Maitojunalla vuoristoon

”Oletko koskaan matkustanut edellisen sukupolven junalla Kiinassa?” Kysyy kolleegani Qiao Zhilin ujosti
”en.” Vastaan hänelle
Nään, kuinka hän jännittyy huolesta.
”Ei se mitään, tämä on seikkailu. Ei kaiken tarvitse olla ennaltakoettua ja turvallista.” rauhoittelen häntä.

Todellisuudessa kun heräsin tänä aamuna, ensimmäinen tunnelma oli pikkuinen stressipaniikki. Mihin sitä ollaan menossa tänään... ja minkälaisella kyydillä. Saadaanko kadulta taxi juna-asemalle? Osaanko kommunikoida taksikuskin kanssa lievästi rajallisella Kiinan kielentaidollani...? Ja niin edelleen.

Qiao Zhilin käytti eilen varmaan tunnin siihen, että hän yritti helpottaa retkeämme keski-Kiinassa katsomalla minulle paikkoja kartalta ja kirjoittelemalla lippulappuja, joissa lukee hyödyllisiä lauseita kiinaksi, kuten ”minun pitäisi jäädä pois Wudangshanissa. Voisitko kertoa minulle, kun on aika jäädä pois...?” Ja niin edelleen. Kultainen mies, minusta huolissaan tietystikin.

Yritin sanoa, että viime viikolla olin Azerbaijanissa... enkä siellä puhunut kieltä tämänkään vertaa... täällä sentään osaan sanoa että ”haluaisin pullon vettä” tai ”onpa kaunis vuori” tai ”anteeksi, minä en kylläkään ole amerikkalainen. Olen suomalainen. Ja joo, mun Kiinan kieli on huonoa.”

Oikeastaan vasta tällä viikolla olen ajatellut sitä, että harvat ihmiset maailmassa tekevät tällaisia retkiä kuin minä tänään. Onneksi löytyi yksi aivan yhtä hullu matkailija mukaan, ettei tarvinnut yksin mennä.

Minä kun olen aina salaa haaveillut reppureissuista. Siitä, että minulla olisi rinkka ja vaelluskengät ja nenä osoittaisi huikeisiin vuorimaisemiin, paksuihin viidakkoihin, kuumille autiorannoille, muinaisille temppeliraunioille ja niin edelleen.

Mikä siinä on, että joidenkin ihmisten täytyy päästä epämukavuusalueelle? Onko se uteliaisuus? Itsensä ylittämisen mahdollisuus? Vai se, että voi saavuttaa tunteen, jossa kaikki ei aina mene käsikirjoituksen mukaan ja silti useimmista tilanteista selviää..?

Sanoin aamulla Juhalle et jos tästä selvitään niin eihän tämä tietenkään riitä vaan sit pitäis päästä jonnekin vielä jännittävämpään paikkaan maailmassa, johonkin missä ei puhu kieltä yhtään ja ymmärtää kulttuuria vielä vähemmän. Elämä on lyhyt ja sinä aikana minä olen aikonut elää.

Niinpä tämän aamun haaste oli löytää vanhanaikainen juna Xi’anin rautatieasemalta ja matkustaa 8h matka Wuadangshaniin.

Nämä junat on Suomessa poisteltu käytöstä jo jonkin aikaa sitten ja täällä Kiinassakin toki on myös hienompia elikkäs luotijunia... mutkun sinne mihin me haluamme mennä, ei pääse kuin bussilla tai junalla... bussi olisi ollut itseasiassa nopeampi - 5h, mutta se meni vain parittomina päivinä, joten päästiin tähän junaseikkailuun jo tänään.

Viime kesänähän minä päätin kaikin keinoin välttää Kiinan sisällä lentämistä ja hyvästä syystä... en halua jäädä jumiin enää kertaakaan mihinkään...

Mid Autumn festarit aiheuttavat sen että eilen kun sitten haimme matkalippuja - löytyi junaan enää seisomapaikkoja. Toki olin mielestäni ostanut paikan sisältävän lipun jo hyvissä ajoin, muttakun siinä oli väärä passinnumero... joten nainen ei myynyt minulle sitä lippua. Niinpä Juhalla on paikka tähän junaan, jossa istumme ja minulla ei...

Junan jokaisessa vaunussa on noin 20 ihmistä ilman paikkaa... mietin, että 17 vaunuiseen junaan, he tosiaankin myyvät reilut kolme sataa seisomapaikkalippua... ihmiset istuvat matkatavaroittensa päällä ja niin edelleen...

Nooh, totuuden nimessä matkastamme on nyt mennyt jo reilu puolet kun tätä kirjoittelen, enkä ole seisonut yhtään pätkää. Jos jollakin on paikkalippu paikalle jossa minä istun, ei hän ainakaan ole kehdannut tulla sanomaan.

Juna on täynnä peruskiinalaisia. Niitä, jotka eivät uskalla puhua englantia senkään vertaa, kuin opiskelijat Xi’an jiaotongin kampuksella. Ja ei, junassa ei todellakaan ole muita länkkäreitä...

”Minun mielestäni on aivan uskomatonta, että te aiotte tälle retkelle keskelle Kiinaa ihan ilman että kumpikaan puhuu juurikaan kieltä.” Sanoo Qiao Zhilin eilen illallisen päätteeksi.

Minustakin tämä reissu on jo nyt ollut aivan uskomaton. Ikkunasta näkyy huikeita maisemia. Ihan kohta Kung Fu Panda livahtaa esiin vuoren rinteen takaa...?

Jaa niin... ja Kiinan hallituksella on ensi kuussa joku tärkeä puoluekokous... joten he ovat blokanneet Whats Appin... kiitos tästä. Käytän Kiinassa viimekesäistä kiinanumeroani, mutta whats appiin on siis turha lähetellä mitään, koska en nää niitä viestejä ennen kuin reilun viikon päästä. Älkää siis ihmetelkö... Sen sijaan minuun saa yhteyden Skypellä: kati.maki.kuutti

/”Have you ever taken an old generation Chinese train before..?” Asks Qiao Zhilin, my long suffering friend and colleague from Xi’an
”No, never.” I answer and watch him panic...
”You know there will be a lot Of people. You know you wont have a seat. For eight hours! You know it is not like the bullet train... it is not very comfortable! There will not be any foreigners! You wont be able to know when to get off! ...”

I try to calm him. He prints me slips of paper to say useful phrases in Chinese like ”i want to get out in Wudangshan. Please tell me when to get off”...

I am not too worried. Probably I should be. I have some anxiety, yes... but also this feeling Of an adventure undernearth my skin. I am one of those people in the world, constantly in for a challenge, need to get that adrenalin rushing through my veins. Somehow i’ve managed to aquire a similar travelling companion, which is calming. Two equally stupid people ready to jump into the road before checking traffic lights. 

Why does a Person do such a thing? Step out Of one’s comfort zone...? Is it curiosity? Is it acheving the impossible? Perhaps it is Th feeling Of when things do not always go according to the script and then realising that actually, one can survive most things in life... that the world will not end.. in most cases.

So today we got into Xi’an railway station and took our train, the K626 from Xi’an to Wudangshan. I happened to not have a seat as me and ”Jenny Chen” cocked up the passport Number when doing the train reservations online... but it’s OK... i have not yet been standing for a minute and it’s been 6/8 hours of our journey so far. We Are on the map in the scehdules Of how many stations we have passed and i also have followed it on gps on the baidu maps.

So Dont worry too much folks at home. We will be alright. Even though Chinese government is making it extra hard to communicate by temporarily blocking Whats app, due to their party event next month... so please use Skype to contact me. That should work. 

Jättää isovanhemmat ja lapsi keskenänsä, ja elää omaa elämää

Tällä viikolla juttelin ystäväni Yanyan kanssa. Hän on PhD student, joka meni naimisiin ja sai lapsen kesken väikkärinsä tekemisen. Niinkuin minäkin sain. Hänen poikansa on nyt puolitoistavuotias ja asuu kaukana Kiinan toisella laidalla Yanyan äidin ja isän kanssa. Hänen miehensä asuu myös täällä Xi’anissa.

Yanya näkee poikaansa kerran puolessa vuodessa. Joka ilta hän soittaa pojalleen puhelimella. Poika sanoo joka päivä mummulleen, että “Minulla on äitiä ja isiä kova ikävä”.

Monet ovat sanoneet Yanyalle, että hän on huono äiti. Kun jättää lapsensa pitkäksi aikaa. Mutta kun opinnot ovat kesken, jonkun pitää hoitaa poikaa. Yanyan tapaus on Kiinassa enemmän sääntö kuin poikkeus, että vanhempien täytyy muuttaa toiselle paikkakunnalle ja elää pitkiä aikoja erossa lapsistaan.

Kiinassa lapset ovat ns. isovanhempien ‘omaisuutta’. Kun lapsi syntyy, oletetaan, että isovanhemmat hoitavat lasta pääasiallisesti. On harvinaisempaa, että vanhemmat itse hoitaisivat lapsensa. Samaan ajatusmaailmaan kuuluu, että yhteiskuntarakenne olettaa työssäkäyvän ikäluokan pitävän huolta vanhemmistaan. Eli ole mitään KELAa, joka pitäisi vanhuksista huolta.  

Yhden lapsen politiikka on tehnyt tästä hankalaa. Jos naimisiin menneestä pariskunnasta molemmat ovat ainoita lapsia - heidän kontolleen tipahtaa neljä vanhenevaa ihmistä huollettavaksi. Tämä on varmasti ollut yksi syy siihen, miksi Kiinan hallitus avasi tänä vuonna mahdollisuuden hankkia toinen lapsi, ihan kaikille.

Tällä viikolla minä olen kokenut olevani erityisen onnekas ja hyväosainen. Että minä saan matkustaa töihin tuhansien kilometrien päähän, niin kuin Yanyakin. Ero on vaan se, että minä saan tuoda oman pikku höpöläiseni mukana. Kaikki suomalaiset ovat voittaneet lotossa jo siinä vaiheessa, kun syntyvät. 

Sanoin Yanyalle: Älä anna kenenkään sanoa sinulle, että olet huono äiti. Sinä olet paras äiti tälle lapselle. Muista se.

/This week I discussed with my friend, Yanya. She’s a PhD student and she had a baby a couple of years ago, in the middle of writing her dissertation. Just like I did. Her son is now one and a half and lives very far away on the other side of China, the country size of Europe, with Yanya’s parents. Her husband also lives in Xi’an. 

Tanya sees her son once in half a year. Every year she calls her son on the phone. The boy says every day: “I miss my mother and father so much”. Many people have said to Yanya that she’s a bad mother for leaving her son. But she has to finish her degree and along with her husband, they are the working class Chinese which means that they have to provide not only for themselves but for their parents. There is no social security system to take care of the elderly. When a kid is born in China, it is expected that the grandparents take care of the child and the working class takes care of the grandparents. 

One child policy has made this system to be really difficult, because if the working class couple are both only children, this means they have four elderly to take care of… Which can be quite taxing if they are ill and in bad condition. Perhaps this was also the reason why Chinese government decided to allow everyone to have two kids from this year on. 

This week, I have felt enormous gratitude. I am so privileged as an individual to be born to Finland. The difference between me and Yanya is that I also travel to work thousands of miles away from home, but I can bring my own little loved one with me. Every Finn has already won the lottery when they were born into Finland. 

I said to Yanya: Do not let anyone say to you, that you are a bad mother. You are the best mother to your own child. Just remember that. 

Kiinalainen publiikki 2016

Meillä oli tällä viikolla kauden päättäjäisbileet, elikkäs se tapahtuma, jossa kukitetaan tänä vuonna valmistuneet maisterit, tohtorit ja kandit.

 Tämä kiinalainen tutkimusryhmäni ja paikallinen laitos on kärsinyt vähän katoa viimeisen vuoden aikana. Moni on kesätöissä Pekingissä tai Xi’anissa. Moni on valmistunut ja lähtenyt oikeisiin töihin.

Silti tämä kauden päättäjäisjuhla on aina yhtä riemukas tapahtuma.

Tapasimme Ma Ma Wei-nimisessä ravintolassa, joka sijaitsee lähellä suurta hanhipagodaa, professori Li:n kotikadulla. Olemme olleet tässä ravintolassa monta monituista kertaa aiemminkin.

Lehmän mahalaukkua maapähkinäkastikkeessa

Kiinalaisiin perinteisiin kuuluu, että illan isännät kippistävät ensialkuun kolme kertaa. Tällä kertaa se tarkoitti yhtä puhetta paikalliselta dekaanilta ja paria puhetta professori Li:ltä.

Dekaanin puhe

Etikettiin kuuluu, että syömistä ei aloiteta ennen ensimmäistä puhetta.

Kolmen maljan jälkeen tilanne vapautuu ja kukin saa kippistellä kenen tahansa kanssa. Toki seuraten kippistysetikettiä, eli matalampiarvoinen ihminen vie juoman reunan alemmalle tasolle kuin korkeampiarvoinen, vaikka se olisi sitten pöytään tai lattiaan. Ratkaisevaa on juoman reuna ja tässä on oltava nopea, koska kiinalaiset ovat hyviä osoittamaan nöyryyttään. Kippistää voi kokonaisia pöytiä, ryhmiä tai yksilöitä. Juomaa ei tarvitse juoda ‘Gambei’ eli pohjanmaan kautta, ellei sitä ole erikseen sovittu. Jos juodaan Gambei, on kippistysosapuolelle näytettävä juoman kumoamisen jälkeen juomalasin pohja, niin että hän voi todeta juoman todellakin menneen kokonaan alas kurkusta. Kippistää voi joko riisivinalla (shi feng tai vastaava), punaviinillä (aina pahaa Kiinassa) tai teellä (etenkin raskaanaolevat).

Illan aikana tapahtui siis valmistuneiden kukitus, mutta myös erinäsiä lahjoja jaetaan edestakaisin.

Opiskelijat olivat hankkineet professori Li:lle sulkapallokenttä -kakun. Paikallinen proffanihan on siis todellinen sulkapallohullu.

Publiikit ovat aina haikeita tilanteita, sillä joitakin valmistuneista ei nää enää koskaan. Tänä vuonna maisteriksi valmistui ainokainen Xue Pan, jonka olen tuntenut ainakin kolme vuotta - lillunut hänen kanssaan hot springseissä ja kiivennyt Huashanille jne. Onneksi ‘Pan-Pan’ muuttaa vain Pekingiin, joten hänen kanssaan tapaamme vielä uudestaan.



Väikkärinsä saivat valmiiksi tänä keväänä pitkäaikaiset ystäväni Li Pei ja Chang Yu. He ovat molemmat käyneet Suomessa eBEREA:n aikaan 2011-2012, ja olen heidän kanssaan tehnyt töitä vuosikaudet siis. Li Pein kanssa sanoimme toisillemme vuodesta toiseen, että “Sitten, kun seuraavan kerran nähdään, ollaan molemmat tohtoreita, jookos.” Oli mahtavaa, että nyt sitten viimein molemmille se tapahtui melkein samaan aikaan.

Paljon onnea vielä kaikki 2016 valmistuneet!

/ This week we had the goodbye and congratulations dinner for all the graduates of 2016. In the Chinese traditions of this congratulations dinner, there is a lot of toasting, a lot of eating and of course a lot of presents. It is also a slightly sad time as you might never see some of these people again. This year the group only had one master student graduating, Xue Pan. I’ve been with her for three years, through the mountains of Huashan and swam in the hot springs… She’s going to go and work for Baidu (Chinese Google) in Beijing. The two masters graduating this year are also my very long term friends, Li Pei and Chang Yu. They’ve both been to Finland and I feel like specially with Li Pei, we have had the same journey over the years. Every year that I left Xi’an, I said to him: “Next time we see each other, let’s both be doctors” and this time it is true for the both of us. We both defended our thesises in April. Congratulations to all the graduates of 2016!