Finnlife

Kotona taas. Onko tämä se paikka, joka on minun koti? Yritän muistaa, että ulos ei voi lähteä shortseissa. Että vessapaperit heitetään vessan pönttöön, etsin turhaan niille koria. Että vettä voi juoda hanasta. Että feisbuukkia ja blogia voi lukea ilman, että täytyy miettiä - toimiikohan se tänään. Keitän itselleni hyvää kahvia ja taistelen pojan kanssa maidosta. Hän on juonut viimeisen 10h aikana puolitoistalitraa ja joisi meidän kaikki maidot. Pojan mielestä on ihanaa olla Suomessa. On oma hiekkalaatikko. On järvi, johon voi haluta uimaan vaikka vesi onkin jäätävän kylmää. On keinut ja on perunaa ruoaksi. Aamulla hän on asetellut siistiin riviin kaikki haluamansa aamiaistarvikkeet: Maitoa, raejuustoa ja voita. Sukulaiset ovat ostaneet jääkaapin täyteen herkkuja, siivonneet ja harvoineet. Se tuntuu luksukselta.

Avaan takapihan oven kylmään auringonpaisteeseen - kukaan muu naapuristossa ei ole hereillä kello kahdeksan sunnuntaiaamuna. Haen lisää vaatteita, sakset ja rukkaset. Leikkaan yli vyötäröni korkeuteen hurahtaneet nokkoset puutarhasta ja kitken kukkapenkistä voikukan varsia. Terrakottasotilaamme pää löytyy oregano- ja ruohosipulipuskien välistä. Nostan hänet takaisin pystyyn vaikka tiedän, ettei kiinalainen patsasystäväni tule kestämään enää montaa Suomen talvea, hän murenee jalustallaan. Katselen kukkia, jotka ovat kauneimillaan. Miksi kaunis maisema ei vie onttoa oloa pois?

Sisällä minussa tuntuu levottomalta. Mietin asioita, joita pitäisi tehdä, joita haluaisin tehdä. En halua lamaantua, haluan edetä, mutta en tiedä miten aloittaa. Joku minussa on vielä kiinni jossain muualla. Teen asioita täysin mekaanisesti, en kaipaa kenenkään seuraa. Keitän lisää hyvänmakuista, aitoa kahvia. Kävelen kotikadulla juoksentelevan poikani perässä ja mietin, onko tämä se paikka, joka on minun koti? Missä minä olen?

"Milloin asetut aloillesi?", kysyy netissä ihminen, joka ei minua tunne. "Toivottavasti en vielä pitkään aikaan", vastaan siihen:  "Mutta jos kysyt, milloin olen seuraavan kerran Suomessa yli viikon verran, vastaan, että "Heinäkuun lopussa." 

Vastahakoisesti teen listan asioista, jotka haluan saada aikaan tästedes joka päivä tällä viikolla: HIIT-treenin. Puoli tuntia väikkäriä. Graduohjausta. Blogipostauksen. Olen lomalla, mutta en NIIN lomalla. On maanantaiaamu ja istun terassille villasukissa. Aurinko paistaa vähän lämpimämmin kuin eilen. Treeni on tehty. Siitä se elämä taas alkaa.

 /Back home? Is this the place I call home? I try to remember I can drink water from the taps. That I can throw toilet paper down the toilet. That when I turn on the internet, I'll be in facebook, google and blogger without hassle. My son is thrilled to be back. He's drank two cows worth of milk in the last two days. He's eaten about 15 potatoes. He's had rye bread and cottage cheese. He's pleased there's lakes and swings and our precious back yard. He's happy about it all. I wonder how to get to that excitement. It's still empty inside me, like in limbo I walk through the rooms of my house, the home street, the familiar scenery. Flowers all blossom in the cold sunny air and I forget I cannot go out in shorts. I put my wooly socks on and sit in the terrace thinking of all those things I would like to get done. The things that seem impossible to start again. The routines of being in Finnlife. In my mind, I am not back yet. Do I have to be if I don't want to? I make myself a good cup of coffee and eat my healthy breakfast. I excersise in my kitchen before 8am on a Monday morning. There it is. I can feel it beginning again.

Home Sweet Xi'an

Tänään vaan pikapostaus koska kaikkia väsyttää jo ja pitäis nukkuakin illalla. Tän päivän agenda oli siis muuttaa Pekingistä meidän Kiinan kotiin, Xi'aniin. Vaikka APEC-konferenssin takia suljetut tehtaat olivat mahdollistaneet siniset taivaat Pekingin ylle, ei tuntunut haikealta jättää pääkaupunkia taa. Xi'anissa vastassa oli normaali usvapilvi, mutta silti oli ihana tulla kotiin. Kotikatu. Tutut rakennukset. Tutut hissit. Tuttuakin tutumpi land lady. Tokihan 10 kuukaudessa asioita Kiinassa ehtii muuttua. Pilvenpiirtäjiä on noussut muutama ihan scratsistä sinä aikana. Meidän kotikadun päähän on tullut kävely-ylikulkusilta... Ne on sellaisia pieniä isoja muutoksia, joita vuodet Xi'anissa näyttävät.

 Ehdittiin olla tunti meidän kämpillä, just ja just sain käytyä hankkimassa rahaa vuokran maksuun (Kiitos Bank of China, joka et tällä kertaa kitkutellut korttini kanssa) ja Yoko Ono eli land ladymme veli oli asennellut meille vähän kattolamppua yms muuta spesiaalia... Kun sitten pamahtivat opiskelijakolleegani Liang Ni ja Red Wang ovesta sisään. Tokihan viime keväänä osa porukasta on valmistunut ja heidän tilalleen on tullut uusia kasvoja, mutta oli silti ihana nähdä vanhoja tuttuja. Prof. Li:n tutkimusryhmä oli järkännyt meille tervetuliaisjuhlat, jotka olivat tututtuun tapaan täynnä Shi Fangia (paikallista pontikkaa) ja tietysti paljon kuulumisten vaihtoa, upeita ruokia, toasteja ja lapseni toki hauskuutti opiskelijoita iloisella hyppimisellään ja vauhdikkaalla menollaan.

 Millainen ilme, kun saapuu 10kk päästä tuttuun toiseen kotiin??? Ja alla kauniit näkymät meidän ikkunasta.

 

Tuntuu tosiaan, että olemme tulleet kotiin pitkästä aikaa. Tavallaan tuntuu, ettei olla lähdetty kuin vähän aikaa sitten. Tavallaan tuntuu, että kyllä tässä on aikaakin kulunut. On liikuttavaa, kuinka professori Lin tutkimusryhmästä on tosiaan tullut se Kiinan perhe meille. Vilpittömästi ihana tavata heitä pitkästä aikaa.

Minulla on orastava flunssa. Tietenkin. No onhan se ihme, että näinkin pitkälle syksyyn olen ilman sitä päässyt. Ja lentokoneissa lentäminen teettää sitä. Pojilla ei vielä oireita. Jospa tämä menisi kevyesti läpi, torstaina nimittäin on vuoriretki luvassa ja sitä en jätä väliin vaikka mikä olisi. Muutenkin tää viikko alkaa olla nyt jo niin täyteen buukattu, että alan miettiä, mitenkähän se on niin, että Kiinassa mulla on ihan yhtä kiire kuin kotonakin. Toiset on niitä kiiremagneetteja.

/ Today we travelled from Beijing to Xi'an. It really feels like homecoming. Everything is very familiar, this is our place in China. It's great to be back in our street. Know where to get money, supplies and so on. It's even greater when your China family throws a massive shindig to welcome you 2 hours after your arrival. I can't feel more wanted than that. It was awesome to see all the old friends and exhange stories. So many things happen in China in 10 months: Buildings rise, bridges are built. People get married and have babies. It's progress and this country is very good at it. Yes, outside, the weather is very much *China grey*, but inside in my heart, this is where I want to be. Xi'an, wo ai ni.

Lähtötunnelmissa

All my bags are packed and I'm ready to go...

Tässä viikon verran olen fiilistellyt lähtöämme taas. Vaikkakin tänä vuonna tuntuu, että emme ole juurikaan poissa, niin ohan se aina sellainen mietinnän paikka. Vaikka kuinka varautuisi, aika yleensä loppuu kesken ja jotain asioita jää tekemättä. Täytyy sanoa että kun on jo kahdesti muuttanut Kiinaan, niin tää kolmas kerta on jo aika paljon vähemmän stressaava (mulle) kuin aiemmat. Yleensä tosin lähtöaamuna oon kuitenkin huutanut molemmille miehilleni - täytyy tällä kertaa yrittää pysyä rauhallisena ja ottaa rennosti. Raportoin myöhemmin, että onnistuiko.

Pakattu on jo viikonloppuna, tälle päivälle on jäänyt kuitenkin vähän säätöä, osittain liittyen Elämään, osittain lähtemiseen:
* Lippujen printtaukset (J hoitaa)
* Postien kääntö sedän residenssiin.
* Lähtöselvitys (joka hoidettiin Tinon kans klo 7:15 tänä aamuna jotta saatiin haluamamme paikat koneesta)
* Kiinan sisäisten lentojen hommaaminen Ctripistä
* Kameran akkujen lataaminen
* Pekingin aikatauluista säätämistä. (Jatkuu huomenna)
* Yhden harkkatyöluennon vetäminen
* Kolmen ohjattavan kanssa aiheiden fiksailu
*Muramasa Industriesin sivujen uudelleen ohjaus (joka oli hieman haasteellista koska en ole koodaillut HTML:ää varmaan neljään vuoteen... Joten mitään ohjelmia ei löytynyt koneelta. Ei FTP:tä ei mitään koodaus softaa tms... Notepadikin no, se nyt sentään löytyi kun on tarpeeks vanha winkkari...) Mut hymyilytti, koska eihän tollaset taidot mihinkään katoa, eli onnistuin. Jesh! 
*A:n PECSien valikointi ja niputtaminen 
*Matkalaskut
*Laskujen maksu
*Kiinan kuluveloitus

 Meidän aikataulu on sellainen, että ollaan eka viikko Pekingissä, jossa lähinnä lomaillaan. Pekingin viikon jälkeen mennään siis kotiin, Xi'aniin, jossa odottavat kaikki Kiinan 'perhe' eli tutkimusryhmäläiset. Näillä näkymin marraskuu menee siis Xi'anissa ja loppupäästä sit pari päivää vielä pääkaupunkiseudulla viimeiset silkkimekot teettäen ja ihmetellen muuria ja kiellettyä kaupunkia once more.

Ollaan sen verran onnekkaita että saadaan vieraita molemmista päistä reissua eli ekalle viikolle mukaan lähtee Tino ja vikalle reilulle viikolle mukaan tulevat kaksi työkaveriani ja myös toisen puoliso, joka on blogimaailmastakin teille tuttu Sara. Odotan innolla miten miesseuraan palaa meiltä niin hermot kun kaksi valokuvaajaa Kiinassa tarkoittanee että kerrankin ei tarvii miettiä, et kuka ottais asukuvat!  Mut ihana nähdä muutekin tuttuja maisemia rakkaiden ihmisten kanssa.

Huomisilta kuluukin sit koneessa. En odota innolla sitä Jetlagia, jonka saa aikaan kun matkustaa itäänpäin eikä kuitenkaan saa lennolla nukuttua. Vaikka mulla on sekä melatoniini että alkoholisuunnitelmia niin jostain syystä en usko tän kombon pelaamiseen. Mut toisaalta ainakin huomenna voi ottaa muutaman viinilasin hyvässä seurassa ja hyvällä tuurilla lapsi antaa katsoa leffaakin päälle. Eihän 3-vuotiaan kanssa lentäminen oikeastaan ole hassumpaa, vai oletteko erimieltä?

Eli siijuu when I siijuu. Kahden kodin ongelma on se, että aina jää osa rakkaista taa. Mut 41 päivää Kiinassa on niin lyhyt juttu, ettei siinä ehdi kuin pikkuisen hengittää savusumua ja sitten se on ohi. Nähdään!

Mun lähtöfiilistelymusaa...

So I'm leaving in the mid day, with a jet plane. Not for long! But it still feels like leaving. I don't know about you, but I like dwelling on feelings, it's pretty much my favourite hobby and even this time, it's hard and easy to leave at the same time. I have moved to China twice before, so going for 41 days is nothing. But still the syndrome of two lives goes on: Always you leave some people behind. Some that you hold in your hearth tighter than others. That's what's difficult about leaving. I've been saying goodbyes for a week. We are lucky that way that this time we get to bring four friends with us for smaller periods both from the beginning as well as the end of our journey. The itienary right now is Beijing - Xi'an - Beijing, as there's no direct flights anyways, we are spending some holiday days enjoying the Capital. It's supposed to be +19C and sunny! And by sunny, BJ of course means sunny through the ash cloud, but regardless, I am feeling optimistic. Not so keen on the jetlag that will follow as I doubt I'll be sleeping next night at all. Which is at least very usual for me. So booze and melatonine if my child falls asleep will be my drug coctail. Let's see how that works. I'm so ready to go now, it's time.