Kun ei mee ihan putkeen

Sunnuntai oli taas vähän niinkuin niitä päiviä, jolloin tuntuu et jaa... On maailmassa haasteitakin.

No, heräsin siis Shanghaista ja jo siinä vaiheessa oli selvää, että mulla on kaktus kurkussa. Edellispäivänä oli satanut kuin aisaa Disney-landissa ja mun jalat olivat kastuneet. Ja kysykää vaikka äideiltänne - kun jalat kastuvat, sieltähän se flunssa iskee. Kylmähän täällä ei ole, mutta meren läsnäolo tekee sen, että ilma on koko ajan kuin olisi trooppisessa sademetsässä. Xi'anin ilmasto on paljon enemmän minun makuun: kuiva kuumuus. Olen ikäni asunut sisämaassa ja siinä et meret on kaukana, on puolensa.

No niin, käväisin Xintiandissa pienellä kävelyllä ja syömässä tuoretta kasvisruokaa kuin mikäkin snobbari-länkkäri... Ja painelin sitten kentälle. Check-in counter sanoi minulle, että lentoasi ei löydy. Se on peruttu. 20 muun lennon kanssa. Sään takia. Kiinan yli oli vyörynyt joku kesämyrsky, joka esti lentoja sisämaahan. No toki tämä tarkoittaa, että kiinalaisia on uusia lentojaan buukkauttamassa miljoona ja yksi. Olin 2h jonossa, jossa loppu 40 minuuttia vietettiin käsirysyn parissa. Onneksi minulla on vartalomassaa. Seuraavan kerran kun valitan, että olisi kivempi olla pienempikokoinen tms, muistuttakaa tästä päivästä. Toinen etuni on mahdollisimman suuret rinnat (kiinalaisten perspektiivistä), koska kiinalaiset pelkäävät clevagea sen verran etteivät uskaltaneet tulla mun iholle niinkuin etupuolelta.

Netti täällä on paska

No loppujen lopuksi sain seuraavan lennon, joka on tätä kirjoittaessani tuossa viideltä maanantaina. Let's see if it leaves. Niinpä sitten ei kun vaan takaisin Magleviin, takaisin metroon, takaisin hotelliin. Siinä vaiheessa minulla oli selvästi jo kuumetta. Sitten soittelin kotiin Xi'aniin poitsuille, joilla onneksi on siellä kaikki hyvin.

Jotkut päivät ovat haasteellisempaa kuin toiset. Mut toisaalta, on kurjempiakin paikkoja olla jumissa kuin Shanghai... Muistan kerrankin Osakan kentällä kun meillä oli pieni 2,5-vuotias muksu mukana. Yksin on kyllä todella paljon helpompaa... Vuonna 2010 olin jumissa Lissabonissa kolme päivää Islanninm tulivuoren purkauksen kanssa. Se oli varsin kiinnostava reissu se. Nykyisin otan tällaiset jutut aika relax. Eihän siinä mitään, Tuun nyt sit perille vuorokautta myöhemmin. Kaikki ei aina mene niin kuin Strömsössä.

Kävin tänään pikkukävelyllä Nanjing Roadin läpi Bundilla - kun kerran Shanghaissa olen niin ajattelen, et se kuuluu niinkuin repertuaariin. Tänään myös päivä on ollut kaunis, kolmen päivän sateiden jälkeen. Extra aika metropolissa olis kuitenkin ollut kivempaa, jos en olis näin kipee... Jumitusaikani poiki myös vähän shoppailua, ei kai nyt kesäalennusmyyntejä pysty ohittamaan... Voi olla et ostin mekon, tai pari. Mutkun ne oli niin halpoja... Ja silleen... Katselin mekkoa Jenkan ja Hennin häihinkin, mut tarpeeks överiä ei vielä löytynyt. Voi olla että täytyy teetättää...

Nyt odottelen uutta lentoa, joka ainakaan toistaiseksi ei ole peruttu. Pidetään sormet ristissä!

/So as it so happens, things didnt go exactly according to plan yesterday. I was supposed to fly back to Xi'an in the afternoon, but there was some storm over China and about 20 flights were cancelled due to the weather. On top Of this, i have finally managed to get a nasty summer cold, so i have a fever and im sneezing all over the Place. Not the best combination to flight for the next ticket with the pushy Chinese. I was in line for two hours and the last 40 minutes Of that was a wrestling match. It is remarkable how they just cannot line up and queue. How difficult is it? Everyone Thinks they have the right to push in front Of others. No respect Of others and they mug the small ones. Luckily I've got both the body Mass and combat training to be able to take it, so i was mainly just very amused. Also my weapon is my "business line" as they call it, my boobs. The Chinese are so scared of big boobs that they dont Dare to come on my skin when i push with them. I never realised how useful my body is in a situation like this in fact...

Finally i got the next flight which was five a clock in the next day. Back to the Maglev, back to tre Metro and Hotel... Yeah, i would have preferred not to have te cold. But at least i know my boys are safe. I have a cosy bed and Lots of tissues. I slept for like 10h and then walked through Nanjing Lu West to the bund in the morning. I might have shopped a little. And then got my picture taken like a sleezy tourist. Cant believe how many people want their picture taken with me there. I mean there's so many Wai Guos, foreigners, around - Why me..? Had to actually run from them. Also in Nanjing Lu, there's the old China reflection, which is the postcard ladies "hello lady - you wanna bagga - watcha - hello", which  I never get in xi'an and BJ anymore, they have totally disapeared from everywhere... I remember how it was back in 2006... We could not leave our Hotel without 15 people harashing us. People leave us alone now a days. That's certainly an improvement in China. 

Anyways now im back in the airport and my flight is not cancelled, so hopefully, i will finally get back home to Xi'an. I feel like shit with my cold, but it could be worse. I could have had Tops with me and him being ill as well. So overall, no need to panic. life goes on.

EDIT: klo 20:45 olen edelleen Pudongin kentällä koska mun uus vaihdettu kone on vaan 4h myöhässä. Welcome to China. katotaan pääsenkö täältä ulos...\update at 8:45pm im still at Pudong airport with my flight only 4h Late... Let's see if i get out of here..

Henri has left the building

Tämän blogin lukijat tietävät hyvin, että olen viimeisen 7,5v tehnyt töitä erityisesti yhden tyypin kanssa. Tämän miehen nimi on Henkka. Ollaan Henkan kanssa tehty jos jonkinmoista projektia, kerätty dataa, analysoitu aineistoja, kirjoiteltu raportteja ja artikkeleja, matkustettu yhdessä mm. Kiinassa, Kreikassa, Belgiassa, Ranskassa, Serbiassa ja niin edelleen... Hän on todellakin ollut vuosien varrella minun tutkimusveljeni.

Eilen oli Henrin viimeinen työpäivä, koska hän sai mahtavan Tenure track-paikan Tampereen teknillisestä yliopistosta. Olen tästä urakehitysaskeleesta hirmuisen onnellinen hänen puolestaan. Tänään työpaikalla kuitenkin tuntuu todella ontolta ja kaikilla on hautajaisfiilis. Ihan niin kuin joku olisi juuri kuollut. Miten ristiriitaista onkaan päästää hänet menemään, tuo laitoksen hengen nostattaja, monen tsemppaaja ja kaikki työtehtävät hanskaava asiantuntija. Laitoksessa on iso aukko, jota nyt pitäisi alkaa sitten kuroa umpeen.

Eilen vietettiin myös Henrin lähtiäisiä Jean Claude Van Damme teemalla, josta nämä kuvat.

Tänään muutan Henkan huoneeseen. Minulla on ollut sama työpiste 11vuotta tasan tarkalleen. Muutin tähän toukokuussa 2005, enkä ole vaihtanut paikkaani. Olen ollut tässä huoneessa aina. Nyt on aika pakata kimpsut ja muuttaa omaan tutkimuskämppään, tuohon seinän taakse. Joku sinne menossa kuitenkin tuntuu vielä väärältä, joten en ole saanut aikaiseksi vielä.

Henri, toivotan sinulle onnellisia päiviä Tampereella - menestystä sinulle ei tarvitse toivottaa, koska se seuraa sinua ihan mihin tahansa menetkin. Kiitos näistä vuosista yhdessä, olet korvaamaton. Ikävä tulee.

/ Yesterday we said goodbye to one of the great researchers of our time, Henri Pirkkalainen. For the last seven and a half years, he's been my closest colleague, my research brother. We've done countless projects, reports, articles and so on, together. We've travelled to China, Greece, Belgium, France, Serbia and so on, together. Henri is gone because he got an awesome tenure track position from Tampere - he will be a professor some day. We are all thrilled for this opportunity, but today, in the office, the feeling is like in a funeral. It's truly like someone just died. People have been crying. People walk into his office and start talking to him. Only he is no longer there. 

Henri - I thank you for all the years together and all that you've done for all of us. No one can replace you. We shall miss you very much. Only the Jean Claude Van Damme decorations of the going away party last night, remain. 

Tässä vielä muutamia huippuhetkiä Henkan kanssa /Some blogging moments with Henri:

• Henrin väitöskirjapromootio
• Henrin Väitös, syyskuu 2014
• Henrin karonkka
• Publiikki 2015
• Publiikki 2014
• Panun legendaarinen piknik 2014
• BBQ 2014
• BBQ 2012
• Pikkujoulut Tallinnassa 2014
• ITK-päivillä 2015
• Konnevedellä 2013
• GLIS

Ylikuormituksella

Sairaalaviikko ohi. Oonko mä edelleen hengissä? Just ja just. Tai välillä tuntuu siltä, että kyllähän ne zombitkin kävelee ympäriinsä ja tekee asioita. Ehkä mä oon just nyt sellainen. Et mulla ei oo mitään aivotoimintaa. Meen vaan paikasta toiseen, enkä tiedä miksi.

Riippumatta siitä, kuinka paljon tähän viikkoon olin varautunut, löihän se mua silmille 100-0.

Positiivista oli tämä: Poika oli melkein koko viikon iloisella ja hyvällä tuulella sairaalassa. Häntä EI ahdistanut ennen kuin ihan vikana päivänä, kun äitiäkin ahdisti. Tsemppasin melkein koko viikon, eilen viimeisessä toimintaterapiassa annoin purkautua ja itkin. Itkin sitä, miten kova mun syyllisyys on sitä kohtaan, että mää en auta mun poikaa tarpeeksi. Miten laiska ja kamala äiti mää oon. Miten halvaannuttavaksi tunnen oloni, kun tiedän mitä mun pitäis tehdä ja ihmiset on mulle kertoneet, miten se tapahtuisi, mutta en siltikään pysty. Ymmärrän, että vain minä olen avain siihen kuivaksi oppimiseen. Ymmärrän, että vain minä olen avain kuvien käyttämiseen. Mieheni tekee vain asioita, joita minä teen, minun esimerkistäni. Miten hän edes voisi tietää, että niitä pitäisi tehdä, ellen minä niitä tee. Olen epäonnistunut.

Itkin sitä, että minä en pysty kommunikoimaan oikein - että minulle osa terapeuteista 'ei pärjää' ja en osaa itseäni muuttaa niin, että saisin heistä hyödyn irti. Minä olen vaikea asiakas.

Itkin sitä, että vaikka kuinka olin mielestäni madaltanut odotuksia lastani kohtaan - silti sairaalajakso herätti minussa pettymystä ja tulevaisuuden särkymistä mielessäni. Odotukset lastaan kohtaan kun eivät ole pelkästään asioita, joita elää tietoisessa mielessämme vaan niitä odotuksia on sellaisiakin, joita en tiennyt minulla olleen enää. Huomasin, että olin jäänyt viime vuoden jälkeen 'in denialiiin' - kieltotilaan siitä, että poikani voisi olla keskivaikea tai vaikea autisti. Se ei minusta mitenkään voinut pitää paikkaansa - onhan hän ihana poika, joka selvästi haluaa olla sosiaalisessa kontaktissa ja oppii asioita, vaikkakin hitaasti. Mutta nyt kun katsoin kiertävän ELTOn (erityislastentarhanopettajan) kanssa A:n psykologisia testejä - ovathan ne rankkaa kamaa katsella.

Poika on 0-2vuoden tasolla KAIKISSA asioissa, joita oli mitattu. Lähinnä siis oppimista ja motoristisia taitoja ja vuorovaikutustaitoja jne. Tämä ei minulle ollut mielestäni mikään yllätys, kun katsoin niitä kokeita, A ei osaa niistä suurinta osaa. Tiedän, että tämän jakson tarkoitus on löytää taso, jonka lähtökohdista suunnitellaan ensi vuoden avun tarve. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö se olisi henkisesti ihan todella raskasta kuunnella sitä, miten lapsi ei osaa sitä ja tätä. Ja mikä katkeruus sitä kohtaan, että normaalien lasten vanhempien ei tarvitse tehdä _yhtään_mitään_ ja heidän lapsensa vaan oppivat, tuosta noin vain. Ei tarvita saman asian toistoa JOKA PÄIVÄ kahden vuoden ajan ilman tulosta. Esim. saippuakuplien puhallus. Ollaan yritetty saada poikaa puhaltamaan päivittäin. Se ei vaan onnistu, ei sitten millään. Ja kun minun lapseni oppii jonkun taidon, yleensä se pitää oppia uudestaan kaikissa eri konteksteissa. Ei auta että opitaan käymään pöntöllä kotona. Jokainen pönttö maailmassa on erikseen.

Niin, että kyllä on tällä viikolla jaksaminen kortilla.

Tämän viikon ilon pilkahdus oli se, että sain mun väikkärin arviot tulivat eli sain väittelyluvan (jee)*. Valitettavasti kun aloin lukea niitä palautteita, huomasin, etten pysty keskittymään niihin ollenkaan. Aivoni käyvät ihan ylikuormituksella. Sen verran voin sanoa, että ulkoisten arvioijien numeeriset arviot työstäni olivat paremmat kuin mitä odotin. Samaan aikaan mietin, että miten minä voin olla kirjoittanut väitöskirjan ja samalla aikaa tuottanut jälkeläisen, joka ei vaan opi. Se on jotenkin ristiriitaista mun mielessä... Että miten minä olen mukamas jollain mittarilla tarpeeksi kyvykäs opinnäytteeseen, joka on suomalaisessa koulutusjärjestelmässä vaikeimmalla tasolla... Mutta minun lapseni ei välttämättä koskaan pysty asumaan yksin...

Tulevaisuus on asia, jota mieheni kanssa yritämme olla ajattelematta, koska se on liian masentavaa. Ajattelen mielummin tätä hetkeä. Tänään minä menen piiloon peiton alle. Huomenna yritän taas olla järkevämpi ja pystyssä. Tiedän, että mun elämässä kaikki on hyvin ja olen onnellinen. Mut tää oli haastava viikko, monellakin tapaa.

A seisoo tuossa pöydällä ja juttelee omiaan. Sitten kuuluu: "Pissi". Sana, jota en ole kuullut aiemmin. Katson vaippaa... Sehän se siellä todellakin. Vaihdan vaipan tiedostaen, etten välttämättä ikinä kuule tuota sanaa hänen huuliltaan enää.

Mut tänään tää viikko paranee ihan todenteolla kun mun elämään pamahtaa talon täydeltä rakkaita ihmisiä elikkäs pientä juhlintaa on vuosittaisten syntymäpäiväjuhlien merkeissä luvassa. Nää bileet tulee NIIN tarpeeseen. Kiitos et ootte tulossa, ootan teitä jo kovin.

*Niille, joita väitöspäivämäärä kiinnostaa niin paras arvaus just nyt on 16.4. mutta varmistuu ensi viikolla. Laittakaa kalenteriin alustavasti, jos siltä tuntuu.

/The hospital week has come to an end. Amen. What I thought would happen, did. Even though overall, the week went superb - Tops was on a good mood throughout the week, up to the point that this morning he actually started to make enthusiasm sounds when he saw the parking house of the hospital (vs. on Monday he was really upset to be going there)... It doesn't mean that once again we found some expectations and dreams in our heads, which someone it on with a hammer. I think it's impossible for parents to have zero expectations of their kid. The expectations are unconcious in some cases and you won't know they existed until someone crashes them. Basically the psychologist's tests tell a very grim story, of skills that are on a level of 0-2year old's. This means he is mid severe or severely autistic like they told us last year. I only now realise that when Tops was ill at the evaluation - I had hanged onto the hope that they were wrong. How could he be that bad? He's such a delightful kid and he wants to socialise... But it's about his learning skills and those are really poor. He might try something for two years (like blowing bubbles) and still not be able to do it. 

So today in the hospital, at the last session, I just cried. I cried for the fact that I am such a bad mother that I can't make myself to help him with his nappy issues nor can I use the picture communication half as much as I should. I've been trying for two years and I still can't do it. What's wrong with me? 

Future is something that my husband and I try not to think about, because those thoughts are too dark. I like to live in the now. I would like to go underneath a blanket and just disapear. But luckily I've booked a full night of nothing but goodness today in the form of a birthday party. House full of people so dear to me - thank you so much that you are coming, this is sooo needed this week. 

There was one piece of news that came this week on the side of positive: My thesis past the external evaluation with marks higher than I was expecting. So I have a permission to defend now. The best guess of the date is 16.4. to be confirmed next week.

Autismi

Siinäpä sana. Olo tuntuu nyt hieman epärealistiselta. Surettaa vaan kovin.

 Olen itkenyt aika lohduttomasti nyt jo useamman tunnin ajan. Peruin Liettuan reissuni - siitä ei kerta kaikkiaan olisi tullut mitään ja nyt jos koskaan on tarve olla kotona.

Tietenkin varma diagnoosi tulee sitten joskus kun tulee. Mutta käytännössä tämä on nyt tiedossa. Poikani ei ole samanlainen kuin muut, eikä tule ikinä olemaan.

 Tietysti tämä on se shokki-vaihe. Sitä joutuu kohtaamaan tosiasian, että pelkkä oman lapsen syntymä ei ole vanhemmalle tarpeeksi. Lapseen kohdistuu odotuksia ja unelmia hänen elämälleen, vaikka kuinka olisi ohjelmoinut itseään, että kaikki käy ja kaikkeen sopeutuu. Ei se niin vain mene. Äidin on luovuttava ja vielä siinä epätietoisuudessa, ettei tiedä, mistä kaikesta luopuu. Varmaa on, että elämämme muuttui tänään täysin. Kuitenkaan, en tiedä miten radikaalisti. Ehkä vuoden päästä on jotain osviittaa siitä, mitä voimme odottaa, mihin päin mennään. Surettaa lapsen puolesta kaikki se, mihin hän ei koskaan tule pystymään. Tiedän, että hän kokee onnen tunteita ja että hän on usein aika onnellinen. Miksi se ei ole tarpeeksi? Mikä on elämän tarkoitus? Miksi minulle olisi tärkeää, että lapseni voisi joskus kokea, että joku on hänen ystävänsä tai saada ihmissuhteesta voimaa elämäänsä? On totta, että lapseni on elossa. Miksi se ei riitä minulle? Minkälaiset elämät ovat elämisen arvoisia? Onko olemassa joku vaaka, jolla mitataan ihmisen onnellisuus ja jos joku on liian onnellinen, niin sitä tasapainottamaan tuodaan joku asia, niin kuin tämä... Tällaisia ajatuksia päässä pyörii. Kuten arvata saattaa, tällä hetkellä on aika mustaa. Miten onkin, että tämä ihana poika, joka vielä eilen oli mielessäni normaali, on nyt tuomittu loppuiäkseen. Ihan kuin joku olisi tempaissut lekalla sydämeni palasiksi, niin kovaa se satttuu. Ja ehkä sitä järkyttyy myös siitä, miten pinnallista elämä useimpina päivinä on - päivinä, jotka eivät ole tällaisia kuin tänään. Kiitos, kun olette olleet läsnä, ystävät. Ja kiitos myös tulevasta. Toivon myös, että ymmärrätte, että tällä hetkellä suurin osa aikaani kuluu perheelle. Jos siis en vastaa puhelimeeni, kyse on siitä, että sen päivän quota on jo tullut täyteen. Viestejä saa edelleen mieluusti lähettää, mutta toivon kärsivällisyyttä vastausten odotteluun.

Autistic. That's not a beautiful word. More beautiful is the boy who yesterday was still normal in my mind, but now will never be. The sadness of a parent is something that is difficult to describe. I feel angry at myself for being sad. Like I wouldn't have the right to. My child will always need help. Our lives have changed forever. It's genes apparently, but only tests will tell more. It's pretty black out here today, pretty lonely and scary. I've been crying for hours now. I'm letting go on all those things for us which might have been. There's nothing to say, really. I know he is capable of happiness and feels happy often. Why is this not enough?

Suomessa

... on pimeää.

Ja harmaata.

Ja märkää.

Ja keinovaloa.

Pöydällä on laskuja.

Kela vaatii, että ilmoittaisin oleskelustani Suomessa tai muuten uhkaa sosiaaliturvan päättyminen.

Vesimittarit on luettava.

Lapsen päivätoitosetelipäätös on tullut, tutustumiskerta odottaa lauantaita. 

Verokortit ovat postilaatikossa.

Molemmissa poskionteloissa on tulehdus, samoin toisessa korvakäytävässä. Kolmas antibioottikuuri käteen.

Silmäluomet eivät tykkää ilmastosta, ne protestoivat näyttäytymällä kuin spitaalisen punertava silmämeikki, joka joka toinen päivä luo nahkansa.

Ehkä menen huomenna töihin, ehkä en.

Tiedän, minun piti olla positiivinen.

Tervetuloa kotiin.

 

After we've returned to Finland from both China and December's festive holidays and all that, the everyday Finland hits you right on the face: It's dark - pretty much all the time. The bills need to be paid, the announcements of our return must be made to the tax officials as well as the social security people. Housing society needs their share, so does the other activities. I go and fetch the third antibiotics for an ilness that I've had since beginning of November. Now it's sinusitis and otitis media still. Welcome home.

Rakas päiväkirja, kuinka vaikeaa voi olla...

Ei ole ollut viimeiset päivät helppoja joo. Välillä on iskenyt epätoivo ja sitä on tietysti tullut purettua vääriin ihmisiin eli perheenjäseniin. Kumpa sitä osaisikin aina suhtautua rauhallisesti ja hengittää, vaikka paniikki iskeekin.

Sattui nimittäin sellainen pienenpieni jännitystekijä, että Italian hotellini unohti antaa passini takaisin tarkastuksensa jälkeen ja tajusin sen n. 15min liian myöhään. Piti tehdä nopea päätös: Käännytäänkö takaisin ja riskeerataan paluulento Suomeen (olin kolleegani kanssa vuokra-autolla matkalla kentälle) vai yritänkö puhua itseni koneeseen ajokortillani ja lähetän kuriirin hakemaan passini. Normaalistihan tämä ei olisi ollut iso ongelma, sen jälkeen kun pääsin ajokortilla koneeseen (ystävällinen virkalija kertoi, että tyhmiähän he olisivat jos eivät antaisi minun palata kotimaahani, vaikkakin olisi pitänyt olla kuvallinen henkilökortti - ajokortti ei siis esim. italialaiselle olisi kelvannut Suomeen matkustaessa). Nyt kuitenkin oli sellainen pieni juttu kuin 7 päivää Kiinaan lähtöön... Ja passissa oli tietysti Kiinan viisumi sisällä. Passinhan itsessään saisi uusittua päivässä, mutta Kiinan suurlähetystö Suomessa on lakannut antamasta nopeita viisumeita, joten viisumin saaminen kestää 4 vrk. Tämä ei siis tullut kysymykseen.

Tilasin siis TNT kuriiripalvelun Express overnight klo 10 perjantaiaamuna. Passi ei kuitenkaan liikahtanutkaan hotellista ennen kuin maanantaina klo 18:15, jolloin overnight service oli kestänyt jo yli 4 vuorokautta. Suoraan sanottuna aloin miettiä, että olisikohan parempi idea ostaa lentoliput Italiaan ja käydä hakemassa passi - tosin en olisi voinut lentää sinne, sillä minulla ei ole sitä kuvallista henkilökorttia... Seuraava mietintä oli, että kuka ystävistäni saisi vapaata/suostuisi käymään Italiassa päiväseltään... Soitin TNT:lle yhteensä 11 kertaa kolmen päivän aikana, mukaanlukien epätoivoisia yrityksiä soittaa heidän italialaisiin numeroihinsa, jotka a) eivät vastaa tai b) ovat varattuja tai c) niihin ei voi soittaa Italian ulkopuolelta... Hotelli soitti myös puolestani muutamia kertoja ja sainpa rekrytoitua italialaisia kolleegojakin tähän kamppanjaan... 

Sillä toista vaihtoehtoa ei voinut edes ajatella: Pekingin lentomme ovat Finnairin kamppanjahintoja, joten niitä ei olisi voinut siirtää. Minun olisi siis tilattava lento itselleni ja pojalleni myöhäisemmäksi ajankohdaksi ja sitten vielä kärsiä 8h lentomatka sinne yksin 1,5-vuotiaan vauhtihirmun kanssa. Ei kiitos! Onneksi TNT vihdoin keräsi passini maanantai-illalla ja nyt se on palvelun mukaan jo ollut tiistaiaamuna Turussa. Ajattelen niin, että Suomessa saan sen mistä vaan haettua henkilökohtaisestikin päivässä, jos on pakko, mutta oikeasti: Millainen overnight service kestää 5 päivää saapua???

Mieheni ehti jo suunnitella, mitä tekisi viikon verran Pekingissä ilman perhettä (oli innoissaan)... Kuulema siihen liittyisi ainakin kolmen uuden ja paremman vaimon hankinta yhden hajamielisen tilalle... Toivottavasti tämä on ainoa katastrofi matkallamme ja kaikki menee tästä lähtien kuin Strömsössä... Somehow I doubt it, but here's for hoping:)