Miksi suomalaiset muuttavat talveksi Espanjaan?

Suomalaisilla on tapana muuttaa talveksi tai viimeistään eläkkeellä Espanjaan. Se ei ole aina ollut minulle selvää. Myönnän, että usein mietin, miksi asun Suomessa. Täällä Espanjassa on tullut mietittyä elämän laatua.

 Miltä kuulostaa aamiainen ulkona oman uima-altaan vierellä? Entäpä pikku pulahdus aamu-uinnille suoraan sängystä?

 Miltä kuulostaa kävelymatka meren rannalle? Hiekkaa varpaissa...? Ei paljoa tarvitse miettiä, miten lapsia viihdyttää, kun he viihtyvät uimassa koko päivän, päivä toisensa jälkeen. Huomattavasti halvempaa kuin Leon leikkimaat ja Hoplopit. Huomattavasti miellyttävämpää kuin värjötellä pienessä räntäsateessa tarhan pihalla Suomessa...

 Kuinka kauan menisi siihen, että tähän kyllästyisi...? Istua terassilla illan pimetessä katsellen tähtiä ja kuunnellen merta...

 Yksi keskeinen syy lienee myös se, että päivittäistavaroiden hinta täällä on selkeästi Suomen hintatasoa matalampi. Yhden suomalaisen syöntikypsän avokadon hinnalla saa kolme kiloa samaa ja tuoreempaa tavaraa. Tällä viikolla olemme syöneet lähinnä tuoreita hedelmiä ja tuoretta lihaa - joka ilta on grillailtu. Ulkona syöminen saa erilaisen merkityksen...

Tottahan toki Suomessakin voi uida ja syödä ulkona... Kesästä riippuen 2-30päivänä vuodesta. Ymmärrän nyt, miksi suomalaiset muuttavat talveksi tai vaikka lopullisestikin tänne Etelään. Kyllähän Suomessa on moni asia hyvin, mutta siellä on myöskin pimeää ja ruoka maksaa paljon. Ymmärrän, miksi Espanjaan muuttaminen on monille sopiva vaihtoehto.

Ehkä meille Juhan kanssa henkilökohtaisesti sopisi joku vähän eksoottisempi paikka... mutta mistä sen tietää - vanhemmiten voi olla mukavuuden halua. Toistaiseksi meidän 'jos oltais vapaita menemään mihin vaan' -keskustelut päätyvät vielä mantereiden läpiajoreissuihin ja vuorivaelluksiin.

¡Hasta Mañana!

 / I have always wondered why Finns like to move to Spain for the winter or at least when they retire... I have been contemplating this on our little trip to Costa Blanca - and have reached a conclusion:

1. Sun and temperature - Finland is soooo dark
2. Quality of life - e.g. swimming every day, eating breakfast on terrace, grill parties, beach time for kids
3. Cheaper grocery bills - With the price of one avocado in Finland, you get three kilos of fresher avocados in Spain. Don't even get me started on the price of wines...

Yeah I could live here... Why not?

Peloista eroon

 

 Minä pelkään mielestäni aika vähän. Tai korjataanpa tämä lause: Annan pelkojeni hallita elämääni mielestäni aika vähän. Kaikki ihmiset pelkäävät jotain ja se on tarpeellista - jo ihan siitäkin syystä, että pelot kertovat itsesuojeluvaistosta. Minun mielestäni elämä on vähän liian lyhyt siihen, että antaisin pelkojeni sanella minulle, mitä voin tai en voi tehdä. Niinpä jos minulla on jotakin pelkoja ollut, olen pyrkinyt hivuuttautumaan sinne epämukavuusalueelle pikkuhiljaa kohtaamaan niitä.

Muistan, miten teini-iässä pelkäsin pimeää. Aloitin itselleni pimeän siedätyksen eli kävelin joka ilta kotoani Kaijjaanissa Vuoreslahden tietä niin pitkälle, että olin pilkkopimeässä yksin. Joka ilta kävelin 50 metriä syvemmälle pimeään. Se oli tehokasta ja toimi.

Niin kauan kun muistan, olen pelännyt hukkumista. En tiedä miksi juuri hukkuminen on ollut peloistani suuremmassa osassa kuin vaikkapa putoaminen - minulla ei juurikaan ole korkean paikan kammoa, päin vastoin jos saisin valita kuolemani niin se olisi varmaan hyppy vuoren rinteeltä alas. Ehkä lapsuudessani olen meinannut hukkua kylpyammeesseen tai jotain - en muista tapahtunutta, mutta tiedän, että minä en ole ollut ihminen, joka harrastaa sukellusta tai snorklausta. En ole koskaan oppinut pitämään nenääni kiinni sukeltaessani vaan minun on aina täytynyt pitää nenästä, kun hyppään veteen.

Minua ja uutta kumppaniani Juhaa yhdistää erityisesti tämä, että kummallakin on kiinnostusta kokeilla omia rajojaan ja etenkin mennä sinne epämukavuusalueelle katsomaan, että hei miltäs täällä näyttää. Olin kertonut Juhalle peloistani täysin arvaamatta sitä, että hän päätti syntymäpäivänäni ehdottaa, että mentäisiinkö laitesukelluskurssille...

Olin aluksi aivan kauhuissani...

Minulle tämä on ollut "mind-over-matter" -keskustelu. Tiesin heti, että haluan. Aivoni kuitenkin sanoivat, että niin muuten, sua pelottaa toi naaman laittaminen veteen... Ootko nyt ihan varma, että aiot tehdä näin... Ja mites kun sit menee sitä vettä nenään... Kertoessani huolistani sukellusopettajalleni M:lle, hän sanoi minulle, että "No sitten menee vettä nenään - so what?" Tämä oli ihan tajunnanräjäyttävä pointti. En ollut koskaan miettinyt sitä, että vesi nenässä vaan tuntuu ikävältä, mutta ei siitä mene keuhkoon vaan takas suuhun...

Edellisenä iltana ennen ensimmäistä sukellusta olin aika paniikissa ja mietin pelkoani: Suuremmat pelot kuin se, että vettä menee nenään tai vaikka hukun, olivat sosiaalisia. Pelkäsin sitä, että minut pakotetaan tekemään jotakin sellaista, mihin en pysty, liian nopeasti. - Tämä pelko juontaa juurensa yhdestä elämäni suurimmista käännekohdista:

Olin 12 vuotta ja harrastin telinevoimistelua. Ryhmässäni oli vetäjänä pari 16vee tyttöä, jotka pakottivat minut eritasonojapuilla temppuun, johon en ollut valmis. Sanoin, että en ole valmis tähän, mutta minut pakotettiin silti... Putosin niin, että sattui. Päätin heti, että lopetan pari vuotta kestäneen harrastukseni. Noh... Sen tilanteen seurauksena sitten päädyin korvaavana harrastuksena tennikseen, joka taas dominoefektinä johti a) siihen, että tapasin Teron, bff:ni, b) Teron kautta Tinon... c) Tinon kautta turkulaiset hörhöpiirit ja päädyin Finnconiin kvismännöimään ja sitten tapasin d) J:n, jonka kanssa olen siis ollut viimeiset 15 vuotta yhdessä... Koen, että tämä yksittäinen traumaattinen tapahtuma on ollut minun elämäni merkittävimpiä hetkiä. ---Mutta tämä on sivuraide, palataan pelkoihin...

Eipä siis ihme, että sukeltamaan meneminen pelotti. Asian ytimessä minulla on se, että haluaisin pystyä näyttämään, että hei mää kyllä hanskaan tän. Pystyn! Ja toisaalta pelko siitä, että petyn itseeni, kun en pystykään ja vieläpä teen sen arvostamieni ihmisten nenän alla - aika kamalaa! Huomaan, että minulla on sisäänrakennettu kasvojen menettämisen pelko, ihan kuin kiinalaisilla/japanilaisillakin. Vielä tässä 37 vuoden iässä. Asia jopa huvittaa minua, mutta näin se on.

Sitten kun tajusin, että hei en pelkääkään hukkumista - asia oli helpompi käsitellä.  Ihmisten edessä suoriutuminen on sellaista, mitä teen päivittäin työkseni. Voisi siis kuvitella, että se olisi rutiinissa. Silti on tilanteita, jotka jännittävät vaikka usein olenkin hyvä esiintyjä. Jännitys on kiehtovaa ja se fiilis, kun on sen tehnyt ja tilanne on mennyt hyvin tai ainakin hyväksyttävästi - no sehän on sellaista adrenaliinihumalaa.

Näin kävi myös sukeltamisen kanssa. Sain edetä omaan tahtiini ja minulle etukäteen kerrottiin, mitä minulta vaaditaan. Mikä ihmetys oli kun tajusin, että hetkinen - se ei haittaa, että nenässä on vettä. Sen saa puhaltamalla pois... Eli niin kauan kun minulla on annostelija suussa, kaikki on hyvin, eli hengitän. Ei siis hätää, jos nenään tai silmiin menee vettä... Niinpä opin toisella sukelluksella tyhjentämään maskini... Mikä voittajafiilis! Ihan mieletöntä. Miten tää asia, jota olen aktiivisesti pelännyt koko ikäni, on nyt yhtäkkiä ihan mukavuusalueen sisällä...? Miten voinkin mennä veteen seuraavalla kerralla ilman pelkoa siitä, että mitenkähän tässä käy. Olen sellaisessa epäuskoendorfiinipiikissä edelleen - what the fuck just happened!?!

Opettaja oli huikean ammattitaitoinen ja osaava. On helppoa mennä pinnan alle ammattilaisen kanssa, joka osaa kuunnella ja aistia oppilaiden kykyjä ja toisaalta vaatia tekemään enemmän kuin mitä itse uskaltaisi. Just tällaista haluan elämäni olevan niinkuin se tänään on: Pelkojen rajoille ja niistä yli.

Opetuksesta ja kuvista kiitokset (c) Matti Kannela




/I believe I have only a little fears in my life. At least I don't like to let my fears rule my life. One fear I have always had - drowning. Or so I thought it was a fear of drowning. Actually it was a fear of social pressure - I never learned how to dive when I was a child and I have always held my nose when going underneath the water... So I decided that this is something I can overcome. My social pressure fear started when I was 12 years old and fell off unparallel bars when doing gymnastics. I was pushed and pushed to the limit with my supervisors back then and even though I was not ready - they made me do it and I hurt myself. This made me stop my hobby of 2,5 years and turn to tennis (which oddly then led to most of the good things happening in my life, so never mind that story - traumas clearly can also be good for you)... But anyways, with diving, the key has been that my diving instructor has been very patient with me and I was able to study and learn the clearing of my mask with my own phase. This was done very professionally and because that I have now completely cured my fear of drowning and diving and can be under water without my mask on... What an amazing feeling! I feel like this is what life is about for me: Going to the limits of my fears and stepping over the threshold. What a powerful feeling: I can go under water - my own mind cannot stop me anymore! Mind over matter.

Elämän laatu ja miten haluan asua

Minä olen ollut kohta 12 vuotta töissä tässä ylläolevassa rakennuksessa. Rakennuksen nimi on Agora ja se sijaitsee Jyväsjärven rannalla, Jyväskylän keskustan tuntumassa. Sitä ennen opiskelin samaisessa rakennuksessa 6 vuotta. Olen siis ollut talossa 18 vuotta eli koko tämän rakennuksen eliniän. Se on pitkä aika se. Muistan vielä kuinka vaikuttunut olin uudesta IT-tiedekunnan talosta. Olen edelleen sitä mieltä, että se on yliopistomme sydän ja aikakautensa symboli. 2000-luvun alussa seurustelin teekkarin kanssa ja muistan ne Hervannan yliopiston rakennukset, jotka avasivat minulle erilaisen maailman, suurella kontrastilla Agoraan. Muistan ajatelleeni, että haluan pitää opiskelupaikastani kiinni, koska mieleni lepää olla näissä maisemissa ja Agorassa on kaunis ja puhdas opiskeluilmapiiri. Ajattelen, että se vaikutti myös siihen, etten pyrkinyt vaihtamaan alaa, vaikka opintojen alussa olinkin aika hukassa sen suhteen, että onko tämä nyt varmasti se tie, jolla haluan olla...

Ja kyllä se on ollut ja kannattanut!

 Tänä aamuna oli -23C pakkasta, mutta niin vain työpaikalle tullessani päätin ensitöikseni käydä hiihtämässä tunnin verran upeissa maisemissa järvellä. Pakkanen oli karkottanut kaikki muut hiihtäjät, joten me J:n (miten kaikkien elämäni ihmisten nimet alkaa J:llä..?) kanssa saatiin koko järvi ihan vaan meidän käyttöön... Vähän kirpakkaa oli, mutta hyvillä varusteilla meille tuli lopulta hiki.

Sanoinkin, että minua ei koko 18vuoden aikana ole koskaan kyllästyttänyt Jyväsjärvi tai Agora tai nämä maisemat täällä minun arjessa. Joka ikinen päivä näyttää huikealta... Tavallaan voisi siis sanoa, että olen jämähtänyt, mutta tämän blogin lukijat tietävät hyvin, että vietän paljon aikaa muualla maailmassa kuin täällä. Silti se on minulle tärkeää, että sekä työpaikkani että asuinpaikkani on sellaisella alueella, jossa mieli voi rauhoittua ja on kaunista. Olen kovin visuaalinen ja saan näkymistä paljon energiaa. Samalla tapaa jos on huono sää, voin olla kiukkuisella tuulella...

Minulle elämän laatua on se, ettei tarvitse käyttää aikaa arjessa siirtymiin. Illalla on sillä tavoin mahdollista tehdä montakin juttua, kun oikein aikatauluttaa. Olen asunut viimeiset seitsemän vuotta 12minuutin kävelymatkan päässä työpaikaltani... Tämä on mahdollistanut mm. sen, ettei meillä ole tarvinnut olla kahta autoa vaan tarpeen vaatiessa voin kävellä helposti töihin tai keskustaan.

 Minulle elämän laatua on myös se, että näin talvella voin helposti piipahtaa järvelle hiihtämään tai luistelemaan, niinkuin ilokseni olemme poikaliinin kanssa tehneet monena iltana nyt kun töitteni jälkeen on ollut vielä valoisaa tai kauniit auringonlaskut ja siniset hämärät. Elämän laatua on ehdottomasti äidin ja lapsen yhteinen liikuntaharrastus kauniissa maisemassa <3

Ollaan viimeisen viiden kuukauden ajan etsitty uutta kotia. Jyväskylässä melkein kaikki alueet ovat lähellä jotakin järveä, koska kaupunki on rakennettu kolmen järven risteykseen. Vaikka olen koko 18 vuoden ajan asunut juuri Jyväsjärveä lähellä, on silti minulle kaksi muutakin Jyväskylän järveä kovin rakkaat ja voisin hyvinkin kuvitella muuttavani esimerkiksi Taulumäelle, Mannilaan tai Lohikoskelle, jotka ovat olleet muunmuassa alueita, joilta kotia on katseltu. Nämä asuntokuviot ovat ratkeamaisillaan, mutta en uskalla vielä kertoa niistä sen enempää, ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Mutta jos hyvin käy niin tulevan kotini maisemat tulevat olemaan aivan yhtä kauniit kuin edellisenkin. Ainakin tässä kodin etsiskelyprosessissa on minulle käynyt selväksi, etten halua muuttaa kauaksi keskustasta tai työpaikastani. Katselimme pitkään erästä taloa Myllyjärvellä ja täytyy sanoa, että vaikka sieltä ei ollut oleellisesti pidempi matka keskustaan niin silti arvelutti, että onkohan se vähän liian kaukana. Tavallaan minua kiehtoisi asua jopa keskustassakin, kaupunkilaiskodissa, mutta toisaalta pidän pikkupihasta kovasti ja siitä, että voin järjestää puutarhajuhlia.

Voisi kai sitä kysyä, että jos on matkoilla niin paljon kuin minä niin eikö riittäisi yksinkertainen helppohoitoinen koti..? Mutta koska koti tarkoittaa minulle ensisijaisesti paikkaa, jossa voin viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa niin tulee sen minun mielestäni mahdollistaa muutakin kuin nukkuminen ja pyykinpesu... Mutta näistä ajatuksista voitaisiin mennä toiseen postaukseen, tämä lähti nyt vähän asian vierestä...

 Kaukomailla asuminen ja työskenteleminen on saanut minut kovin kiitolliseksi siitä, että saan asua Suomessa ja Jyväskylässä ja työskennellä niin mahtavassa paikassa kuin Agora. On huikeaa, että kesällä voi käydä melkein työpaikan ovelta uimassa, kun taas talvella voi hiihtää tai luistella töihin, kun asuu sopivasti järven poukamassa. Tiedostan, että suurin osa ihmisistä ei koe sitä ihmeellisyyttä, jota minun arkeni on, ehkä koskaan. Tänään lounasaikaan tarkistutin lottokuponkini kaupan kassalla. "Ei voittoa", sanoi minulle myyjä. Kävelin kaupasta ulos hymyissä suin. Suurin lotto on jo voitettu, reilut 37 vuotta sitten, kun synnyin tähän kaupunkiin, tähän maahan.

/ To me, Quality of Life is that there are four seasons in my home country. Quality of life is that I can start my working day by skiing on the lake next to my office in -23C like I did this morning. Quality of life is that I don't have to spend time to transfer from office to sports to home... Quality of life is that extra time that I then have to take my baby boy for some night time skating in the most beautiful February sunsets... I realize that many people in the world do not ever experience the beauty and feelings that are a part of my everyday routines. This makes me feel very blessed. It makes me think that I have won one of the biggest lotteries, which was to be born here in Finland.

Viimeinen päivä Kiinassa

 Mitä tekevät Suomalaiset juhannussunnuntaina klo 06 suomenaikaa..?

No toki aloittelevat paperin kirjoitusta kiinalaisessa labrassa...

Yksi gradukin tuli arvioitua.

Ja tuli tutustuttua lentokoneiden toimintaperiaatteisiin (dont ask).

Tänä aamuna minä tapasin uuden matkakumppanini seuraaviksi pariksi vuodeksi.

Ja Nimesin hänet kauniin naisen mukaan.

Uuden käsimatkatavarani nimi on "LeiLei" tai englanniksi "Thunder bud".

Vikana päivänä Kiinassa pantiin projektin työt kuntoon.

Ja sitten nautiskeltiin siitä, mikä on tämän työn vapaus: kävellä Kiinassa töihin flipflopseissa. Auringon paahtaessa +34C

Pakkailtiin ja syötiin iltapalaksi gambien dou zhao - vihreitä papuja ja ribsejä.

Illalla me muksun kans lähdettiin vielä katsastamaan vanha tuttu ja rakas Arts Collegen kampus.

Koska - no - voitiin!

Ja se on meidän lempparipaikka, salainen puutarha, leijonametsä. Meidän oma paikka.

Aikalailla maaninen päivä. Pelkkää parhautta.

Huomisaamuna lähtee meidän kone kohti kotia. Zaijien! See you soon.

/Our last day in China was Somehow simple. Some working on our Sinofin Capstone paper with Eetu and Qiao Zhilin. Some packing. I bought A suitcase which i named "Lei Lei" after my Very beautiful Xianese colleague. "Thunder bud" as her name is called in English. I think all suitcases should be named after beautiful Women. Dont you? Like guns and cars? Our last supper was of course green beans and ribbs... and in the evening Tops and i sneaked out to the arts college Campus For A last minute r'n'r... we both live this place: kids. Pond. Forest of lions. Geese. Whats's not to like. Manic day the last one. Yes i love my Xianese life with A passion. Truly. In It's simplicity. On Its Bad and good days. Cause Let's face It - mosts days in here are pure goodness.

Sushi w Westlands

 Mistä tietää, että on ollut jossain maassa pitkän aikaa..?

No siitä, että illallis- ja lounaskutsuja riittää melkein jokapäivälle vaikkei olisi ollut vuoteen maassa...

...tai ehkäpä juuri siksi!

Me onnistuimme maanantaina tapaamaan ystävämme Westlandit, kun he sattuivat olemaan Xi'anissa vielä muutaman päivän ennen kuin matkaavat kuukaudeksi Eurooppaan.

Renda ehdotti, että menisimme sushi-ravintolaan Xiao Zhaissa.

Ja todentotta: meidän lähikulmilta löytyi mitä viihtyisin ja siisti japanilainen, joka tarjosi tuoretta sashimia, sushia ja pikkumurulle misonuudeleita, jotka hän tyytyväisenä söi loppuun asti.

Olipas pitkästä aikaa mukava tavata heitä. Tapasimme viimeksi 2 vuotta sitten Changchunissa, dongbeissa.

Oli myös mukava nähdä, miten pieni autisti istuu helposti 2,5h illallisella kunhan on saanut aiemmin päivällä leikkiä olan takaa ja mukana on autoja, jotka voi laittaa riviin.


Topsu on niin hyvä matkustaja, en voi häntä enempää kehua.

Toki niinkuin kaikki lapset (ja aikuiset), hän tarvitsee ruokaa, juomaa, unta ja liikuntaa; mut jos näistä on huolehdittu niin hän on mitä parasta seuraa ja esittelee taitojaan toistella Suomen ja englanninkielisiä sanoja.

Tähän ravintolaan palaamme varmasti uudestaankin... sashimiannokseni maksoi ehkä 6euroa... laatuunsa nähden todella halpaa.
Kiitoksia mukavasta illasta Westlandeille!

/How do you know you have Been in A foreign country For A Long time? Well, when there starts to be friends For most days to lunch and dine with..? It so happened that we caught our friends the Westlands, on their quick stop from wuhan to Europe. It eas lovely to see them! The last time was two years ago in Changchun! Time flies, huh?
Renda proposed we have sushi in A restaurant in Xiao Zhai, our neighboring metro station. That was such A good idea! Even Tops loved his miso noodles and all was amazingly cheap in comparison to the fresh fish quality. Definitely going back For A second time. It eas also luxurious to spend time with friends in A restaurant with such A well behaving Little autistic Finn. Probably helped that i Took him For 4h in A playground before...;)
Overall A great night! Talked about research in China and overseas, Chris Westland's Chinese has come along so well! Thank you For taking the time to meet us! See you again soon somewhere in the planet!