Birthday snapshots 41

 

 Hyvää synttäripäivää minulle! Näin nopeasti menee nelikymppisyys: 10% jo takana...

Olen tammikuun tyttö ja vietän synttäripäivää hyisessä kotikaupungissani Jyväskylässä, jossa armon vuonna 2022 tarvitaan koronapassi ravintoloihin lounasaikaan. Se tarkoittaa siis kännykästä tai paperista luettavaa QR-koodia joka kertoo, että olet saanut ainakin kaksi koronarokotetta... Valitettavasti tällä kertaa tämä tarkoitti sitä, että tätini ei päässyt mukaan synttärilounaalleni...:( Hänellä on kyllä kolmekin rokotetta mutta ei pankkitunnuksia eikä mobiilivarmenteelle varautuvaa puhelinta... Joten se siitä. Kirjaan tämän tähän siksi, että vuosien päästä tämän blogin lukeminen voi olla mielenkiintoista tästä yhteiskunnallisesta perspektiivistä.

Synttäripäivän viettoon kuului nukkua kymppiin parhaiden miesten välissä. 

 Sen päälle pääsin lounaalle äitini, veljeni ja pikkuisimman mieheni kanssa. Lounaalla oli vuohenjuustoa...

Kohteeksi valikoitui uusi, viimeisen vuoden sisään avattu, kirkkopuiston bistro.

Pidän erityisesti tämän paikan tunnelmasta.

 

Johan oli vuosi! Vietin 40v ekan puolikkaan raskaana ja toisen puolikkaan äitiyslomaillen tämän mainion pikkutyypin kanssa.

 

Seuraavaksi edessä on töihin paluu ja toivottavasti koronan helpottaessa vähän matkailuakin... 

Tämä syntymäpäivä on talvinen tarina kuten muutkin syntymäpäiväni.

Parasta oli saada hengailla itselle tärkeiden tyyppien kaa...

Kotona odotti myös mieluinen paketti... Tykkään siitä, että seurustelen äärimmäisen flirtin miehen kans... Joka jaksaa ravata antikvariaatteja läpi etsien mulle 2nd hand bukowskia... Nyt se tuossa vielä siivoaa keittiötä ilman paitaa ja kokkaa mulle intialaista... <3

Syntymäpäivän vietto jatkuu siis blogin parissa istuskellen. 41-vuotiaana olen myös jonkin asteen isänmaallinen mitä tulee juomiini. Ei kerrota kenellekään! Ja siinäpä päivän snap shotit! Aikalailla parasta elämää. Tänä vuonna järjestän kyllä myös partyt, mutta vasta kuin tää maailma hieman rauhoittuu koronan kans. Ehkä kesällä sitten?

 /Today I am 41. I spent the day in freezing Jyväskylä - lunching with my mother, brother and son - and later on spent some time with my blog, Napue GT and 2nd hand Bukowski as a present from my beloved. Life is perfect as is. I will throw a party this year once the COVID situation gets less crazy, I promise. 

 

Osa kuvista (c) Matias Mäki-Kuutti / some of the pics (c) Matias Mäki-Kuutti

Lepää rauhassa rakas mussu

 Tänään siunataan minulle kovin rakas isotätini Turussa.

Olisin kovasti halunnut olla mukana sukulaisteni kanssa saattelemassa Ritvaa.

 Sen sijaan olemme A:n kanssa junassa kohti Helsinkiä. Lennämme illalla Kiinaan kuukaudeksi.

 Ja sitten tulin siihen ajatukseen, että rauhoitun nyt muistelemaan kauniita hetkiä, joita yhdessä vietimme. Kaivelin kuvia ja kaikki tämän postauksen kuvat ovat siis sukulaisteni kameroista, eivät minun.

 Ritva mussu oli erinomainen juhlien järjestäjä. Hän oli sukunsa keskipiste, samoin kun mummini, hänen siskonsa, meidän suvun. Toki varsinkin viimeisinä vuosina, hänellä oli apua lapsistaan ja lapsenlapsistaan ja tietysti miehestään. Hän oli kuitenkin eräänlainen liima, joka yhdisti ihmisiä. Hänen luokseen sain aina tulla, häneltä riitti turvaa ja rakkautta meille sisarensa lapsenlapsillekin.
Nämä kuvat ovat kesältä 1999, jolloin mussu täytti 70 vuotta.

 Mummini oli kuollut keväällä.

Paljon häntä eli sisaressaan vielä 18 vuotta. Olen onnellinen, että sain elää elämää yhdessä tämän ihanan isotädin kanssa. Haikea on nyt mieli.

 18 vuotta sitten, olimme kaikki nuoria...

Olimme lapsia.

  Viimeinen löytynyt kuva tulee kauempaa. Minua lohduttaa ajatus, että nyt sinä näät taas sisaresi. Kerrothan myös sisarenpojallesi terveisiä.

/Today it is time to say goodbye to my dear great aunt Ritva. We miss her terribly.

 

Lepää rauhassa rakas Ritva mussu

Sinua kovasti kaivaten

Kati ja koko Kaarina-mummin sukuhaara 

 

Häät ja hautajaiset

 Tänään oli varsin erikoinen päivä. Aamulla vein lapsen hoitoon ja auton huoltoon. Sitten kävelin töihin. Noin kahden aikaan satoi kaatamalla ja äitini ja veljeni poimivat minut töistä.

 Kun katselen tätä yllä olevaa kuvaa, minua alkaa itkettää. Kuvassa näen kolme minulle niin rakasta ihmistä. Yksi heistä kantaa toista kädessään ja toista kasvoissaan. Veljeni ei koskaan ole näyttänyt niin paljon isältäni kuin tässä kuvassa.

 Tänään meidän matka ei ollut pitkä.

Neljä saattajaa.

 Muutama metri autolta hautausmaan poikki.

 Satoi niin, että alakaupunki tulvi.

 Sataako taivaassa?

Haluatko, että itketään?

 En haluaisi kirjoittaa tähän mitään.

Koska tällaisiin hetkiin ei ole sanoja.

 On vain pisaroita.

Kynttilöitä ja kukkia.

 Hetki itsessään oli kaunis.

 Ja ehkä se, että satoi, toi sen tunnelman.

 Rakkaan matka kolumbaarioon.

 Uurnanlaskupäivän lisäksi tänään tulee täyteen kahdeksan vuotta siitä päivästä, kun menimme naimisiin ja 12 vuotta siitä päivästä, kun tapasimme.

 Hääpäivää meillä juhlittiin illalla näin. Hääkimpustani tutun kallan myötä.

 Vähän tapaksia ja pullo viiniä. Valittu meidän reseptillämme - Savignon Blanc, jonka nimi oli hulluin hyllystä löytynyt. Pieni poikanen tanssahteli olohuoneessa ja antoi meille paljon suukkoja. Elämä ei ole hassumpaa juuri nyt. Kun tavattiin, kukaan ei antanut meille ennusteeksi, että olisimme 12 vuotta yhdessä. Ei hassumpaa rakkaani, Never tell me the odds.

Today we put my great aunt to her final resting place and then celebrated our 8. Wedding anniversary. 12 years ago exactly we met and no one gave us the odds of still being together 12 years later. Never tell me the odds...

Kesä tulee ja linnut laulaa

 

Istun vierelläsi ja laulan

Hengityksesi on haukkovaa ja toistat

Apua

Kaikki on aivan  hyvin

Sinulla on kaikki hyvin

Apua

Minä olen tässä

Ei mitään hätää

Et haluaisi enää morfiinia

Mutta me emme halua nähdä sinun kärsivän

Päivästä toiseen

Tunnista toiseen

Elät

Vaikka sinä olet jo väsynyt

Istun vierelläsi taas

Ja puristat kättäni kuin kaksikymppinen

 

Kesä tulee ja linnut laulaa

Sanot

Tietäen

Että se on kesä, jota sinä et nää

Minun sydämeni särkyy yhä uudestaan vierelläsi

Pidän sinua kädestä

Ja kerron niistä ajoista

Kun minä olin aivan pieni ja sinä huolehdit minusta

Kerron sinulle kaikki ne tarinat

Joita minä en edes muista

Ne hetket

Jotka sinä olet kertonut minulle

Yhä uudestaan ja uudestaan

Nyt on minun aika huolehtia sinusta

Ja kun luotasi lähden

Sanot minulle

Hyvää yötä

Heihei

 Mä annan sut pois

Vaikka sattuu

 

Is it raining in Heaven?

Do you want us to cry?

A.R.

8.11.1916 - 6.4.2015

Mä päästän sut pois

Tällä viikolla olen täysin etääntynyt tarkkaavaisuudestani. On tapahtunut useampikin sellainen 'blackout moment', joiden aikana en tiedä, mitä olen tehnyt tai ajatellut, mutta en ole pystynyt keskittymään ja muistamaan, että mitä sillä hetkellä olisi pitänyt olla tekemässä. Tämä lienee merkki stressistä. Menossa on kovin monta asiaa yhtäaikaa - mutta näinhän se on aina. Mietin, että mitkä jutut juuri nyt tuntuvat vaativan ekstrahuomiota:

- Väitöskirja. Päätin, että minulla on 2kk kirjoittaa intro ohjaajille
- Kuoleminen. Isovanhemmistani viimeinen heiluu elämän ja kuoleman rajamailla. Vaikka hänen lähtönsä viimein 98 vuoden iässä tulee olevan armoa, on silti vaikea antaa hänen mennä.

Niin, onhan sitä muutakin ja paljon, mutta nämä ovat ne päällimmäiset. Olen tällä viikolla polttanut perunat pohjaan seisoen niiden vieressä ja makaroonit samoin. Olen unohtanut aamulla ottaa kempopuvun takin ja vyön mukaan. Olen unohtanut kokonaisen videoneuvottelun olemassaolon, jossa minun piti tuurata kolleegaani. Nämä ovat vain muutamia juttuja. Tuntuu, että mikään, mikä ei ole rutiineissa ei juuri nyt toimi. Voin tehdä ainoastaan asioita, jotka eivät vaadi ajattelua, vaan ovat mekaanisia. Tällaisina hetkinä kiitän itseäni siitä, että olen rutinoinut ruokailuni, treenailuni, kodin ja lapsenhoidon. Ainakin arki pyörii, vaikken olekaan henkisesti läsnä. Ennen elämäntaparemonttejani olisin painellut kauppaan ja ostanut juustoa suruuni. Nyt endorfiinit kantavat. Mutta ihmettelen, millainen väitöskirja tulee, jos ei henkisesti ole läsnä kun sitä tekee...

Tiedän, että tää biisi kertoo eroamisesta. Minulle se kuitenkin on aina jotenkin kertonut myös siitä, kun joudun kuolevasta rakkaasta eroamaan. Miten vaikeaa on pitää toista kädestä ja sanoa, että kyllä sinä saat jo kuolla, mene vain rakkaani, vaikka sinua kaipaamaan jään, mene vain, tiedän, että vuorosi on tullut. Tiedän, että olen sinulle kaikkeni antanut ja sinä olet jo väsynyt, niin väsynyt. Otan sinua taas kädestä ja kerron vielä kerran, miten olet meille tärkeä ja rakas ja miten olet kaikkesi jo antanut, eikä sinun enää tarvitse jaksaa yhtään mitään. Saat jo mennä.

Liukuu sun ote käsistäni
Vaihtuu viikot huomaamatta
Äänet kuuluu koko ajan hiljempaa

Mä annan sut pois
Mä päästän sut pois
Vaikka sattuu
Sä annat mut pois
Sä päästät mut pois
Kaikkeen tottuu
Hymyillään vaan
Ei oo muutakaan enää antaa
Luovutaan toisistamme hiljaa 

--

This week I have been impossible. I am surprised my husband, my relatives, friends and colleagues still tolerate me. It's impossible for me to remember anything that's beyond the routine. I know how to eat, train, work, take care of my child and hoover the house on Mondays. That's about it. The symptoms of this short term lobotomy have been that I've forgotten things like potatoes to boil on the counter when I stand right next to them, I've been unable to listen to direct orders which people have given me, I've forgotten an entire videoconferencing call, which I was supposed to help out with. For all these things, I am sorry.

There's two major thoughts overloading my brain: 1. Dissertation which needs to be ready in 2 months time. 2. My great aunt is dieing in the hospital. Even when she's 98 and for a long time we've even wished and hoped that she would go already so that her suffering would end, it's still difficult to stand by the bedside and tell her: It's ok. You have done all you can for the world, for us, for everyone, and now you don't have to anymore. You can go there, to the place where is summer and the birds are singing and the  is in the blossom. So yes, I am distracted, hardly capable of forming rational thoughts. I guess different people have different ways of adjusting to changes like these in their lives. I don't get depressed, but I do sink into my own little world. I remain functional, but very forgetful. Even when I know this is happening, I am incapable of managing it. The only thing to do really is to make endless lists of things to do, in the hope of being able to remember at least a fraction of what I should be doing. I know I'm not very good company right now. Even writing this blogpost, I feel my mind is constantly somewhere else. Sorry guys. I'll try to make it up to you when things calm down.

Lähtötunnelmissa

All my bags are packed and I'm ready to go...

Tässä viikon verran olen fiilistellyt lähtöämme taas. Vaikkakin tänä vuonna tuntuu, että emme ole juurikaan poissa, niin ohan se aina sellainen mietinnän paikka. Vaikka kuinka varautuisi, aika yleensä loppuu kesken ja jotain asioita jää tekemättä. Täytyy sanoa että kun on jo kahdesti muuttanut Kiinaan, niin tää kolmas kerta on jo aika paljon vähemmän stressaava (mulle) kuin aiemmat. Yleensä tosin lähtöaamuna oon kuitenkin huutanut molemmille miehilleni - täytyy tällä kertaa yrittää pysyä rauhallisena ja ottaa rennosti. Raportoin myöhemmin, että onnistuiko.

Pakattu on jo viikonloppuna, tälle päivälle on jäänyt kuitenkin vähän säätöä, osittain liittyen Elämään, osittain lähtemiseen:
* Lippujen printtaukset (J hoitaa)
* Postien kääntö sedän residenssiin.
* Lähtöselvitys (joka hoidettiin Tinon kans klo 7:15 tänä aamuna jotta saatiin haluamamme paikat koneesta)
* Kiinan sisäisten lentojen hommaaminen Ctripistä
* Kameran akkujen lataaminen
* Pekingin aikatauluista säätämistä. (Jatkuu huomenna)
* Yhden harkkatyöluennon vetäminen
* Kolmen ohjattavan kanssa aiheiden fiksailu
*Muramasa Industriesin sivujen uudelleen ohjaus (joka oli hieman haasteellista koska en ole koodaillut HTML:ää varmaan neljään vuoteen... Joten mitään ohjelmia ei löytynyt koneelta. Ei FTP:tä ei mitään koodaus softaa tms... Notepadikin no, se nyt sentään löytyi kun on tarpeeks vanha winkkari...) Mut hymyilytti, koska eihän tollaset taidot mihinkään katoa, eli onnistuin. Jesh! 
*A:n PECSien valikointi ja niputtaminen 
*Matkalaskut
*Laskujen maksu
*Kiinan kuluveloitus

 Meidän aikataulu on sellainen, että ollaan eka viikko Pekingissä, jossa lähinnä lomaillaan. Pekingin viikon jälkeen mennään siis kotiin, Xi'aniin, jossa odottavat kaikki Kiinan 'perhe' eli tutkimusryhmäläiset. Näillä näkymin marraskuu menee siis Xi'anissa ja loppupäästä sit pari päivää vielä pääkaupunkiseudulla viimeiset silkkimekot teettäen ja ihmetellen muuria ja kiellettyä kaupunkia once more.

Ollaan sen verran onnekkaita että saadaan vieraita molemmista päistä reissua eli ekalle viikolle mukaan lähtee Tino ja vikalle reilulle viikolle mukaan tulevat kaksi työkaveriani ja myös toisen puoliso, joka on blogimaailmastakin teille tuttu Sara. Odotan innolla miten miesseuraan palaa meiltä niin hermot kun kaksi valokuvaajaa Kiinassa tarkoittanee että kerrankin ei tarvii miettiä, et kuka ottais asukuvat!  Mut ihana nähdä muutekin tuttuja maisemia rakkaiden ihmisten kanssa.

Huomisilta kuluukin sit koneessa. En odota innolla sitä Jetlagia, jonka saa aikaan kun matkustaa itäänpäin eikä kuitenkaan saa lennolla nukuttua. Vaikka mulla on sekä melatoniini että alkoholisuunnitelmia niin jostain syystä en usko tän kombon pelaamiseen. Mut toisaalta ainakin huomenna voi ottaa muutaman viinilasin hyvässä seurassa ja hyvällä tuurilla lapsi antaa katsoa leffaakin päälle. Eihän 3-vuotiaan kanssa lentäminen oikeastaan ole hassumpaa, vai oletteko erimieltä?

Eli siijuu when I siijuu. Kahden kodin ongelma on se, että aina jää osa rakkaista taa. Mut 41 päivää Kiinassa on niin lyhyt juttu, ettei siinä ehdi kuin pikkuisen hengittää savusumua ja sitten se on ohi. Nähdään!

Mun lähtöfiilistelymusaa...

So I'm leaving in the mid day, with a jet plane. Not for long! But it still feels like leaving. I don't know about you, but I like dwelling on feelings, it's pretty much my favourite hobby and even this time, it's hard and easy to leave at the same time. I have moved to China twice before, so going for 41 days is nothing. But still the syndrome of two lives goes on: Always you leave some people behind. Some that you hold in your hearth tighter than others. That's what's difficult about leaving. I've been saying goodbyes for a week. We are lucky that way that this time we get to bring four friends with us for smaller periods both from the beginning as well as the end of our journey. The itienary right now is Beijing - Xi'an - Beijing, as there's no direct flights anyways, we are spending some holiday days enjoying the Capital. It's supposed to be +19C and sunny! And by sunny, BJ of course means sunny through the ash cloud, but regardless, I am feeling optimistic. Not so keen on the jetlag that will follow as I doubt I'll be sleeping next night at all. Which is at least very usual for me. So booze and melatonine if my child falls asleep will be my drug coctail. Let's see how that works. I'm so ready to go now, it's time.