Birthday snapshots 41

 

 Hyvää synttäripäivää minulle! Näin nopeasti menee nelikymppisyys: 10% jo takana...

Olen tammikuun tyttö ja vietän synttäripäivää hyisessä kotikaupungissani Jyväskylässä, jossa armon vuonna 2022 tarvitaan koronapassi ravintoloihin lounasaikaan. Se tarkoittaa siis kännykästä tai paperista luettavaa QR-koodia joka kertoo, että olet saanut ainakin kaksi koronarokotetta... Valitettavasti tällä kertaa tämä tarkoitti sitä, että tätini ei päässyt mukaan synttärilounaalleni...:( Hänellä on kyllä kolmekin rokotetta mutta ei pankkitunnuksia eikä mobiilivarmenteelle varautuvaa puhelinta... Joten se siitä. Kirjaan tämän tähän siksi, että vuosien päästä tämän blogin lukeminen voi olla mielenkiintoista tästä yhteiskunnallisesta perspektiivistä.

Synttäripäivän viettoon kuului nukkua kymppiin parhaiden miesten välissä. 

 Sen päälle pääsin lounaalle äitini, veljeni ja pikkuisimman mieheni kanssa. Lounaalla oli vuohenjuustoa...

Kohteeksi valikoitui uusi, viimeisen vuoden sisään avattu, kirkkopuiston bistro.

Pidän erityisesti tämän paikan tunnelmasta.

 

Johan oli vuosi! Vietin 40v ekan puolikkaan raskaana ja toisen puolikkaan äitiyslomaillen tämän mainion pikkutyypin kanssa.

 

Seuraavaksi edessä on töihin paluu ja toivottavasti koronan helpottaessa vähän matkailuakin... 

Tämä syntymäpäivä on talvinen tarina kuten muutkin syntymäpäiväni.

Parasta oli saada hengailla itselle tärkeiden tyyppien kaa...

Kotona odotti myös mieluinen paketti... Tykkään siitä, että seurustelen äärimmäisen flirtin miehen kans... Joka jaksaa ravata antikvariaatteja läpi etsien mulle 2nd hand bukowskia... Nyt se tuossa vielä siivoaa keittiötä ilman paitaa ja kokkaa mulle intialaista... <3

Syntymäpäivän vietto jatkuu siis blogin parissa istuskellen. 41-vuotiaana olen myös jonkin asteen isänmaallinen mitä tulee juomiini. Ei kerrota kenellekään! Ja siinäpä päivän snap shotit! Aikalailla parasta elämää. Tänä vuonna järjestän kyllä myös partyt, mutta vasta kuin tää maailma hieman rauhoittuu koronan kans. Ehkä kesällä sitten?

 /Today I am 41. I spent the day in freezing Jyväskylä - lunching with my mother, brother and son - and later on spent some time with my blog, Napue GT and 2nd hand Bukowski as a present from my beloved. Life is perfect as is. I will throw a party this year once the COVID situation gets less crazy, I promise. 

 

Osa kuvista (c) Matias Mäki-Kuutti / some of the pics (c) Matias Mäki-Kuutti

Kihloissa

Oli kuuma heinäkuun lopun päivä vuosi sitten Dubrovnikissa. Taivaalla tapahtui jotain kummallista - kuun pimennys. Eikä mikä tahansa kuunpimennys. Se pisin, joka tapahtuu 2000-luvulla. Tämä kyseinen kuunpimennys kesti tunti 43minuuttia ja samalla Mars sattui olemaan niin lähellä maata, että sitä tapahtuu vain kerran 25000 vuodessa. Katseltiin pimennystä.

Niinpä sinä sanoit: ”kun kerran noi taivaankappaleet on tolleen linjassa vain tänään niin se varmaan tarkottaa sitä et menisiksää mun kanssa naimisiin..?

0_o

Huh.

Tää ei nyt ollut se mitä mulla oli mielessä kun varasin matkan Kroatiaan. Tohon vastauksena varmaan kaikki maailman ihmiset haluu kuulla että ”voinko mää miettiä hieman..?”.

Sattumoisin, se oli mun 11. Hääpäivä. Ethän sää sitä tietenkään tiennyt, että se oli just se päivä. Mää olin hakenut avioeroa toki 4kk aiemmin mut harkinta-aika ei vielä ollut ohi. Siinä hetkessä fiilikset avioliitosta oli vähintäänkin ristiriitaiset. Mun ajatukset teininä ja kakskymppisenä oli olleet hyvin pinkkiset. Niihin kuului isot valkoiset häät ja happily ever after. Mut nyt kolmekymppisenä - haluaisinko mää mennä uudelleen naimisiin..? Ja mitä avioliitto tarkoittaa yleensäkään? Onko kyseessä ihminen, jonka kanssa olet elämäsi loppuun asti...? Haluatko luvata sen jumalalle tai saatikka seurakunnalle, joka on täynnä rakkaita ystäviäsi ja sukulaisiasi...? Ainakin olen tullut skeptisemmäksi, realistisemmaksi sen asian suhteen, että suhteet kestävät sen minkä kestävät ja hyvä niin. Mihinkään suhteeseen ei tarvitse jäädä 'kärsimään' vaan elämässä voi valita myös muita teitä. Toisaalta tiesin, että sinun suhtautuminen avioliittoon oli sama kuin minun: Siihen asti kun meistä molemmista siltä tuntuu. Ei pakolla siihen asti kun kuollaan tai erotaan.

Ajoimme seuraavana päivänä Montenegroon. Mietin asiaa matkalla. Kun pääsimme perille ja sukelsimme airbnb:n uima-altaaseen, ei ollut enää vaikea sanoa kyllä. Kyllä, minä olen ”all in” tässä suhteessa ja kyllä minä haluan olla sinun kanssasi niin pitkään kun me molemmat haluamme tätä. Ja kyllä minä myös uskallan sanoa, että toivon kuoleman tai avioeron erottavan meidät. Niinpä se on vuoden verran ollut jo niin, että me ollaan kihloissa. Eikä se päätös oo kyl mua päivääkään kaduttanut. Nää kaks ja puol vuotta sun kanssa on ollut <3. Ja se on siks, että sun kans mää saan olla ihan tämä ihminen, joka mää oon. Ja tietysti mää kuvittelen myös et sää oot kans ihminen, joka sää haluut olla mun kanssa ja annat ees jokseenkin realistista kuvaa siitä ihmisestä joka oot.

Päätettiin, ettei meidän kihlajaispäiväks tuu mun ex-hääpäivä, vaan se kun sanoin kyllä Montenegrossa 28.7.18. Eikä niillä päivämäärillä ole kuitenkaan niin justiinsa merkitystä. Varsinkaan jos suhteessa on kaks aika suurpiirteistä tyyppiä...

Ajattelin, että nyt voin sanoa sen ääneen. Että mää aion mennä uudelleen naimisiin. Millon? Tälle ei oo mitään deadlinea - vuosien päästä joskus. Ehkä sitku on fiilistä..? Kun toinen on ollut naimisissa kahdesti aiemmin ja toinen kerran niin siihen ei oo sellaista pakottavaa hetkeä. Sitkun siltä tuntuu. Ja jos pitäis arvata, niin meidän häät on sellaiset et siellä ainakin tapellaan. Ne jotka meidät tuntee niin tietää, miks. Enkä tarkota nyt mitään morsiammen draamakohtauksia vaan enemmänkin sellaista mixed martial arts and more. Mut kattellaan...;)

Mää sua kovasti muru <3

/ And the same thing in English. Sometime i wonder if someone Google translates me rather than reads these recaps...

Anyways. The content of this post is that I have indeed said yes to a proposal asked of me one year ago in Croatia. Yes, at that time I was still married. And yes, it was a time when I didn't really know what to Think of marriage. I saw my first marriage as a success, but regardless, this relationship had come to an end. Would I still want to commit again to another person. The question is strange indeed, because I share my life with the person who was asking. I am 'all in' in this relationship and I do wish that we never have to 'split our spoons'. That was the reason why I said yes. Because life is too short to wonder what might have been. I will live my life now, regardless of the amount of marriages - I will be present to the person who I am with at the time. This is how I feel so why not. I am indeed thinking of marrying again - not with a deadline and certainly not with a cream cake wedding, but still, I am engaged now, to be married one day.

Lepää rauhassa rakas mussu

 Tänään siunataan minulle kovin rakas isotätini Turussa.

Olisin kovasti halunnut olla mukana sukulaisteni kanssa saattelemassa Ritvaa.

 Sen sijaan olemme A:n kanssa junassa kohti Helsinkiä. Lennämme illalla Kiinaan kuukaudeksi.

 Ja sitten tulin siihen ajatukseen, että rauhoitun nyt muistelemaan kauniita hetkiä, joita yhdessä vietimme. Kaivelin kuvia ja kaikki tämän postauksen kuvat ovat siis sukulaisteni kameroista, eivät minun.

 Ritva mussu oli erinomainen juhlien järjestäjä. Hän oli sukunsa keskipiste, samoin kun mummini, hänen siskonsa, meidän suvun. Toki varsinkin viimeisinä vuosina, hänellä oli apua lapsistaan ja lapsenlapsistaan ja tietysti miehestään. Hän oli kuitenkin eräänlainen liima, joka yhdisti ihmisiä. Hänen luokseen sain aina tulla, häneltä riitti turvaa ja rakkautta meille sisarensa lapsenlapsillekin.
Nämä kuvat ovat kesältä 1999, jolloin mussu täytti 70 vuotta.

 Mummini oli kuollut keväällä.

Paljon häntä eli sisaressaan vielä 18 vuotta. Olen onnellinen, että sain elää elämää yhdessä tämän ihanan isotädin kanssa. Haikea on nyt mieli.

 18 vuotta sitten, olimme kaikki nuoria...

Olimme lapsia.

  Viimeinen löytynyt kuva tulee kauempaa. Minua lohduttaa ajatus, että nyt sinä näät taas sisaresi. Kerrothan myös sisarenpojallesi terveisiä.

/Today it is time to say goodbye to my dear great aunt Ritva. We miss her terribly.

 

Lepää rauhassa rakas Ritva mussu

Sinua kovasti kaivaten

Kati ja koko Kaarina-mummin sukuhaara 

 

Häät ja hautajaiset

 Tänään oli varsin erikoinen päivä. Aamulla vein lapsen hoitoon ja auton huoltoon. Sitten kävelin töihin. Noin kahden aikaan satoi kaatamalla ja äitini ja veljeni poimivat minut töistä.

 Kun katselen tätä yllä olevaa kuvaa, minua alkaa itkettää. Kuvassa näen kolme minulle niin rakasta ihmistä. Yksi heistä kantaa toista kädessään ja toista kasvoissaan. Veljeni ei koskaan ole näyttänyt niin paljon isältäni kuin tässä kuvassa.

 Tänään meidän matka ei ollut pitkä.

Neljä saattajaa.

 Muutama metri autolta hautausmaan poikki.

 Satoi niin, että alakaupunki tulvi.

 Sataako taivaassa?

Haluatko, että itketään?

 En haluaisi kirjoittaa tähän mitään.

Koska tällaisiin hetkiin ei ole sanoja.

 On vain pisaroita.

Kynttilöitä ja kukkia.

 Hetki itsessään oli kaunis.

 Ja ehkä se, että satoi, toi sen tunnelman.

 Rakkaan matka kolumbaarioon.

 Uurnanlaskupäivän lisäksi tänään tulee täyteen kahdeksan vuotta siitä päivästä, kun menimme naimisiin ja 12 vuotta siitä päivästä, kun tapasimme.

 Hääpäivää meillä juhlittiin illalla näin. Hääkimpustani tutun kallan myötä.

 Vähän tapaksia ja pullo viiniä. Valittu meidän reseptillämme - Savignon Blanc, jonka nimi oli hulluin hyllystä löytynyt. Pieni poikanen tanssahteli olohuoneessa ja antoi meille paljon suukkoja. Elämä ei ole hassumpaa juuri nyt. Kun tavattiin, kukaan ei antanut meille ennusteeksi, että olisimme 12 vuotta yhdessä. Ei hassumpaa rakkaani, Never tell me the odds.

Today we put my great aunt to her final resting place and then celebrated our 8. Wedding anniversary. 12 years ago exactly we met and no one gave us the odds of still being together 12 years later. Never tell me the odds...

Kesä tulee ja linnut laulaa

 

Istun vierelläsi ja laulan

Hengityksesi on haukkovaa ja toistat

Apua

Kaikki on aivan  hyvin

Sinulla on kaikki hyvin

Apua

Minä olen tässä

Ei mitään hätää

Et haluaisi enää morfiinia

Mutta me emme halua nähdä sinun kärsivän

Päivästä toiseen

Tunnista toiseen

Elät

Vaikka sinä olet jo väsynyt

Istun vierelläsi taas

Ja puristat kättäni kuin kaksikymppinen

 

Kesä tulee ja linnut laulaa

Sanot

Tietäen

Että se on kesä, jota sinä et nää

Minun sydämeni särkyy yhä uudestaan vierelläsi

Pidän sinua kädestä

Ja kerron niistä ajoista

Kun minä olin aivan pieni ja sinä huolehdit minusta

Kerron sinulle kaikki ne tarinat

Joita minä en edes muista

Ne hetket

Jotka sinä olet kertonut minulle

Yhä uudestaan ja uudestaan

Nyt on minun aika huolehtia sinusta

Ja kun luotasi lähden

Sanot minulle

Hyvää yötä

Heihei

 Mä annan sut pois

Vaikka sattuu

 

Is it raining in Heaven?

Do you want us to cry?

A.R.

8.11.1916 - 6.4.2015

Mä päästän sut pois

Tällä viikolla olen täysin etääntynyt tarkkaavaisuudestani. On tapahtunut useampikin sellainen 'blackout moment', joiden aikana en tiedä, mitä olen tehnyt tai ajatellut, mutta en ole pystynyt keskittymään ja muistamaan, että mitä sillä hetkellä olisi pitänyt olla tekemässä. Tämä lienee merkki stressistä. Menossa on kovin monta asiaa yhtäaikaa - mutta näinhän se on aina. Mietin, että mitkä jutut juuri nyt tuntuvat vaativan ekstrahuomiota:

- Väitöskirja. Päätin, että minulla on 2kk kirjoittaa intro ohjaajille
- Kuoleminen. Isovanhemmistani viimeinen heiluu elämän ja kuoleman rajamailla. Vaikka hänen lähtönsä viimein 98 vuoden iässä tulee olevan armoa, on silti vaikea antaa hänen mennä.

Niin, onhan sitä muutakin ja paljon, mutta nämä ovat ne päällimmäiset. Olen tällä viikolla polttanut perunat pohjaan seisoen niiden vieressä ja makaroonit samoin. Olen unohtanut aamulla ottaa kempopuvun takin ja vyön mukaan. Olen unohtanut kokonaisen videoneuvottelun olemassaolon, jossa minun piti tuurata kolleegaani. Nämä ovat vain muutamia juttuja. Tuntuu, että mikään, mikä ei ole rutiineissa ei juuri nyt toimi. Voin tehdä ainoastaan asioita, jotka eivät vaadi ajattelua, vaan ovat mekaanisia. Tällaisina hetkinä kiitän itseäni siitä, että olen rutinoinut ruokailuni, treenailuni, kodin ja lapsenhoidon. Ainakin arki pyörii, vaikken olekaan henkisesti läsnä. Ennen elämäntaparemonttejani olisin painellut kauppaan ja ostanut juustoa suruuni. Nyt endorfiinit kantavat. Mutta ihmettelen, millainen väitöskirja tulee, jos ei henkisesti ole läsnä kun sitä tekee...

Tiedän, että tää biisi kertoo eroamisesta. Minulle se kuitenkin on aina jotenkin kertonut myös siitä, kun joudun kuolevasta rakkaasta eroamaan. Miten vaikeaa on pitää toista kädestä ja sanoa, että kyllä sinä saat jo kuolla, mene vain rakkaani, vaikka sinua kaipaamaan jään, mene vain, tiedän, että vuorosi on tullut. Tiedän, että olen sinulle kaikkeni antanut ja sinä olet jo väsynyt, niin väsynyt. Otan sinua taas kädestä ja kerron vielä kerran, miten olet meille tärkeä ja rakas ja miten olet kaikkesi jo antanut, eikä sinun enää tarvitse jaksaa yhtään mitään. Saat jo mennä.

Liukuu sun ote käsistäni
Vaihtuu viikot huomaamatta
Äänet kuuluu koko ajan hiljempaa

Mä annan sut pois
Mä päästän sut pois
Vaikka sattuu
Sä annat mut pois
Sä päästät mut pois
Kaikkeen tottuu
Hymyillään vaan
Ei oo muutakaan enää antaa
Luovutaan toisistamme hiljaa 

--

This week I have been impossible. I am surprised my husband, my relatives, friends and colleagues still tolerate me. It's impossible for me to remember anything that's beyond the routine. I know how to eat, train, work, take care of my child and hoover the house on Mondays. That's about it. The symptoms of this short term lobotomy have been that I've forgotten things like potatoes to boil on the counter when I stand right next to them, I've been unable to listen to direct orders which people have given me, I've forgotten an entire videoconferencing call, which I was supposed to help out with. For all these things, I am sorry.

There's two major thoughts overloading my brain: 1. Dissertation which needs to be ready in 2 months time. 2. My great aunt is dieing in the hospital. Even when she's 98 and for a long time we've even wished and hoped that she would go already so that her suffering would end, it's still difficult to stand by the bedside and tell her: It's ok. You have done all you can for the world, for us, for everyone, and now you don't have to anymore. You can go there, to the place where is summer and the birds are singing and the  is in the blossom. So yes, I am distracted, hardly capable of forming rational thoughts. I guess different people have different ways of adjusting to changes like these in their lives. I don't get depressed, but I do sink into my own little world. I remain functional, but very forgetful. Even when I know this is happening, I am incapable of managing it. The only thing to do really is to make endless lists of things to do, in the hope of being able to remember at least a fraction of what I should be doing. I know I'm not very good company right now. Even writing this blogpost, I feel my mind is constantly somewhere else. Sorry guys. I'll try to make it up to you when things calm down.