Sadonkorjuukuulumisia ja koulun alkua

 Olen yrittänyt etsiä elämästäni hetkeä, jolloin voisin kirjoittaa blogiani. Olen viime aikoina selaillut sitä - olen pitänyt tätä blogia vuodesta 2012 asti, eli todella pitkään. Viisi vuotta jo ja ylikin. Se on hyvä päiväkirja menneisyyteen - en halua hukata hetkiä. Mutta miten löytää kiireisistä arkipäivistä aukkoja, joissa olisi aikaa päivittää... Kysynpä sitä? Noh, nyt meillä alkoi syksyn alusta uusi arki kun pikkuinen meni kouluun ja se itsessään on pistänyt meidän arkirutiineja uusiksi.
Poika lähtee kouluun klo 7:25 ja autisti kun on niin oveltahan se haetaan bussilla. Eli äiti jää siinä puoli kasin jälkeen miettimään et lähtiskö töihin vai meniskö takas nukkumaan... Tässä olisi siis ainaskin hyvä tunnin mittainen aika päivitellä blogia aamuisin, ennen kuin tarviis missään olla. Tosin tänä syksynä meidän kuulumiset on sellaiset, että mieheni lähti jälleen Kiinaan ja meinaa olla siellä parisen kuukautta suunnilleen, yhdellä breikillä, eli täällä syksyllä elellään taas kahden ihmisen arkea.

Olen joskus kutsunut tätä "YH-arjeksi" ja pahoittelen tätä termiä. Minä en ole yksinhuoltaja vaan huollamme meidän pikkumurua yhdessä molemmat tasapuolisesti. Mieheni osallistuu erittäin paljon pojan huoltoon etenkin kun minä olen työmatkoilla. Sen lisäksi meillä on fantastinen turvaverkko, johon kuuluu isotätejä ja -setiä; eno; mummeja ja ukki; ystäviä ja niin edelleen. Tämän pikkuihmisen elämässä on kyllä monta monta aikuista, jotka välittävät. Olen pahoillani siitä, että jos joku on saanut kirjoituksistani sellaisen kuvan, että pyöritän arkeani yksin - näin ei tosiaankaan tilanne ole. Maailmassa on äitejä ja isiä, jotka ovat oikeita yksinhuoltajia - minä ainoastaan väliaikaisesti olen lapseni kanssa keskenäni esimerkiksi siis nyt syys-lokakuussa kun J on Kiinassa. Kyllähän sekin tosin tarkoittaa sitä, että aamuisin on pestävä pyykkiä ja siivottava keittiötä yms kodinhuoltoa, mutta ei yhtään mitään verrattuna kokoaikaisen 365-päivää vuodesta yksinhuoltajan arkeen. Nostan teille hattua arjen sankarit!

 Minun arkeeni kuuluu sitä, että pyydän apua, silloin kun en itse repeä ja pysty. Viime viikolla tein seitsemän päivän työviikon, koska tämä rakas kiinalainen delegaatio Xi'anista saapui meidän vieraaksemme Jyväskylään neljäksi päiväksi. Koska J lähti perjantaina Kiinaan, apuun oli hälytetty setäni vaimoineen, jotka ovat myös vierailleet Xi'anissa ja siispä tuntevat myös nämä prohvessorit. Tähän syksyyn on siis kuulunut paljon kiinalaisten viihdyttämistä. Välillä rennommissa merkeissä, kuten sunnuntaina mökillämme...

Mökillä mukana olivat myös minun Shanghain kiinalaiset vaihtarini, joita tänäkin syksynä on mentoroitavanani 3 leidiä. 

 Asiat, jotka meistä tuntuvat arkisilta ja itsestäänselviltä, ovat kiinalaisille elämyksiä. Niinkuin nyt vaikka matojen kaivaminen hangolla mullasta ja pujottaminen vapaan.

 Mato-onginta...

 Tai vaikkapa istuskelu nuotiolla... Kyllä on perspektiiviä omaan arkeen, kun katselee sitä toisesta kulttuurista käsin... Me ollaan niin onnekkaita täällä, että saadaan elää keskellä sinisiä taivaita, puhtaita metsiä ja niin edelleen. Mitä luksusta on se, että kahtena aamuna laitoin puuron päälle tuoreet omat poimimani vadelmat tai että iltaruoka oli kanttarellipiirakkaa omalta maalta. Maailmassa on niin paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan koe tätä tai edes pysty kuvittelemaan, millaista elämä täällä meidän metsien ja järvien keskellä on. Onnellistahan se on. Ja ihmisen on hyvä olla.
 
Monelta olen saanut kyselyjä siitä, miten pienen autistin koulun aloitus on onnistunut. Tänään koulun vanhempainillassa jaoin toisille vanhemmille tuskaani - Mistäs minä tiedän, miltä hänestä tuntuu, kun ei poika osaa puhellen sitä kertoa... Tosiasiassa tiedän, että koulu on alkanut erinomaisen hyvin. Hän lähtee aamuisin kouluun hymyssä suin ja sieltä myös energisenä palaa. Koulupäivä autisteilla on 8:15-12:15 sisältäen välitunteja ja ruokailun. Iltapäivällä on sitten "Vertti" eli autistien oma iltapäiväkerho, jossa poitsukka pääsee ulkoilemaan, rentoutumaan, leikkimään ja niin edelleen. Hänessä on huomattavissa kiinnostusta kuvien käyttöön enemmän ja pontevammin asioiden sanoittamista! Minä - Haluan - Vettä! Kirjoitin A:sta myös Oppimiskeskus Hippon sivuille jutun - sen voi käydä lukemassa täältä. Fiilikset äidillä vanhempainillasta olivat aivan mahtavat. Kyllä on meidän poika päässyt niin hyvään paikkaan... Ihanat opet ja kivaa toimintaa päivittäin. Ei yhtään tunnu pahalta ajatella, että 11-vuotinen oppivelvollisuus tästä lähtee. Iltaisin A on ollut hyvällä tuulella ja nukkumaan on laitettu aikaisemmin kuin aiemmin. 20:30 on meidän melatoniiniaika ja ysiltä jätetään sänkyyn simahtamaan. Hän on niin reipas ja ihana. Päivittäin saan hirmuisesti pusuja - tänään isinkin pusut, kun ei vieläkään ole oppinut skypellä pusuja antamaan:)

Eli summasummarum, tänä syksynä meillä on varsin tiivis paletti töitä, koulua ja matkoja - niinkuin nyt syksyisin yleensäkin. Paljon positiivisia uutisia on myös pompsahdellut esiin: J sai uuden tv keikan, jesh. Ja neuvottelut seuraavastakin ovat käynnissä. Minä sain Horizon2020-hankkeen läpi, eli se alkaa ensi vuonna maaliskuussa... Vaikka on tietysti väsyttävääkin, kun päivät ovat täynnä ja arjen täytyy pyöriä, tunnen juuri nyt olevani täynnä energiaa. Syksy on ihanaa aikaa elämässä. On kaunista, kirpeää ja maailma avoinna kaikkeen mukavaan tekemiseen. Mites teidän syksyt on lähteneet käyntiin?

/So... I have tried to find some time for blogging in my life for some time. When days go by so quickly, it is important to write down some feelings of what goes on in the world. Our Autumn in Finland is very precious and beautiful. Topfish has started school and he seems to really enjoy it. He goes there happy and is enthusiastic to do things. You can see some small changes in his behavior - eagerness to express himself with words, using the pictures actively and so on. He is such a brave good little boy. My husband has gone to China again - he got another tv hosting gig for the Autumn which means he'll be there pretty tightly until beginning of November, minus the time that I am in China in the beginning of October. 


We have had many good news work wise. My Horizon2020 proposal from this spring passed and I've applied three more... Of course work keeps me quite busy: As you see, my friends and professors from China were visiting last week and my three teacherstudents from Shanghai arrived also. The three girls are here until Christmas. My family helped me with Chinesetainment over the weekend - I don't know what I would do without my family, you guys are so amazing. Looking after Tops; taking my Chinese guests for the summer cottage etc... I would not have survived without help. 

I have sometimes called my one parent times with Tops in the blog as "single parenting" - I would like to take this opportunity to correct this ill use of words. I am no single parent. Tops's father is very dedicated to Topfish and takes care of him huge amounts, specifically when I am on trips. We are co-parenting and that's important. It has not been my intention to cause any kind of thoughts that my husband would not participate into Tops's care, marely that there are times when he is just with one of his parents. Sometimes me, sometimes my husband. The true single parents are those who deserve to use that word of themselves. I apologise if someone has gotten the wrong impression. It was never my intention. I do not run my every day life alone. It's true that in the next few months, I'll be the main care taker of Tops. But J was with him when I was 2,5weeks in US & Iceland and will be with him when I'm in China next. We both have got jobs which need traveling. Plus we enjoy traveling. Both of us take care of Topfish and we also have other people to help out - family, friends, you name it. The circle around this kid's care is big and I thank you all for caring so much about us that you give your time to make sure our lives run smoothly.  


I would like to end this writing into a thought that I've been having in the last one week... When looking at one's own home country through the eyes of a stranger - one can see such beauty. Normal every day life issues start to feel more precious: Picking your own rasberries for the porridge - Blue skies while fishing with a worm you digged from the ground yourself - chopping your own firewood - jumping into the lake after a sauna - walking in a forest. Our world is such a great and amazing place to live. I am grateful to be just here, just now.

All is well

Elämä on parasta niinku just nyt. Tiiän, että sanon näin usein, mut usein musta siltä tuntuu. Melkein koko ajan. Toki on hetkiä, jolloin asiat vituttaa - niinkuin nyt vaikka aamulla... Mut syy oli vaan se, että oon reenannut ihan kympillä tässä viimeisen kahden viikon ajan ja verensokerit oli sit humahtaneet vähän liian alhaalle, hups. Kappas kun mieli virkistyi ja avartui, kun sain ruokaa...

Tää on tällainen 'mitä mulle kuuluu'-postaus. Mulla oli vähän haasteelliset pari kuukautta tossa - koko ajan sairastelin ja sit mietittiin jo, että pitäiskö mun nielurisat leikata. Sen sijaan asiantunteva lääkäri kuitenkin ehdotti, että aamuiset kurkkukipeät voisivat johtua myös vanhasta vaivastani eli refluksitaudista ja mitä jos kokeiltaisiinkin lääkettä siihen, eikä leikattaisi ellei ole pakko. Tämä oli varsin huojentavaa... En nyt huvikseni halua ottaa elämäni kovinta kurkkukipeää ja kahden viikon sairaslomaa edellisten sairaslomien päälle...

Eipä tarvittu leikkausta. / No need to cut out these.

Olo alkoi sitten pikkuhiljaa kohentua ja kuinka ollakkaan, alan voida paremmin, kun alan liikkua taas enemmän. Terveellisen elämän 'vuoden alusta' aloitus lipsahti sitten reilua kuukautta myöhemmäksi, mutta ei voi mitään, joskus on pakko sairastaa. Lisäksi nyt kun on päässyt taas kiinni työrytmiin ja saanut aikaiseksi raportteja ja muuta shittiä, joka on pöydällä lojunut - no se parantaa mielialaa kummasti...

Kävin myös keskustelun henkilöstöpäällikön kanssa oikeuksistani työntekijänä ja uudesta sopparista - tällaiset asiat parantavat työhyvinvointia ihan mielettömästi. Ihanaa, kun on työntekijää ymmärtävä henkilö komentoketjussa. Sitä todellakin tarvitaan meillä, kun uudet tuulet tiedekunnassa ovat aiheuttaneet kovasti haasteita henkilöstölle vuoden alusta.

Kevään uudet tuulet ovat siis tuoneet kaikenlaista hymyä mun naamaan, niinkuin ehkä näkyykin.

Reissukalenteri näyttää ihan mahdottomalta tosin... Toukokuun lopussa lähdemme jälleen Kiinaan kuukaudeksi, mut sitä ennen olisi tarkoitus minun ehtiä vielä käydä Kajaanissa, Luxemburgissa, Hämeenlinnassa, Mikkelissä kahdesti Ruotsissa ja mahdollisesti myös Berliinissä ja Azerbajzanissa... Miten ajattelin, että tähän mahtuisi vielä viikko Kiinassa/Lissabonissa... No saattoi olla pientä ahneutta...

Mitä muuta kuuluu? No ollaan Kirsin ja Timon kanssa kovasti reenailtu meidän ensi kesän San Franciscon embua varten... Vihdoin! Mut tästä oma postaus on tekeillä, siinä enemmän sitten.

Lapsonen on ilmoitettu kouluun, elikkäs autismiluokalle, niinkuin varmaan arvasittekin valintamme. Hän on myös vihdoin ja viimein alkanut kakata pönttöön. Voi hurrah, mikä sielujen taisto se on ollut, mutta nyt vissiin kolmatta viikkoa emme ole ollenkaan käyttäneet vaippoja. JEEE! Hyvä A! Kyllä siihen vaadittiin tuntikausien ja viikko-kuukausien hengailua kärsivällisesti pikkuvessan lattialla äidiltä ja lukemattomia neuvotteluja, että jos kuitenkin saisin kakata sinne vaippaan... Mut sitten kävi niin, että antibioottikuuri sekotti lapsen mahan ja hän oli tarhassa (jossa vaippaa ei ollut mukana), jossa ei enää pystynytkään pidättämään ja erityisavustajahan (M) sen sitten sai ekaa kertaa tulemaan sinne pönttöön. M oli ollut 1,5h itkevän lapsen kanssa siellä siis sitä tekemässä ja kun se vihdoin tuli niin heti hän soitti minulle ilouutisen... Huh huijaa. Sen jälkeen itse käytin vielä tunteja, että A uskalsi samaan suoritukseen kotona omalla WC pöntöllä... Kuulostaa ehkä pieneltä askeleelta ihmiskunnalle, mutta tälle perheelle tämä oli varsinainen läpimurto... 
 
Että kaikin puolin voin sanoa, että kuuluu ihan vaan pelkästään hyvää nyt. Toivottavasti myös sinulle!

Ja niinkuin huomaatte, kaiken ilon päälle Virpi on palannut Etelä-Amörrigan reissultaan ja siispä tuoreita asukuviakin on blogiin laitettavaksi. Mitä piditte asusta?

Kuvat (c) Virpi Flyktman

Life right now is pretty awesome. I was ill for about two months and now that I've finally gotten back to my sports routine - my mind has started to heal, I can feel the energy just flowing through. They thought about cutting out my tonsils for a while, but luckily the doctor said: No, let's try reflux meds first and that seemed to have done the trick with me. I'm happy I didn't have to take another 2 weeks sick leave on top of the one that I have aready had.

It helps that all is well in all other areas of my life too. I had a conversation with my chief of staff about the principles of working and specifically teaching. These kinds of conversations might take 5 minutes, but have like a 150% effect on someone's working morale... It is great to have someone in the command chain who will listen to the problems of the workers and not just think of the 'let's save money' perspective... 

I have also changed my boss and this has a major effect on how I work, who I work with and so on. I am excited to go into a new team, to build something fresh. Of course I know some of the people previously and that's also great because I know they are good guys too. I really cannot loose. The departments merging into one faculty has been a very challenging structural change in our administration and not all things have gone like in Strömsö... I hope that people will soon get on with their lives and adjust to the change, also in their minds. Happy working place is such a big issue for efficiency as well... 

Anyways, on other news, Kirsi and I have finally got an almost complete embu to train for San Francisco. More in another post about this. It looks horrible still, but I feel happy about our progress. 

Topfish on the other hand has finally started using the toilet for complete repertoire of the human excrements. It means he poos to the toilet for three weeks now! Hurrah little man. It took a huge effort from both me and the special needs carer woman to lure him into doing it, but the consistency since beginning of November has finally started paying back and now it becomes more natural every day. He has even tried to wipe his own arse, but that's still a little difficult. He communicates by closing the door (as opposed to when he goes for a wee, he leaves the door open) and that's how we know we should go and wash his bum. I am so proud of him. Big boy:) We signed him up to the autism school as well - let's see if he gets in, the decisions come at the end of April, I think... 

So overall, life is perfect the way it is right now. How is yours today?

And thank goodness Virpi is back from South America... Just look at these great shots... 

Pictures (c) Virpi Flyktman

Tammikuun siniset tuulet ja taivaat

Seuraa kuulumispostaus, vihdoin. Ei ole alkuvuosi mennyt ihan putkeen mulla, niinkuin ehkä blogin hitaasta päivittymisestäkin voi arvella. Barcelonasta palattuani ajattelin, että nyt vihdoin pääsen kiinni urheilurytmiin ja niin edelleen. Kattia kanssa! Vuorokausi paluustani sairastuin tappoangiinaan, jossa kuume nousi heti 39,6C ja kurkku turposi umpeen niin, etten voinut syödä enkä puhua... Muutama päivä meni aivan sängyn pohjassa... Nyt alkaa elämä kuitenkin jo voittaa ja ajattelin jopa uskaltautua tänään Kempoon, katsotaan miten käy. Minulla on urheilupostauskin vielä tekemättä, jospa se tulisi pian ulos. Angiinani ei suinkaan ollut minulle ensimmäinen, vaikkakin ehkä toistaiseksi rajuin laatuaan... Lääkärini otti minut kuitenkin todella vakavasti ja antibiootin lisäksi laittoi lähetteen nielurisaleikkaukseen - tämä on tietysti ollut jo vuosikausia tulossa, sillä minulla on isot risat ja ne keräävät pöpöjä helposti. Menen siis helmikuun alussa sellaiseen.

 Tammikuu on mennyt siis ohi täysin huomaamatta. Jotain sentään on tapahtunut, vaikka urheilut ovatkin jääneet muutamaan kävelylenkkiin: Ollaan pähkäilty, että mihin kouluun muksu laitetaan syksyllä. Siitäkin vuodatus on tulossa.

Lisäksi sukulaisten kanssa aloitettiin hyvinvointiprojekti, #kuutinkevennys, jossa meitä on haasteessa mukana 2xsetä, serkku, sedän vaimo, veljeni ja minä. Useimpien meistä tavoitteena on n. 8% painon pudotus 'San Franciscoon' mennessä eli ollaan lähdössä heinäkuun lopussa kempoleirille rapakon toiselle puolelle ja siihen mennessä siis kevennys tulisi tapahtua. Oma paino on pudonnut joulun jälkeisestä mukavasti, mutta niinhän tällaisten kamppisten alut aina menevät, että 2-3kg alussa on helppo juttu, sen jälkeiset ovat niitä, joista sitten taistellaan. Kilot eivät minulle ole se juttu ollenkaan vaan se, että olisi hyvä olo ja pitäisin hyvää huolta itsestäni. Olen tässä ollut myös tipattomalla tammikuulla ja aikeissa jatkaa sitä 4.2. asti. Elimistön puhdistaminen alkoholista tuntuu hyvältä. Olen myös yrittänyt mennä nukkumaan selkeästi aikaisemmin, tarkoituksena olla pirteänä läpi päivän töissä.

Kaikesta vuoden vaihteen takkuisuudesta huolimatta olen hyvillä mielin. Vuodelle on suunnitteilla reissuja ja joitakin lentolippuja on jo hankittukin. Kesä lienee aika kiireinen jo nyt, sieltä löytyy Kiinaa, Barceloonaa, San Franciscoa ja Helsinkiä. Keväältä taas pienempiä pyrähdyksiä Euroopassa.

Työn saralla siirrän vähän fokustani tiedekunnan sisällä, kun suuntaudun osa-aikaisesti koulutusteknologiaprojekteihin, jotka eivät ole perinteisesti sijainneet laitoksella, jossa olen töissä. Tämä tarkoittaa käytännössä hieman uusia esimieskuvioita, mutta olen innostunut, koska pääsen tekemään töitä mukavien ja osittain myös entuudestaan tuttujen huipputyyppien kanssa.

Monta asiaa on siis meneillään. Tavallaan tavallista meidän arkea: Eskaria, autismitukea, ystävien näkemistä, liikkumista, töitä, reissuja jne. Tässä kuussa ehkä se kantava teema minulle on kuitenkin ollut pysähtyminen. Kun kroppa sanoo, että nyt et kertakaikkiaan pysty yhtään mihinkään, niin onhan sitä kuunneltava kun ei sängystä ylös pääse. Terveyden tärkeyttä ei voi enempää korostaa - ilman sitä ei ole muutakaan.  Onneksi oli raskaan työn raataja aviomieheni, joka hoiti ensin työmatkan aikana poitsukan ja kodin ja sitten vielä sairasteluni läpi saman homman. Enpä voi kylliksi häntä kiitellä.

/Hello from the other side... I have been in a major illness period, unable to get out of bed - unable to eat or talk.. Toncillitis sure is not fun and games. I wished that with the fresh new year, I could have gotten on with my stuff, but the world begged to differ. My husband was the biggest champion of every day life handling our son and home not only through my trip to Barcelona, but also the sick days that followed. I appreciate his support and work in our lives so much. 

This week I feel better and I'm hoping that the winds will turn now... There's so many new excitements in the world: I am entering some new projects within my own faculty at work; Tops is applying for school and it is up to us to see where he should go - we have a school visit coming up next week; Also I've been trying to eat more healthy and I've temporarily given up alcohol... Spring and summer trips are also under planning: There's several trips within Europe this Spring and China in June as usual. In July I'm off to a World Taikai in San Francisco with my family and we've all decided to improve our health until then... So many things going on... Not even to mention the toncil removal operation in the start of February. How has your year started?
 

Viimeisiä päiviä Shangri-Lassa

Tällä viikolla virta on ollut todella poissa. Kesäflunssa vei mehut enkä ole oikein jaksanut juuri mitään. Töissä sentään suunnittelimme kyselyä opiskelijoille, jotta saamme meitä kiinnostavaa dataa kerättyä tässä kuussa.

Mieheni lähti viikonlopun viettoon Pekingiin ja sitten painelee sieltä huomisaamuna Anyangiin Lion TV:n filmiryhmän kanssa kuvaamaan dokkaria liittyen oraakkeli-luihin ja sotavaunujen käyttöön Kiinan esihistoriassa. Hän on vuosien varrella tehtaillut kaikenlaisia historiallisia dokumenttipätkiä ja häntä pyydetään niihin usein, onhan hän yksi pitkän linjan Kiinan historian tutkijoista, joilla on kokemusta tv-esiintymisistä. Hänellä on tänään myös synttäripäivä, joten olen tyytyväinen, että hän pääsee vähän hurvittelemaan illaksi Pekingiin ilman lapsenvahtihommaa. Happy Birthday Dear!

Poitsu ja minä jäimme siis reiluksi kolmeksi päivää keskenämme Xi'aniin. Tämä on meidän perheessä hyväksi havaittu ratkaisu, että vanhemmat matkustavat vuoroviikoin, viime viikolla minä ja nyt J. A saa pysyä omassa rutiinissaan ja kuvioissaan eikä hänen elämänsä häiriinny. Sinänsä hän on kyllä hyvä matkustaja ja pitää siitä, että näkee uutta ja ihmeellistä. Mutta sitten asiat niinkuin syöminen, nukkuminen ja vessat vieraissa paikoissa ovat hänelle edelleen haasteita. Ruoan suhteen hän saattaa käydä nirsoksi, yön läpi nukkuminen ei ole mitenkään taattua ja pissat eivät kiinalaisiin vessoihin tule, ei sitten millään. Viime vuonna matkustimme koko kuukauden kovalla tahdilla täällä Kiinassa. Nyt olemme pysyneet suurin piirtein pelkästään Xi'anissa.

Olen nauttinut tästä seesteisyydestä. Miten elämä Kiinassa voisi olla seesteistä? Joka päivähän täällä tapahtuu kaikkea... Mut niin vain on että kiinarutiiniin tottuu ja eksoottisesta tulee arkipäiväistä.

Nyt meillä on enää muutama hassu päivä täällä jäljellä - lähdemme kotiin ensi viikon torstaina. Miten aika hurahtaakin näin nopeasti..? Miten se saakin minut katselemaan lentoja britteihin... Että ehtisimmekö sukuloida ennen kuin isin täytyy taas lähteä takaisin Kiinaan elokuun lopussa... Joku voisi kysyä, että enkö minä viihdy Jyväskylässä, kotona... Toki viihdyn, mutta silti oloni on jotenkin levoton, jos ei ole reissuja suunniteltuna.

Kotiinpaluu on jotenkin ristiriitainen aihe. Tavallaan sitä on odottanut. Tavallaan se tarkoittaa taas sopeutumista siihen arkeen siellä Suomessa. Miksi musta tuntuu et kotona oottaa ne asiat, joita oon ollut täällä paossa? Miks ajattelen, et Kiina on sellainen Shangri-La, jossa pääsen irti niistä jostakin vastuista...? En tiedä, mikä Suomeen palaamisessa mua ahdistaa... Onko se se, että tiedän et meidän on pakko asua siellä, jotta saadaan autismiin terapiaa...? Huomaan, et kaipaisin sellaista mielikuvakarttaa, että mitä kaikkea ihanaa voin tehdä kun pääsen takas kotiin mun rakkaiden ihmisten luokse. Että mun on siellä Suomessa hyvä ja et sielläkin tapahtuu kivoja ja mielettömiä asioita ihan joka päivä.

Odotan sitä, että...
...pääsen mökille uimaan. Tää on aika korkealla mun listalla.
...pääsen halimaan kaikkia rakkaita ihmisiä, joita on ollut kova ikävä <3
...järjestämään rapujuhlat sukulaisille.
...pääsen pitkästä aikaa nettiin tosta noin vaan feisbuukkiin ja gmailiin ja bloggeriin, enkä vaan oo what's appin ja WeChatin varassa pelkästään. Määhän en oo kuukauteen siis itse päivittänyt blogiani vaikka oonkin tuottanut sen sisällön, vaan mulla on kesätoimittaja hommissa, joka copypastettelee ja asemoi teille nää sisällöt joka päivä. (paljastuksia;)
... Pääsen työpaikalle ja GoogleScholariin ja näkemään mun rakkaat työkaverit. Ja suunnittelemaan uusia tutkimuksia.
...pääsen kempoon pitkästä aikaa ja sählyyn sen puoleen.
...pääsen järjestelemään meidän huushollia ja heittämään sieltä turhaa roinaa pois. (Ikuisuusprojekti)
...istumaan iltaa meidän terassilla.
...uimaan tuomiojärvessä auringon laskiessa poitsun kaa.

Niin, kyllä se elämä sit tästä kunhan pääsen sinne kotiin asti. Tällä viikolla on vaan ollut niin vetämätön olo, et ei liene ihmeellistä se, et mieli on alakuloinen. Fyysinen jaksaminen vaikuttaa psyykkiseen. Kyllä se tästä. Lisää mielikuvaharjoituksia vaan.

/ This week I've been quite low on spirits. This is due to my Shanghai-fetched cold which luckily the boys didnt get. At least not yet. Physical troubles lead to the mental ones, which to me have turned into anxiety about going back home next week. How is it, that I feel like China is this Shangri-La, where all is well and i can hide from the world somehow. Hide from what exactly? There's nothing really wrong with my life... I mean that i have a contract for about one year in advance now, sure it is always a cause of distress to apply more funding, year after year, but that shouldnt be any news for me... So it is not really my work that's an issue... Maybe it is the future of my son - or the fact that i know for a fact that We HAVE to live in Finland. We would probably choose to live there anyways (i mean it is pretty awesome Place to live afterall) - but it is different when you realise that you absolutely cannot leave. Because you have an autitsic son. It is not a choice. Or perhaps it is that i still have not given up on the Dreams that i so desperately want to have given up on. Like that he would speak some day. In any case, I've been feeling under the weather and to cheer myself up, i made a list of things that i get to do when i go back home to Finland: drink water from the tap, swim in a lake, hang out with loved ones, throw parties, sit in my terrace, watch the sunset over the lake while my son runs around the coastline... Going home is not so bad. I love both of my lives equally, the finnlife and the sinolife.