Äitien itketyspäivä

Eilen lopetin työt ja aloitin äitiysloman. Tänään on vellottu tunteissa aamusta lähtien. Seiskaluokan päättäjäisiin osallistunut nuori neiti ei saanut nukuttua yöllä kun jännitti laittaa oma valitsema asu vekkihameineen päälle kouluun. Kakkosluokkalaisen erityislapsen luokasta vaihtuvat kaikki aikuiset: Opettaja lähtee Kajaaniin ja ohjaajat kukin uusiin tehtäviin ympäri Jyväskylää ja maailmaa. Yksi muuttaa Kroatiaan! Kyllä oli äidillä tippa linssissä kun sekä rakastettu ope että ohjaaja molemmat lähtevät neljän vuoden yhteistyön jälkeen. A:lla on ollut niin hyvä olla tässä luokassa ja nyt sitten on syksyllä edessä uudet tuulet.

Itken koulun päättäjäisissä muutenkin, mutta toki nyt raskaus ja lähestyvä uuden perheen jäsenen saapuminen saavat tunteet pintaan. On vaikea jotenkin ‘luopua’ aiemmasta elämästä, joka on ollut hyvää. Vaikkei tässä mikään muutukaan radikaalisti niin samalla kaikki muuttuu: Roolit perheessä: Yhdestä tulee isoveli, kahdesta jo toisin-kolminkertainen isosisko ja isoveli…

Ja etenkin mietityttää oma parisuhde, kun jaettavana ei ole ainoastaan ‘sinun ja minun’ lapset vaan myös yksi, jota ei voi lähettää toiseen kotiinsa viikoksi kerrallaan. Muistammehan olla edelleen kahden ja löytää arjesta aikaa toisillemme. Onnistummeko siinä, missä niin moni ja myöskin kolme edellistä avioliittoamme on epäonnistunut. Taakka tuntuu raskaalta vaikka luotankin meidän yhteiseen tahtotilaan olla yhdessä.

Tunteisiin on mennyt myös tähän elämän taitekohtaan osuva läheisen vakava sairaus. Elämää voi suunnitella vain rajallisesti eteenpäin, joskus tulee sitruunoita. Sitten pitäisi etsiä sitä limonaadin ohjetta.

Olen viime viikkoina miettinyt elämän erilaisten aikojen katoavaisuutta ja omaa haikailemista niitä kohtaan. On ollut ihanaa kokea niin monenlaisia juttuja, jotka ovat osaltaan jo poistuneet vuosikellosta: Kesäkuut Kiinassa - Hiihtolomat Ylläksellä tai Joulut Englannissa ja niin edelleen. Päälimmäisenä on suuri kiitollisuus. Ei pelkästään niitä asioita kohtaan, jotka ovat päättyneet vaan myös tätä nykyhetkeä kohtaan.

Koska muutoksista huolimatta on suuri rakkaus näitä ihania elämän ihmisiä ja polkuja kohtaan <3.  

Itkitkö tänään? 

/ Schools end and mothers cry. I am now on maternity leave and the kids have finished their school year. The summer will be more or less spent on different beaches and lakes, I imagine. Waiting for our new family member to arrive. I get emotional at schools’ ending ceremonies anyways, but this time there are bigger things beneath the surface. I feel that we are coming to crossroads again, facing a current. Now it’s time to grow new identities as well as to hold on to those roles dear to us. My promise to myself this year still is - to make sure everyone around me feels loved even with the new person in our lives. This promise I will keep.

What was the last thing that made you cry?

Miten surutyötä tehdään?

Niin tällä viikolla on ollut vähän tällainen fiilis. HIIT-treeniä on tehty My Heart Will Go Onin tahtiin (Kympinmetsästäjä, toivottavasti tämä riemastuttaa sinua). Hoen päässäni, että hän oli jo vanha ja eli pitkän elämän. Hän oli jo väsynyt, hän oli jo kipuisa, eikä hänen elämänsä laatu ollut moneen vuoteen ollut kummoinen. Tuntuu siltä kuin minulla ei olisi oikeutta surra, ei niin kuin nuorta ihmistä. Tiesin, että hän kuolee joku päivä ennemmin tai myöhemmin, todennäköisimmin oman elämäni aikana. Jokaisella on omanlaisiaan selviytymiskeinoja läheisten menetykseen. Minä olen havainnut joitakin sellaisia, jotka toimivat minulle. Niinpä tällä viikolla:
1. Olen pukeutunut kokonaan mustaan
2. Olen kuunnellut paljon minulle tärkeää kuolemisenkäsittelymusiikkia, lähinnä Queenia
3. Ostin kaksi valkoista ruusua. Ne ovat kauniita ja muistuttavat minua siitä, että läheiseni on yhä täällä läsnä.
4. Olen känyt läpi vanhoja valokuvia hänestä. Tämä on minun tapani muistella häntä - kollaasit, reportaasit, ohjelmalehtisen laatiminen siunaustilaisuuteen
5. Olen kirjoittanut runoja hänestä
6. Olen hakenut hänen tavaransa Korpilahdelta tätini kanssa

8vuotta sitten isäni menehtyi - tämä ei ole yhtään mitään siihen verrattuna. Minun henkinen ahdinkoni kesti kaksi vuotta silloin. Nyt aion olla vahvempi, fiksumpi. Aion osata surra ja tehdä niitä asioita, jotka auttavat minua tällaisessa tilanteessa. Mitä en ole tehnyt tällä viikolla: En ole lamaantunut ja lakannut elämästä. Kun isotätini mies kuoli, hän itki päivän ja sitten nousi ja alkoi taas hoitaa hommia. Ei minun tarvitse lakata, jotta kunnioitan hänen muistoaan. Kuka sellaista toivoo, että kuolemamme jälkeen läheisemme viruisivat suremassa vuosia, työkyvyttöminä ja aloitekyvyttöminä? Ei varmasti kukaan. Muistoa voi kunnioittaa niin, että elää jokaisen hetken ihan täysillä. Kyllä, tällä viikolla oli pari sellaista kohtaa, jossa huomasin, että napsahtelin ja pinna oli liian kireällä. Minäkin olen vain ihminen. Mutta sen tiedän, että parhain tapa kunnioittaa isotätini muistoa oli kirjoittaa tällä viikolla abstrakti konferenssiin, jatkaa väikkärityötä, ohjata opiskelijoita, treenata kyyneleet silmissä, bilettää korkeissa koroissa, tanssia pöydillä, pelata Cthulhuwarsia, nähdä ihania ystäviä, tehdä autismiharjoituksia A:n kanssa... Ja niin edelleen. Ja nyt sunnuntain kunniaksi aion katsoa ekat pari jaksoa Game of Thronesin uutta kautta miehen kainalossa. Elämä voittaa.

--
So this week I've had some mixed feelings. I feel like I have no right to grief, as my great aunt was so old and I knew this was coming. Sooner or later, probably sooner. People have very different ways of griefing, you probably know I lost my father 8 years ago and in comparison to that experience, of course this is nothing. But it's not like it hurts zero much. She was very important to me. She was my last close relative on that generation. I have over the years found out that I can do simple things that make me feel better when someone dies. Everyone should have their own set, but what works for me is this:
1. Dressing up in black
2. Listening on music that help me with dead. On this playlist is mainly songs by Queen: Who wants to live forever, No one but you, Heaven for everyone, Mother love, Show must go on and so on. And yes, sappy Celine Dion with her titanic song creeps in too... 
3. Buying flowers, pretty white roses to myself
4. Going through my picture collections of this person and making slideshows for the funeral
5. Writing poems and layouting a leaflet for the chappel service
6. Picking up and sorting her things

But much more important is just to keep living my life. Just as it is. Make PhD things, work, play with my kid, do the autism practises, see friends, play board games, party all night long, dance on tables, have a sunday morning brunch just for myself... And next, I'm going to climb into my husband's armpit for two episodes of the next season of Game of Thrones. Those diseased are not sitting by the cloud up there thinking: Oh I wish all of my family members would just stop their lives and cry for ever...  Life goes on Bra.