Viime kesänä, pari kuukautta lapseni syntymän jälkeen ilmoitin hänet Kuokkalan seurakunnan ekavauvakerhoon. Syksyn kerhoon pääsi muistaakseni vain 2-4kk-ikäisiä vauvoja, joten kaikki seitsemän kerholaista olivat todella samanikäisiä. Kerhoissa ei tietystikään ole kyse niinkään vauvojen tapaamisesta vaan äitien tapaamisesta. Jo ihan eka kerran jälkeen olin todella tyytyväinen: Oli ihanaa päästä jakamaan vaippa-arkea ja mieltä askarruttavia asioita toisten aivan samassa tilanteessa olevien äitien kanssa samalta alueelta.
Bongasin jopa yhden äidin vanhasta kotikaupungistani Kajaanista ja hänen kanssaan kärryteltiin kerhoon ja takaisin monet tiistait, kun satuimme asumaan n. viiden minuutin kävelymatkan päästä toisistamme. Kerhoäitien kanssa ihanaa oli se, että heillä ei tullut vauvajuttuja vielä korvista, vaan kaikki unikoulut ja muut kokemukset olivat vain mielenkiintoista juttua. Koin muutenkin parikuukautisen äitinä olleeni aika hormoonihöyryinen vain lapselleen elävä alussa, jolloin varmasti en ole lapsettomille ystävilleni ollut kovin hyvää seuraa, joten tämä kerho tuli kuin tilauksesta.
Olin kuullut kerhosta ystävättäreltäni, joka oli omien lastensa kanssa kerhoillut Keljon alueella. Kuokkalassa on uusi hieno kirkko, joten sekin oli mieltä nostattava kokoontumispaikka viime syksynä. Joulun jälkeen ohjattu kerhoilu loppui, mutta me äidit päätimme kuitenkin pitää vielä yhtä, eli tapasimme toisiamme kodeissa ja tammikuusta alkaen myös seurakunta järjesti meille tilan päiväkerhotilaan, Kuokkalan keskustaan. Ehkä sen verran oli vähemmän harrasta menoa, mutta tärkeämpää lieni se, että vauvojen ongelmat tuli yhdessä ratkottua, eikä tarvinnut olla yksin neljän seinän sisällä ajatustensa kanssa. Ihana oli nähdä, että jokainen vauva on yksilönsä ja kasvaa omalla käyrällään. Lapseni ryhmässä oli tyttövalta, mutta pojat selvästi kasvoivat kovempaa tahtia. Suoraan sanottuna huolestutti vähemmän oman lapsen kehitys, kun näki, että eroa on jokaisella ja ettei tarvitse 'suorittaa' tiettyjä kehitysvaiheita aina jonkun standardin mukaan. Meillä oli kerhossa neuvolan tätikin mukana, joka antoi todella hyvää palautetta, kun tarvittiin asiantuntijan apua.
Usein katselen rantaraitilla liikkuessani yksinäiseltä näyttäviä äitejä, jotka lykkivät vaunujaan päivästä toiseen. Vauva aika on toisille raskasta. Minulle se oli ihanaa aikaa, mutta tämä johtui siitä, että olin varannut itselleni sosiaalisia kontakteja sopivasti, kuten vaikkapa tämän kerhon kautta. Ihanaa oli myös se, että kotonaoloaikana tutustui uusiin ihmisiin, aivan erilaisilta taustoilta. Työelämässä urautuu seurustelemaan samantyyppisen koulutuspohjan omaavien kanssa. Minun käsitykseeni rikkaasta elämästä kuuluu se, että tuntee hyvin erityyppisiä ihmisiä ja muistaa kuunnella, mitä heillä on sanottavanaan. Juuri kuuntelu on minulle se kaikista vaiken juttu: Mielummin pidän ääntä kuin olen hiljaa, mutta ekavauvakerho opetti minulle sitä kuuntelemistakin.
Nyt kun kerhoiluvauvat ovat kasvaneet taaperoiksi ja parikin on jo muuttanut pois Kuokkalasta, toinen jopa Jyväskylästä, tuntuu hieman haikealta. Kyllähän näitä naamoja vielä näkee - ehkä haikeus tuleekin siitä, että yksi elämän vaihe on ohi: Enää en koskaan ole kokematon ensimmäisen vauvan äiti, joka ei ymmärrä, mikä on nenä-Friida tai osaa asentaa turvakaukaloa kiinni telakkaan. Elämä on paljon vähemmän hektistä pyörimistä pienen nöpönenän ympärillä ja se kai sitten mietityttää. Kyllä yhden vauvan kanssa oli ihan superhelppoa ja on edelleen - sen voi kääräistä mukaan, jos tarvitsee ja se kulkee siellä missä minäkin. Seuraavan kanssa sosialisointikin on hankalampaa ja toisten äitien kanssa kahvittelu jäänee haaveeksi. Seuraan innolla, missä nämä taaperot ja äitinsä menevät puolen vuoden päästä, jolloin suunnittelimme tapaavamme uudelleen.
Kiitoksia tästä jaetusta vuodesta äidit ja vauvakaverit:)
