic son to the care of my aunt, my brother, my brother's flat mate and my friend. On top of that, there was going to be one sift that my brother's gf would have done but she was left out of logistical reasons.

I know they will be alright, but it still is hard to leave. I have told my son that I'm going and who will be there for him. And that I will come back. But it is regardless very hard on him. I will try to send him some video messages at least to make sure that he'd know his parents have not abandoned him.

When I got asked to go to Singapore in October, I was unhappy to say no. It would have been a time when I would have had to have done the same: leave my small precious boy again... And today I know that it was the right decision to do. Cause leaving someone who doesn't understand why you are gone...without being able to tell him... Really is very painful experience.

Thank you so much once again my family and friends. I could not run my life without you. You guys are amazing.

These pictures are mainly from our trip to the summer cottage on Sunday. 

Oh and also if you want to follow my trip on a more concrete level, I suggest snapchat on the name of: katiclements

Autistin hoitamisen sovittaminen työskentelemiseen Kiinassa

Tänään meillä on läpsystä vaihto -päivä. Mieheni palaa Anyangista, missä on ollut väsäämässä Oracle Bones & Chariots dokkaria viimeiset pari päivää. Jännitämme, että onko hänen Gautier eli luotijunansa ajoissa, koska jos aikataulut pitävät, hän saapuu tänne Xi'aniin kahdelta, kun taas minun on tarkoitus pitää luento kolmelta... Jos juna olisi jostain syystä myöhässä, voipi olla, että vierailuluennon pitäminen niin, että Topfish on avustamassa... Noh, ainakin siinä on ekstrahauskuutta sitten.

Onneksi kiinalaiset suhtautuvat Topsuun rennosti ja olen noin kerran viikossa käynyt töissä hänen kanssaan about tunnin verran niin, et saan kolleegojen kanssa juteltua jostain aiheesta, mistä olen edellisyönä tehnyt kirjallisuuskatsausta. Lapsen ja työnteon yhteensovittaminen...

Ei olla haluttu antaa häntä täällä hoitoon monestakin syystä. Mutta suurin on toki se, että kiinalaiset eivät ymmärrä autismia emmekä me voisi taata hänen turvallisuuttaan, jos jättäisimme hänet jollekin tuntemattomalle. Koska siinä ei saa toista mahdollisuutta, jos lapsi juoksee auton alle, hyppää 15. Kerroksen ikkunasta, syö myrkyllisiä asioita tai muuta vastaavaa. Vaikka olen itse aika relax-vanhempi enkä stressaa hänen henkeään uhkaavista asioista, onhan niitä ympärillämme jokapuolella ja viisivuotias nimenomaan kokeilee rajojaan ja on tärkeää sanoa hänelle "ei", silloin kun hänen on pakko totella. Minä en puutu pieniin asioihin niinkuin pöydillä kiipeilyihin, sängyllä hyppimisiin tao muihin. Minua ei ahdista jos poika vähän kirkuu tai pitää ääntä ravintolassa. Mutta jos hän yrittää juoda vettä hanasta täällä, pidän hänelle ankaran puhuttelun. Koska siihen kuolee.

Onneksi tutkijan työaika on sellainen, että kun tulee ilta ja painelemme ulos leikkikentälle pariksi tunniksi, voin hyvin hoitaa päivän telekonferenssit Skypessä samalla katsoen et poika ei keksi mitään henkeään uhkaavaa.(mitä viisivuotias toki keksii monta kertaa päivässä...)

Meillä on siis enää kaks iltaa jäljellä täällä: yksi menee hyvästien jättöillalliseen ja toinen palkkaamiseen... Tavallaan haikeaa, mutta mietin et jos joku sanois et pitäis nyt olla tähän päälle vielä puol vuotta niin se oli tiukkaa jo. Omia kotirakkaita on jo kova ikävä <3

/ two nights left in China. Topfish and I have been hanging out just the two of us in the last three days in Xi'an, as Mr. C has been in Anyang, filming a documentary on Oracle Bones and Chariots. He comes back today and We exchange the childcare Within an hour's notice before i have a lecture to give. Let's hope his train is in time. Tops and i have been swimming, playing and going to the Office with relative success - often my working hours are around midnight (that's also when chinese internet does work because the Chinese have gone to bed) and then I've been Dragging Tops to the Office for an hour here and there, to discuss the literature Reviews and surveys We plan to do with the business challenge students next week. Im sure there's easier ways of working, even though Tops at the age of five is probably more tolerant than most kids. He likes to watch is own videos and play on the playgrounds. Thanks to smart phones, that means i can still get work done when he's around occasionally. When he is not trying to kill himself, which for a five year old is still several times per day...

So, goodbyes and then going back to Europe. Time goes by fast. I'm very pleased of my work, tops's nappy training (he recognises when he has to go and tries to communicate about it), our family unity and all. I Think China is very good for us. But if someone would say to me now, you have to stay another half a year - i Think that would be stretching it. Im missing loved ones back home now. Time to come back.

Turhautus maximus

Varoitus: sisältää väikkärin valmistelijan epätoivoa

Nyt rikon omia sääntöjäni ja postaan blogiin. Ampukaa mut jos huvittaa. En tiedä ymmärtääkö kukaan sitä, miltä tuntuu kun koko syksynä ei ole saanut kirjoittaa..? Siis muuta kuin tota mun rakasta-vihaamaani opinnäytettä... Huomautan et kirjoitan tätä kännykkään samaan aikaan ku oon poikani kanssa puistossa. JOTEN TÄÄ AIKA EI OO VÄIKKÄRILTÄ POIS. Ja vaikka olisikin, niin välillä on pakko tehdä muutakin. Muuten pää hajoaa.

Laskin et oon koko syksynä tehnyt töitä KAIKKINA muina viikonloppuina elokuun alusta paitsi silloin ku olin Lissabonissa ja kehtasin ottaa 3vrk omaa aikaa. Sanomattakin selvää että sain siitä paskaa niskaan.. Miten mä kehtaan kun niin monta ihmistä tekee mun valmistumisen eteen niin paljon töitä... Niin miten kehtasin osallistua Euroopan mestaruuskisoihin, joihin olin treenannut vuoden verran... Suorastaan häpeällistä.

 Tänä viikonloppuna olin koko lauantain ja sunnuntain 9-16 toimistolla tekemässä Talousraportointia.. Niin tämä aika on poissa väikkäriltä. Ei, sitä ei voi kukaan muu tehdä mun puolesta. Jos voisi, olisin jo allokoinut. Kyllä, se on aivan pakko tehdä nyt. Jos en tee sitä nyt, se on about Sadan tonnin lasku yo:lle. Ei paineita;) Mikä siinä niin kestää? No komission joka vuosi tarkemmaksi käyvät säännöt miten raportointi tehdään. 15kk palkat (7hengen), Person monthsit ja tunnit on jaettava workpackageille niin et ne vastaa sitä mitä on suunniteltu ja tehty. Se ei ole vaikeaa, se on vaan ihan pirun tarkkaa ja NIIN turhauttavaa. Varsinkin kun vähemmänkin yksityiskohtia varmasti riittäisi. Kukaan niitä ei varmasti katso.

Mut tiiättekö mitä? Tää on ollut yks parhaita viikkoja mun elämässä. Kaiken tän turhautumisen keskellä mä oon ihan käsittämättömän onnellinen. Koska mun elämässä on ihan mielettömän mahtavia hetkiä: Sellaisia, jotka pysäyttää kauneudellaan ja täydellisyydellään. Sellaisia, joista olen koko elämäni haaveillut, mutta en ikinä uskonut, että niitä tapahtuu minulle.  Löydän itseni tanssimasta sunnuntaiaamuna toimiston tyhjillä käytävillä, kun olen vaan niin elämän humalassa. Mikä turhautuminen? Kun naamalla on hymyä.  Mun elämä on täynnä toistaankin ihanampia ja uskomattomampia ihmsiä.

Ykkösenä mun täti. Se on koko syksyn ollut meillä lapsenvahtiapuna ja kodinhoitajana ja kuunnellut mun epätoivoa, kiukkua ja turhautumista ja väsymystä. Tyynesti se on sanonut, että mene nyt vaan sinne töihin, minä olen tässä. Ilman häntä ei oltais tässä tän väikkärin kanssa, olisin jo luovuttanut.

Kiitos. Olet mun arjen suurin sankari.

Mut sen päälle on hirmu monta muutakin ihmistä jotka ovat auttaneet ihan älyttömästi. Tietysti Ohjaajani Jan ja työkaverini Henri ja Philipp, joista viimeinen toi mulle viime viikolla ruokaa jotta saisin käyttää kaikki ajat kirjoittamiseen. Naomi, joka on kuunnellut kaikki mun itkut ja tullut viikonlopuksi töihin mun kaa sen takia että auttaisi metodologian kanssa. Eetu, joka on ihan joka päivä kahden kuukauden ajan ilmestynyt mun ovelle ja kertonut mulle et kyllä oikeesti pystyn tähän. Timo setä, joka vaihtoi mun auton renkaat. Seija, joka otti Alexanderin yökylään, jotta sain viettää yhden unohtumattoman illan ja yön bilettämällä piikkiössä... Mun äiti, joka imuroi, laittoi sosekeittoa ja vei topsulaista musaterapiaan mun puolesta...  Ja niin niin paljon muitakin... Työkaverit, sukulaiset ja ystävät. Kiitos siitä että ootte olemassa ja tsemppaatte. Ilman teitä tästä ei tulis mitään. Olen liikuttunut kaikesta tuesta, jonka olen saanut tänä syksynä.

Milloin se on valmis? Jos Eetulta kysytään niin 3.11. Mut oikeasti se on valmis sit kun Jan sanoo että nyt. Yhtään nopeampaa mä en sitä voi tehdä. Jos pystyisin, olisin jo tehnyt. Jos se ei valmistu tänä vuonna niin olen kaikkeni antanut. Enempään en olisi pystynyt.

/ I'm stealing a couple of minutes from thesis work. But I'm watching my kid at the same time, so don't get too excited... It's been quite an Autumn and I've been really frustrated for a very long time. I've taken one weekend off since August... That's it. Every other weekend I've been at work. Every 4th night as well. I have really given my all. But then there's also been other responsibilities such as finishing 2,5days of financial reporting for ODS, which I did this weekend when I could have been writing my thesis. No, it could not wait any longer. No there was no other person who could do it. You don't know what it's like not being able to write. I feel so restricted. I mean I write my thesis every day sure, but I really miss my blog, I decided to allow this small window for it now. 

Even with frustration levels going high, on a point where I cried at work last week (yes I had my period, yes I had not slept the previous night) but this Autumn has still been the best time of my life. I am super happy. I love my life. I smile all the time and feel drunk on being alive. It's all due to being able to experience moments which I always dreamt of, being able to choose my own doings, being supported by such an amazing group of family and friends. I am so touched with all the kindness - so many have offered help and done things like my uncle changed my winter tyres, my mother hoovered and made me soup... Philipp brought me food so I could write more during the day. Naomi's picked me up so many times when I've been such a cry baby. You guys are the best. But overall most help I have gotten from my aunt, who moved in with us and has watched over Aisha for countless hours, done our laundry and made sure that the house does not look like after a nuclear single parent war. Thank you all, my sincerest gratitude for all you have done for me. I am so blessed to have you all in my life. 

When is it ready? If you ask Eetu, it's on 3rd of November. But Jan's word is what counts and there is certainly a lot to do still. So I better get on with sleep so that I can feel freshened to write thesis again in the morning.

Kuvat/Pictures of me (c) Virpi Flyktman

Mikä tässä viikossa meni pieleen?

Huh huh että olikin haastava viikko, niin kuin keskiviikkona kirjoittelinkin. Kiitokset kaikille tutuille ja vieraillekin tuesta, se on kyllä todella kullan arvoista. Se tuntuu siltä, että joku kuuntelee, kun itseä harmittaa, ettei pysty enempään, eikä jaksa enempää. Minä olen sellainen, että voimaannun muista ihmisistä ja sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Kiitokset siis teille siitä.

Ajattelin kirjoittaa tänään kuitenkin hieman yhteenvetoa siitä, mikä tässä viikossa oli hyvää ja mikä huonoa. Niin, että vastaisuudessa tällaisia voitaisiin välttää.

Vaikeaa oli:

Kuunnella lapsen itkua joka ilta

Pysyä hereillä oman väsymyksen keskellä

Viime viikolta uusinut flunssa/allergia, joka edelleen työntää limaa sekä minulla että pojalla

Paperin deadlinen aiheuttama stressi ja hetken täydellinen ajan puute

Liikunan puutteen aiheuttama endorfiinien puute

Olin huono äiti ja huono vaimo, koska toin stressiäni kotiin ja purin sitä huutamalla ja itkemällä

Kyllä se mulla on niin, että kipeenä, väsyneenä ja nälkäisenä mun maailma järkkyy niin kovasti, että seinät tutuu kaatuvan päälle. Varmaan useimmilla muillakin se on näin.

 Valvoin keskiviikon ja torstain välisen yön töissä läpi. Se papru oli ihan pakko saada valmiiksi ja illalla klo 22 aikaan se oli vielä ihan raakile, ei mitään järkeä. Kertakaikkiaan tilanne oli se, että nyt joko valvon tai sitten se ei vaan valmistu. Short term gain, long term loss? Niinhän siinä kävi, että loppuviikko on ollut sitten enemmän tai vähemmän siitä toipumista. Miten tämän voisi välttää tulevaisuudessa on varmaan keskittymisharjoitukset. Että varaa väitöskirjalle tietyn tuntimäärän viikossa, eikä sitten harhaannu niinä aikoina mihinkään muuhun. Valitettavasti se on helpommin sanottu kuin tehty mun kahden projektin ja autistilapsen kanssa. Illalla lapsen kanssa ei voi tehdä mitään klo 17-21:30 aikana, enkä kyllä haluaisikaan tehdä silloin. Mutta muistan ne ajat, kun ei ollut lasta niin silloin väitöskirjan tekeminen klo 16-20 oli se aika. Normitöitä on eri asia tehdä pienemmissä pätkissä, mutta väitöskirjan kanssa on kyllä niin, että pitäisi saada sellaisia yli 8h pätkiä samaa asiaa, että sitä alkaisi paremmin hahmottaa. Sitä ei todellakaan voi tehdä 10min pätkissä, ellei ole joku mekaaninen vaihe kuten referenssien laittelu numerojärjestykseen tai vastaava. Kuitenkin sain paperin tehtyä ja kyllä se tuntui hyvältä, kaikesta huolimatta. Se valmistui. Se oli sillä tasolla, johon nyt pystyn, tässä elämässä juuri nyt. Ja vaikka se vaikealta ehkä tuntuukin myöntää, enempään en olisi nyt pystynyt. Tiedän, että jos saisin tehdä rauhassa ja minulla ei olisi lasta, pystyisin parempaan. Että se siitä työn ja perheen yhteensovittamisesta - niin kuin ystäväni Mari sanoi, standardeja on laskettava ja nyt oli pakko laskea standardeja. Minulla on siis omassa keskittymiskyvyssä ja asioiden loppuun viemisessä vielä kovasti parannettavaa ja siitä yrtitän ottaa oppia työkavereiltani, jotka osaavat nämä asiat minua paremmin.

 No mitä hyvää tässä viikossa oli:
- Saatiin vaihdettua ne renkaat! Sain maksettua laskut! Paperi tuli valmiiksi! Eli toisin sanoen tehtävien asioiden lista lyheni oleellisilla asioilla, jesh!
- Käytiin koko perheellä kahdesti uimahallissa ja eilen pojan kanssa mökillä. Ihanat sukulaiset, jotka katsoivat A:ta pieniä pätkiä niin että sain nukahdettua päikkäreille 15min, ja sain pulahtaa järvessä.
-Sosiaalinen tuki, kiitos siitä teille lukijat. Paljon hyviä pointteja. Olen mietiskellyt mm. sitä, miksi avun pyytäminen on niin vaikeaa, vaikka sitä tarjottaisiinkin. Siihen todella pitää opetella. Ehkä vaikeinta minulle on pyytää apua omalta mieheltäni, koska tiedän hänen omankin kuormansa jo niin hyvin. Silti se olisi niin tärkeää, että oppisin pyytämään vielä enemmän. Koska parempi pyytää kuin miettiä katkerana, että tämäkin piti itse tehdä. Varmasti hän miettii ihan samoin - ei pyydä ja sitten katkeroituu. Tästähän ne pariskuntien ongelmat yleensä johtuu, kommunikaation puutteesta.

 Sain aloitettua tän kuvakommunikaatioprojektin. Pitäis printata ja laminoida. Siinäpä hommaa maanantaille. Tän kortin nimi on "Ulos"

 Tän kortin nimi on "Ruoka-aika"

 Kyllä tää elämä tästä, vaikka joskus onkin tällaista. Ensi viikolla on kaks ja puoli päivää töitä ja sitten lähdemme pikkulomalle loppuviikoksi.

 Täytyy kesäkuussa katsoa kalenteria entistä tarkemmin, milloin tekee mitäkin.

What went wrong of this week? It's been a challenging week. We've faced the beginning of the speech theraphy, the terrible loss of the dummy, the interrupted sleeping patterns, the deadline of one articles to my PhD, The looming deadline of J's book about Finland and the remains of last week's cold mixed with a good deal of allergy germs in the air. Overall, I  think we've coped well. I certainly have not been the greatest wife or mother this week, my paper has interrupted our daily lives well enough. But I felt I have to do it now. There's many of those kinds of weeks and days for PhDs and sometimes even when you do try your best to plan it, it just does not work out. So I stayed up one entire night and wrote it. No interruptions, just me and the paper. The amount of concentration I was able to pull makes me think that I've got to do something for my daily work routines. One day a week in the library perhaps. But of course there's many positive things that happened this week despite of all the tiredness and cranks. I paid the bills. We changed the tyres one night. We went swimming twice and once to Peukkula with Tops. Tops and I drove to the cottage yesterday and we had a nice time there swimming and barbequing - very Finnish evening. I feel exhausted still. Next week however, it's only half a week's work and then we leave for a mini holiday in Stockholm:)

Hattu!

 Mitä kuuluu? Suoraan sanottuna välillä lamaannuttaa. Olen kovasti yrittänyt pysyä työkykyisenä ja aktiivisena, tehdä niitä ihan tavallisia, arkipäivän juttuja. Työasiat on parhaita. Koska ne on niin helppoja. Tai ei välttämättä helppoja, mutta niiden aikana ei tarvitse miettiä sitä, että onko itse kasassa vai ei. En ollut itkenytkään melkein viikkoon, mutta sitten joku sanoo jotain pientä ja minä huomaan, että en olekaan ihan niin vahva, ihan niin okei tän kanssa kuin haluaisin olla.

Arkipäivän elämä jatkuu just niiden normaalien kuvioiden mukaan: Käydään päiväkodissa. Käydään uimassa ja kempossa. Nähdään tuttuja ja kestitellään sukulaisia. Siinä sivussa harjoitellaan laululeikkejä ja ihan sellaisia perusjuttuja kuin vaikka vilkuttamista. Niitä asioita, joita poika osasi vielä vuosi sitten, mutta enää ei osaa. Ahkeran vilkuttelun jälkeen hän on taas innostunut siitä. Sillä poikahan yrittää todellakin parastaan. Kyllä hän aistii aikuisista, että jotain on meneillään. Että joku syy on, miksi hän saa yhtäkkiä paljonkin huomiota.

Ihanimpia hetkiä oli viime viikolla yksi yö. Viideltä poika heräsi ja kierähti kaulaani kiinni ja halasi kiivaasti ja puhui nopeasti: Tsäbäjäbä dabadaa ÄITI jhäpädäbä ISI jdjabadjaba daa AISHA täpäjäbädjabadaa TOP FISH! ja niin edelleen viisitoista minuuttia pitkän painajaisunen hän minulle kertoi. Ainakin siinä oli keskestä, että äidistä pitää pitää kovin kiinni ja äidin ja isin ja Aishan pitää olla yhdessä. Olin liikuttunut. Hän ei vielä koskaan ole sanonut Top Fish (hänen lempinimensä). Tällä viikolla hän myös toisti perässäni että "Hattu". Tätäkään sanaa en ole ennen kuullut. Kyllä sitä toivoa on.

Tänään heräsin neljältä, ajoin Helsinkiin ja takaisin työasioissa. Ihaninta niissä on se, että työminällä on ihan erihuolet kuin äitiminällä. Ja ne työhuolet on paljon helpompi ratkaista.
Että sellaista.

I have been wondering how I am, what is going on. Sometimes it feels like I am paralyzed, so I have tried to keep moving, keep doing things. Doing work definitely helps. The work me has very different worries. So putting on my black little dress is much easier than fighting the tears when I teach my child to 'wave goodbye' again... Something he knew last year, but has totally forgotten. However he is trying his very best. He said 'Top fish' while explaining a very complicated nightmare to me. And also 'Hattu' (hat) after me... If he would just learn the idea of copying, it would help his learning so much in the future. Today I drove to Helsinki and back into a Tekes morning workshop. So the fact of the matter is - I have no idea how I am. I am trying too hard not to pay any attention to the fact that I might not be alright. I guess at somepoint it will transform into the reality and I will be alright. I hope.