Miten surutyötä tehdään?

Niin tällä viikolla on ollut vähän tällainen fiilis. HIIT-treeniä on tehty My Heart Will Go Onin tahtiin (Kympinmetsästäjä, toivottavasti tämä riemastuttaa sinua). Hoen päässäni, että hän oli jo vanha ja eli pitkän elämän. Hän oli jo väsynyt, hän oli jo kipuisa, eikä hänen elämänsä laatu ollut moneen vuoteen ollut kummoinen. Tuntuu siltä kuin minulla ei olisi oikeutta surra, ei niin kuin nuorta ihmistä. Tiesin, että hän kuolee joku päivä ennemmin tai myöhemmin, todennäköisimmin oman elämäni aikana. Jokaisella on omanlaisiaan selviytymiskeinoja läheisten menetykseen. Minä olen havainnut joitakin sellaisia, jotka toimivat minulle. Niinpä tällä viikolla:
1. Olen pukeutunut kokonaan mustaan
2. Olen kuunnellut paljon minulle tärkeää kuolemisenkäsittelymusiikkia, lähinnä Queenia
3. Ostin kaksi valkoista ruusua. Ne ovat kauniita ja muistuttavat minua siitä, että läheiseni on yhä täällä läsnä.
4. Olen känyt läpi vanhoja valokuvia hänestä. Tämä on minun tapani muistella häntä - kollaasit, reportaasit, ohjelmalehtisen laatiminen siunaustilaisuuteen
5. Olen kirjoittanut runoja hänestä
6. Olen hakenut hänen tavaransa Korpilahdelta tätini kanssa

8vuotta sitten isäni menehtyi - tämä ei ole yhtään mitään siihen verrattuna. Minun henkinen ahdinkoni kesti kaksi vuotta silloin. Nyt aion olla vahvempi, fiksumpi. Aion osata surra ja tehdä niitä asioita, jotka auttavat minua tällaisessa tilanteessa. Mitä en ole tehnyt tällä viikolla: En ole lamaantunut ja lakannut elämästä. Kun isotätini mies kuoli, hän itki päivän ja sitten nousi ja alkoi taas hoitaa hommia. Ei minun tarvitse lakata, jotta kunnioitan hänen muistoaan. Kuka sellaista toivoo, että kuolemamme jälkeen läheisemme viruisivat suremassa vuosia, työkyvyttöminä ja aloitekyvyttöminä? Ei varmasti kukaan. Muistoa voi kunnioittaa niin, että elää jokaisen hetken ihan täysillä. Kyllä, tällä viikolla oli pari sellaista kohtaa, jossa huomasin, että napsahtelin ja pinna oli liian kireällä. Minäkin olen vain ihminen. Mutta sen tiedän, että parhain tapa kunnioittaa isotätini muistoa oli kirjoittaa tällä viikolla abstrakti konferenssiin, jatkaa väikkärityötä, ohjata opiskelijoita, treenata kyyneleet silmissä, bilettää korkeissa koroissa, tanssia pöydillä, pelata Cthulhuwarsia, nähdä ihania ystäviä, tehdä autismiharjoituksia A:n kanssa... Ja niin edelleen. Ja nyt sunnuntain kunniaksi aion katsoa ekat pari jaksoa Game of Thronesin uutta kautta miehen kainalossa. Elämä voittaa.

--
So this week I've had some mixed feelings. I feel like I have no right to grief, as my great aunt was so old and I knew this was coming. Sooner or later, probably sooner. People have very different ways of griefing, you probably know I lost my father 8 years ago and in comparison to that experience, of course this is nothing. But it's not like it hurts zero much. She was very important to me. She was my last close relative on that generation. I have over the years found out that I can do simple things that make me feel better when someone dies. Everyone should have their own set, but what works for me is this:
1. Dressing up in black
2. Listening on music that help me with dead. On this playlist is mainly songs by Queen: Who wants to live forever, No one but you, Heaven for everyone, Mother love, Show must go on and so on. And yes, sappy Celine Dion with her titanic song creeps in too... 
3. Buying flowers, pretty white roses to myself
4. Going through my picture collections of this person and making slideshows for the funeral
5. Writing poems and layouting a leaflet for the chappel service
6. Picking up and sorting her things

But much more important is just to keep living my life. Just as it is. Make PhD things, work, play with my kid, do the autism practises, see friends, play board games, party all night long, dance on tables, have a sunday morning brunch just for myself... And next, I'm going to climb into my husband's armpit for two episodes of the next season of Game of Thrones. Those diseased are not sitting by the cloud up there thinking: Oh I wish all of my family members would just stop their lives and cry for ever...  Life goes on Bra.
 

Tunteiden sallimisesta

Eilen lueskelin ystäväni blogista kirjoitusta tunteista. Se sai minut ajattelemaan aihetta, mitä saamme tuntea ja miten yritämme kontrolloida muiden ihmisten tunteita. Aika iso osa ihmisten välistä vuorovaikutustahan perustuu nimenomaan tunteiden ilmaisuun, välittämiseen toisille. Olen tätä aihetta miettinyt viimeisen vuoden aikana paljonkin ja tullut siihen tulokseen, että olen onnellisimmillani silloin kun hyväksyn omat tunteeni, olivat ne sitten ns. negatiivisia tai positiivisia tunteita. Oletan, että minua kiinnostaa aika vähän, että mitä muut ajattelevat minun tunteistani - ovatko ne hyväksyttyjä vai eivät. Minulle ei tee tiukkaa itkeä bussissa tai nauraa ääneen elokuvissa. Pystyn innostumaan jostakin asiasta aivan nollasta sataan hyvin pienessä ajassa. Joskus ilmaisen tunteitani niin, että huomaan sen vaivaavan muita. Toki sellaisessa tilanteessa pyrin purkamaan niitä tunteita jonkun muun ihmisen läsnäollessa tai yksin. Mutta tiedän, että minä saan tuntea ihan just niin kuin miltä musta tuntuu. Se on vapauttavaa, koska jotenkin minusta on kuluttavaa rajoittaa tuntemista. Että ei saisi tuntea jotain, mitä kuitenkin tuntee.

Kuitenkin samaan aikaan kun ajattelen näin, huomaan, että yritän rajoittaa ja hallita toisten tunteita. Esimerkiksi liittyen tähän asiaan, että lapseni on autistinen. Toki jokaisella pitäisi olla oikeus tuntea tällaisessa kriisitilanteessa niin kuin he haluavat tuntea. On jopa tärkeää, että he saavat käsitellä tietoa omassa tahdissaan. Vaikka se minusta tuntuukin joskus tuskaisen hitaalta prosessilta.

Psyykkisen kriisin vaiheet: Lähde
1. Sokkivaihe
2. Reaktiovaihe
3. Työstämis- ja käsittelyvaihe
4. Uudelleensuuntautumisen vaihe

Esimerkiksi muutamat sukulaiset/ystäväni tuntuvat edelleen (vuoden jälkeen) haahuilevan tuolla shokkivaiheessa, jossa siis tyypillistä on asian kieltäminen. Edelleen on niitä, jotka epäilevät, ettei lapseni olisikaan autistinen. Se tuntuu meistä vanhemmista kovin kummalliselta, että eikö sitä voisi jo hyväksyä, kun hänen toiminnastaan se on selkeästi ja koko ajan nähtävissä. Toisaalta jos tekisin niin kuin paasaan, minun tulisi vaan hyväksyä nämäkin tunteet ja antaa näiden ihmisten käsitellä kriisiä omassa tahdissaan.

Olen itse kokenut sen verran monta kriisiä elämässäni, että tiedän, etten tykkää jäädä sängyn pohjalle vellomaan siinä märehtimisvaiheessa. Aika nopeasti yritän päästä työllistämisvaiheeseen ja uudelleensuuntautumiseen. Tämän opin myös isältäni, joka kaksi päivää halvaantumisensa jälkeen pyysi, voisiko tavata fysioterapeutin keskustellakseen tulevaisuudesta. No, hän toki oli saman viikon lopussa jo jättänyt meille jäähyväisensä, mutta teholla maatessaan hänen kognitiiviset prosessinsa olivat optimistiset. Kiitos sinulle sinne taivaaseen tästä opetuksesta ja siitä, millaisen ihmisen minusta kasvatit!

Huomaan kuitenkin, että vaikka itse saatan nousta äkkiäkin kohtuullisen toiminnalliseen kuntoon, se on hitaanpaa muilla ihmisillä ja minun pitäisi paremmin sietää, hyväksyä ja tukea sitä. Ei ole vääriä tunteita ja kaikilla tulisi olla oikeus tuntea juuri niin pahalta kuin tuntuu. Tiedän, että optimistiset ihmiset saattavat välillä olla todella ärsyttäviä niitä kohtaan, jotka vaan haluaisivat vetää peiton korviin ja unohtaa maailman vaikka vuosienkin ajan. Olen ollut sielläkin. Olen ollut masentunut. Tiedän, millaista se on ja että kuinka ärsyttävää on että joku yrittää pakottaa ylös sieltä sängystä. Kun vielä oppisin olemaan painostamatta läheisiäni tuntemaan samoin kuin minä - siinäpä sitä olisikin päämäärä. En tiedä, miksi nykyajan ihmiset edelleen ajattelevat, että ihmissuhde on jotenkin epäonnistunut, jos molemmat eivät tunne toisiaan kohtaan tai jotain asiaa kohtaan samantasoisia tunteita. Joskus tämä minulta unohtuu, mutta yritän kehittyä. Itselleni sallin kaikki tunteet, mutta mitä niistä muille jaan, yritän suhteuttaa siihen, mitä ajattelen toisen kykenevät käsittelemään ilman liiallista mielipahaa.

I wonder if I would actually finish this post one day. I started it a week ago. Where does the time go? So I was reading my friend's blog entry about 'Which emotions are allowed?' Her question was: Is she allowed to feel like crap just because her bf is in the army service, when there's so many bigger problems in the world and people who are pregnant missing their spouses. My answer was yes. I think everyone is entitled to have all feelings that they anyways feel. For me personally, embracing rather than denying feelings works out much better in understanding myself. It's not difficult for me to cryi or laugh out loud in public, although I know sometimes showing emotions makes other people kind of embarrashed, nervous or even judegemental. My son has learned to show his affection towards some of his loved ones by snogging. He's very passionate snogger and will eat your nose if you are dear to him. Sometimes the other parents in his day care look at us a bit funny, as their kids don't get so all over their face when they pick up their kid. I don't find this troubling - I am not forcing them to do it. I have been trying to remember to allow others to feel differently from myself even though that's often hard. For example when dealing with the fact that my son is autistic, some relatives still act so that they are in denial, after 1 year. I find this very odd, as I have dealt with so many crisis in my life that I am able to move along emotions quite swiftly and I know many people don't want to or don't have that kind of capasity to even do so. I am trying to learn to accept that they can process emotions in their own speed and that pressuring people never helps. Everyone should be allowed to have feelings and express them without me having to control them all the time. Tough lesson to learn for someone who goes from 1 to a hundred in just a few seconds. And to the end I will share a conversation from last night's Shorinji Kempo practise with my German friend. It was a kind of pause in the technique and I attacked him for some randori:

Him: (I've just attacked him out of nowhere) You've got so much agrression tonight! I am a calm person.
Me: (punching him to the face)  I am not.
Him: (grabs my hand and kicks me) I know.
Me: (punch and kick) I know you know.

This is why I love Shorinji Kempo. I get to kick and punch people when I feel aggressive and they can take it. Great way of emotion relief. Cause the feeling you get when someone's beaten you up on to bruises - there's no energy left to feel anxiety anymore. Definitely a sport for people with extra emotions... 

Kuvat/pictures Pinterest