Äärirajoilla

Viimeisen vuoden aikana olen huomannut, että toisinaan vastaan tulee viikkoja, jolloin olen ns. äärirajoilla stressin siedon suhteen. Olen normiolosuhteissa hyvä nukkuja, eli nukahdan heti kun pää menee tyynyyn ja nukun aamuun. Mikäli valvon, on kyseessä äärimmäinen stressitilanne. Olen huomannut, että työni horisonttihankkeen koorinaattorina on nostanut stressitasoa selkeästi. Koen olevani vastuussa työstä, mikä ei aina ole minun käsissäni. Perfektionismi nostaa myös useammin päätään - minut tuntevat tietävät, että olen varsin suurpiirteinen ja coping-keinoihini kuuluu 'laskea laatuvaatimuksia', jotta saan hommat deadlineen mennessä tehtyä.

 Huomaan myös, että kärsin usein ns. huijarisyndroomasta, mikä on hyvin yleinen kaikista korkeimmissakin johtoportaissa oleville - eli jossain sisällä asuu se pieni ääni, joka sanoo, että "ethän sinä nyt pysty, kun sinä olet vain sinä..." Tällaiset tunteet ovat hyvin normaaleja ja onneksi eivät näy ulospäin tai haittaa erityisesti päivittäistä työntekoa, mutta jokatapauksessa niitä on. Temppu on se, ettei suostu kuuntelemaan sitä pientä epävarmuuden tunnetta vaan tunnistaa sen olevan normaali reaktio stressaavaan tilanteeseen.

Ajattelin kuitenkin tässä postauksessa jutella hieman parin viikon takaisesta kokemuksestani stressin äärirajaviikolla, koska siitä saattaisi olla apua sellaisille, joilla on samantyyppisiä tuntemuksia. Tämä oli todella stressaava viikko syyskuun puolella. Mietin silloin, et miten tällaiset viikot tuleekin usein puskista. Tai ainakin mulle välillä tulee. Viikon aktiviteetit eivät yksinään ehkä olleet kovin stressaavia, mutta kun niitä kasataan monta saman viikon ajalle ilman kunnollista toipumisväliä niin siitäpä se stressi sitten syntyy.

Sillä viikolla siinä sopassa oli:

• Yks työmatka kuntamarkkinoille, jossa piti myydä meidän projektia
• Pari stressaavaa konffapuhelua konsortion kansa
• Yks finlandiamaratoonin viestijuoksu (5km)
• Eka avovesisukellus

Nää oli siis keskeisimmät stressorit.

Samalla tavoin kun sukeltaessa, siitä ei ole kovasti haittaa, jos joku yksittäinen juttu on vialla. Esim. jos maski vuotaa, sen voi tyhjentää. Mutta jos tilanne on sellainen, että samalla maski vuotaa, räpylät tippuvat jaloista, pullo irtoaa ja uusi märkäpuku ahdistaa niin silloin monta juttua menee vikaan yhtä aikaa niin siitäpä se stressikuppi sitten menee nurin. Näin minulle kävi sillä viikolla.

Keskiviikkona jo kroppa kertoi melkomoisella niskajumilla, että hei nyt oltais taas äärirajoilla. Kävin läpi sitä, että mikä mua oikein ahdistaa ja totesin, että ylivoimaisesti suurin stressitekijä on se, et muut ihmiset mahdollisesti on pettyneitä mun toimintaan. Olen (yli)suorittaja ja välillä oma tekeminen hukkuu sen alle, että yritän miellyttää kaikkia ympärilläni.

(c) Matti Kannela

Jossain vaiheessa tajusin et kaikista eniten mua ahdisti jälleen tuleva sukellus. Ahdistus oli samantyyppinen kuin tammikuussa, kun aloitin sen sukelluskurssin. Tarkemmin asiaa tutkiskeltuani havaitsin ettei ahdistus ei johtunutkaan siitä, että pelkäisin esim. et hukun tms vaan yksinkertaisesti siitä, etten halunnut tuottaa pettymystä kahdelle miehelle, joiden kans olin suolampeen(!?!) menossa. Tämä oli silmiä avaavaa ja tajusin, että suurin pettymys olisi luovuttaa ennen kuin edes yrittää. Sitä oli siis helpompi kontrolloida siten, että päätti yrittää no matter what.

 

No sukellus ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Voin kertoa, että on ihan mielettömän stressaavaa pelkästään pukeutua human-condom märkäpukuun hupun kanssa. Saati sitten pulahtaa suomalaiseen suohon syyskuussa ilman, että varsinaisesti tietää, mitä on odotettavissa. Eli stressitaso oli ihan korvissa. Juha sanoi matkalla autossa et hyvä että on edes jotain sellaisia tilanteita elämässä, jotka saa mut hiljenemään noin totaalisesti. Minut tuntevat tietävät, että tämä todellakin on harvinaista herkkua. Matkalla kuitenkin oli pakko keskittyä täydellisesti siihen, että kykenee suoriutumaan tehtävästä, joten olin koko automatkan varsin hiljainen. 

Meillä oli siis neljä avovesisukellusta jäljellä sukelluskurssin läpäisystä. Teoriat ja altaat on tehty ja lauantain suolampireissulla oli tarkoitus käydä kymppimetrissä katsomassa vedenalaista maailmaa ekaa kertaa luonnossa. Altaiden jälkeen homma tuntui olevan hanskassa, mutta avovedessä tilanne muuttui radikaalisti: Oltiin tilanteessa, että jos mikään kohta - räpylä tms osuu pohjaan - pöllyää pohja heti niin kovasti, että näkyvyys katoaa täysin ja sitten on mahdotonta pitää yhteyttä kanssasukeltajiin. Eli pohjaan ei saa osua, piste. Minun ja Juhan molempien haaste oli tietysti se, että 0-kokemuksella pinnan alle meneminen vaatii kovasti lisäpainoa. Miksi? Tässä vastaan tulee perusfysiikka, mikä ei ollut edelleenkään allassukellusten aikana minulla hanskassa eli saavuttaaksemme nosteen hallinnan (tila, jossa ollaan välivedessä eli ei pinnalla eikä pohjalla ja pysytään samassa tasossa), täytyy keuhkot vetää aikalailla tyhjiksi ennen kuin hengittää uudestaan sisään. Näin jälkikäteen ajatellen, ei ihme, ettei se onnistunut tuolla stressitasolla.

Sukellusopettajamme kärsivällisyys ja ystävällisyys meidän kanssamme on ollut koko vuoden ajan huikeaa. Kun kävi selväksi, ettei tässä mennä kymmeneen metriin millään, hänessä näkyi minimalistisesti turhautumista. Sen sijaan keskustelimme vaihtoehdoista, miten edetä. Tämä kokemus itsessään sai minut miettimään syvällisesti pedagogiikkaa ja sitä, miten opettajana täytyy aistia, milloin painostaa oppilaita parempaan suoritukseen - milloin taas tukea ja kannustaa... Koen, että sukellusopettajani toiminta on ollut pedagogina meidän kanssamme varsinaista taikuutta... Tammikuussa en uskaltanut edes laittaa kasvojani veteen ja nyt - tämän aikalailla täysin pieleen menneen suolampi-episodin jälkeen oli fiilis edelleen sellainen, että "Huomenna uudestaan". Mietin, että jos kykenisin puoleenkaan tästä pedagogiikan tasosta omien kandi- ja graduopiskelijoitteni kanssa... Huh! Valmistuneiden opinnäytteiden määrä olisi ehkä sama, mutta opiskelijoille jäisi prosessista käteen kokemus, että he ovat haastaneet itseään menemään epämukavuusalueelle ja tulleet sieltä voittajina ulos. Siinäpä tavoitetta kerrakseen.

Sukelluksen jälkeen stressi laukesi tietystikin. Stressaavia viikkoja tänä vuonna on kuitenkin ollut useita... Mikä ajaa 37veen jatkuvasti epämukavuusalueelle? Onko 'normaali' matalastressinen elämä jotenkin tylsää? Olenko minä ihminen, joka haluaa kulkea high-high:t ja low-lowt...? Vastaus lienee kyllä. Pahinta lienee kyllästyminen tai tasapaksuisuus. Läheiseni kysyi minulta menneen vuoden aikana useampaan otteeseen: "Eikö sinun kannattaisi yrittää tehdä elämästäsi helpompaa?" Olen huomannut, että minulla elämän helppous ei todellakaan johda onnellisuuteen, sen sijaan haasteellisuus johtaa. En kuitenkaan koe tämän kaavan:

Haasteellisuus -> Onnellisuus 

Olevan kaikille ihmisille sopiva. Tai korjaan: Se on kaikille sopiva, jos haasteellisuuden tason saa itse määritellä. Minun tilanteessani haasteellisuus todellakin on sitä, että:
a) hallinnoidaan 17 partnerin konsortiota
b) osallistutaan juoksutapahtumaan ja
c) hypätään pinnan alle suolampeen

Jokaisen taso on oma... Mutta sanon tämän: Se tunne, kun on ylittänyt itsensä - mennyt ulos omalta mukavuusalueeltaan ja selvinnyt... Sitä hormooni-coctailia ei saa rahalla.

Onko teillä yllättävän stressaavia viikkoja? Mitä niissä tapahtuu? Mitä niistä oppii?

/I have been contemplating happiness in comparison to stress levels this year. It is because I somehow seem to put myself to situations where stress levels rise and it tends to go 'over board'. There is no 'one factor'. If there is only one factor, it means the stress does not overflow. But when there is several like a few weeks back when I had a work trip, a running event and a dive on the same week - it suddenly meant that the stress level went off the roof. What I have learned? To spot the risks in advance - I know for a fact that November-December will be hard. 5 Trips in 3 weeks or so... Regardless, those weeks will be hard, I know it now. But that makes me enjoy the 'regular weeks'. Those perfectly normal weeks when 'nothing happens' and everything is alright. Like this week <3. And what else did I learn? That I am a person who gets kicks from challenging herself. The trick is to go just beyond comfort zone, but not too far into the stress level. If only I could master that one...

Adolf

Seuraa söpöstelypostaus. Meidän sukuun syntyi nimittäin pari viikkoa sitten uusi tulokas. Sukumme on niin pikkuinen, että näin käy äärimmäisen harvoin, elikkäs oma poikani Aisha-Topfish-Topsinen-Topsustaja-Topseliini-Topsuliini-Toppinen-Topsuliinilainen-Topsustelijalainen on tähän asti ollut ihan ainoa ikäluokassaan. Serkkuja hän edelleen odottelee, mutta koska serkut ovat minulle olleet enemmänkin sisaruksia vuosien varrella, tämän uuden pikkupoikasen syntymä kosketti kovasti.
Serkkuni V sai siis esikoispoikansa, jota tällä hetkellä kutsumme leikkisästi nimellä 'Adolf' varsinaista nimeä odotellessamme. Tämän nimen hänelle antoi vaarinsa, joka kuultuaan, että tuleva nimi ei tule olemaan perinteinen suomalainen eikä perinteinen venäläinen, sanoi, että: "Se on sitten varmaan Adolf."  

 Sain kunnian käydä kuvaamassa pikkuisen hetkiä viikon ikäisenä.

Olen kuvannut tämän pariskunnan elämän tärkeitä hetkiä ja niitä on myös voinut seurata täällä blogissa:
Kihlakuvat
Häät 
Suorastaan ihanaa, kun on tällainen kokonainen setti ihmisen elämää ikuistettuna. 

 Tällaisenkin kiireen keskellä kuin minulla on viime viikkoina ollut, on niin liikuttavaa päästä tapaamaan pikkuista poikaa ja sitä onnea, mikä tästä taloudesta huokuu. 

 Jotenkin itseltä meni kokonaan tuo ihan pikkuvauva-vaihe ohi A:n ekoilta viikoilta. Kun oli sitä hormoonia ja totuttautumista ja niin edelleen. Aloin ottaa kunnon kuvia vasta kolmen kuukauden iässä. Senpä takia sanoinkin tuoreelle äidille vielä odotusvaiheessaan, että jos vaan saan tulla ottamaan kuvat pienokaisesta, kun hän on syntynyt, tulisin mielelläni ihan ekan kahden viikon aikana. Vauvat kasvavat niin hirmusta vauhtia ja nuo hetket elämästä kiitävät ohi niin sumussa.

 

Tämän tunnin ajan kun näitä kuvia otin, Adolf ei tykännyt elämästään, ei sitten yhtään. Jotain kauheata salamavalon vilkutusta, joka pelotti, eikä saanut tissiä heti jokaiseen inahdukseen. Mutta lohduttavaa oli se, että kun rupesin hänelle juttelemaan, että nyt voisi olla hiljaakin ja että elämä on ihan turvallista ja silleen niin poikahan kuunteli tarkkaavaisesti ja oli aivan hiljaa. Meistä tulee vielä hyvät kaverit, Adolf! Tulet sitten pikkuserkku Aishan kanssa leikkimään, kun äiti joskus malttaa lähteä johonkin omaan harrastukseensa...  

Tämä pariskunta on sellainen, että osa kuvista menee aina hieman pelleilyksi...:) Mut sehän onkin just parasta, että on sitä huumoria mukana;) 

Onnea teille ihanat! Tullaan uudestaan katsomaan tässä joskus lähiaikoina.

 
My family has gotten another member a few weeks back. He's at the moment called 'Adolf' as the parents haven't told us what the name will be, just that it's not a typical Finnish or a typical Russian name... Topfish has been waiting for another member of the family at his generation for a long time. Father of young Adolf is my cousin and as I have a very small family, I always have considered my cousins more like siblings to me - the birth of Adolf is more like a cousin for little Tops. I was also priviliaged enough to be invited to take his first photoshoot at the age of one week or so. The young gentleman cried his lungs out in the one hour that I tortured him to pose, but I think you can still see the kind of happiness and joy that is in this household right now. I am so very happy for you guys! 

Miten onnelliseksi tullaan?

 Viime viikolla oli upeita talvisäitä J-cityssä. Yhtenä -20C iltapäivänä kävimme Virpin kanssa jälleen hyppimässä puskissa.

  Olen tällä viikolla pohtinut elämänasennettani. Minä olen sellainen 100-0 ihminen. Ne jutut, jotka minua kiinnostavat, ovat sellaisia, että pyrin tekemään ne kympillä. Kuitenkin tingin sellaisista asioista, jotka monelle muulle olisivat tärkeämpiä - kodin hetkellinen siisteystaso, omat yöunet tai vaikka tavaroiden huolellinen varastointi. Olen suurpiirteinen ja hajamielinen asioissa, jotka eivät yllä keskeisimpien joukkoon. Ajattelen, että olen pääasiassa positiivinen ihminen, mutta osaan myös valittaa.

 Ystävieni vierailu sai minut muistamaan, että lähimenneisyydessä viime keväänä en voinut ollenkaan niin hyvin kuin nyt. Pari vieraistani oli käynyt meillä juuri silloin viimeksi ja kokenut sen tilanteen ahdistavuuden. Olin stressaantunut tiedottomuuden tilaan - millainen lapsestani kasvaa, onko minun lukittava elämäni täysin autismin ympärille ja unohdettava unelmat ja eläminen. Muistelen sitä, miltä tuntui olla ihan lopussa ja huutaa lattialla. Se tuntuu kaukaiselta, mutta oikeasti oli vasta vähän aikaa sitten.

 Ehkä olin jopa hieman masentunutkin silloin. En tiedä. Mikä on auttanut? Varmasti se, että olen saanut asioita aikaan. Olen kirjoittanut väitöskirjaani eteenpäin. Julkaissut papereita. Olen remontoinut liikkumistani ja ruokavaliotani terveellisempään suuntaan. En voi kyllin korostaa sitä, miten suuri merkitys liikkumisella on hyvinvointiin. Tammikuussa olen liikkunut melkein joka päivä ja ottanut uudeksi tavaksi reenata aamuisin. Se on aivan huippua! Kello ei ole vielä yhdeksää ja minun päivän reenit on jo tehty. Liikuntaremontin takana on kaksi ihmistä: Anu ja Esa. Roundi3-sivusto on mullistanut lihaskuntoni ja Esan vertaistuki on mitä mainiointa. Minä olen ihminen, joka elää sosiaalisesta kontaktista - se on minulle elinehto. En ole yksinurheilija, vaikka reenien tekeminen yksin olisikin kätevintä. 

Olen viime aikoina myös käynyt dialogia yhden sukulaiseni kanssa, joka kokee ettei muista milloin olisi viimeksi ollut onnellinen. Minä koen, että olen onnellinen nyt. Itseasiassa koen, että olen ollut onnellinen jo pitkään. Minun onnellisuuteni koostuu siitä, että saan tehdä myös asioita, joista nautin ja pidän. Jopa jokaiseen päivään mahtuu monta kohtaa, joita odotan: Aamureeniä, työpaikan aamukahveja, itse työn tekemistä, lounasta, lapseni pusujen tulvaa, kun haen hänet päiväkodista, mieheni kanssa päivästä puhumista, tv-sarjojen katselua illalla jne. Minun ihan tavallinenkin päiväni on täynnä tilanteita, joista nautin. Mutta sen päälle toki energiaa imen haaveista, matkoista, ihmisten kanssa puhumisesta ja elämän suunnittelemisesta ja analysoinnista. Ja kirjoittamisesta! Parin viime viikon aikana olen jopa käyttänyt aikaa muistellen haavettani kirjoittaa joskus kokonainen kirja.

Onnellisuus minulle on vapautta tehdä niin kuin haluan. Tietysti elämässä täytyy tehdä myös sellaisia asioita, jotka eivät ole niin mieluisia, mutta huomaan, että niitä on tällä hetkellä paljon vähemmän kuin viime vuonna. Vaikeita asioita on rutiinien muuttaminen lapsen kanssa kommunikoinnin tueksi. Mutta päivä kerrallaan. Kun muuttaa vaan yhden asian per päivä tai viikko, eivät ne ala hallita ajatuksiani liikaa.

On totta, että minun elämässäni perusasiat ovat kunnossa, en ole huolissani ruoasta tai rahasta. En ole rikas, mutta en köyhäkään. Minulla on koti ja perhe ja aivan mahtava ystäväpiiri. Mikä tärkeämpää, koen, että minua arvostetaan ihmisenä ja saan tehdä luovaa työtä. Helppohan minun on olla onnellinen, vai? Kuitenkaan se ei ole ihan niin yksinkertaista. Olen sitä mieltä, että ihminen minun tilanteessani voisi olla joko onnellinen tai onneton.  Minä valitsen jälkimmäisen. Aina toki voit sanoa, että koska minulle tapahtui tämä ja tämä asia, minulla oli huono onni ja siksi olen onneton. Minun onnellisuuteni ei riipu onnesta. Se riippuu siitä, että haluan olla onnellinen ja uskon itseeni.

En ole enää se teini, joka ei uskonut koskaan saavansa töitä tai menevänsä naimisiin. Toki osa onnellisuuttani on toteutunut toisten ihmisten kautta, mutta lopulta tärkeintä on ollut sanoa itselleni: Minä olen tällaisena hyvä ja arvostan itseäni. Tiedän, että pärjään. Uskon, että itsensä hyväksyminen ja itseluottamus ovat niitä asioita, jotka vaikuttavat kaikista keskeisimmin onnellisuuteen. 

This week I've been thinking about happiness. Why am I happy? In my situation, someone else might be unhappy... I've learned that my son will probably never speak properly. He might learn to speak, but not really in the real life context. He will probably need care throughout his life. This kinds of news can crush people into despair. Last spring I was there. I remember yelling on the floor after my first visit to the speech therapist. That was the bottom, I hope. I'm sure I was stressed back then, maybe even depressed. But this is a different year.

It's true that in my life I've got the basics well: Family, home, enough money, creative job. I have all of Mazlov's needs hierarchy covered. I don't call it luck. I believe people can affect things greatly with their attitudes and their work ethique. I think you can have everything well in your life and still be unhappy. I choose not to be.

For me, happiness comes through self appreciation, expression and freedom. It's about trusting that what I am is enough and people will value me. It's accepting that I might not be the most cleanest person or the most prettiest, but what I am is enough. I am no longer the teenager who thought she'd never get a job let alone get married. My everyday life is filled with little rewards that make me happy: Morning training with a friend, a cup of coffee with my colleagues, deep conversations, laughter, kisses from my boy when I pick him from the daycare, sharing my daily happenings over dinner with my husband, watching crazy tv like 'Galavant' to relax in the evening. There's always something to look forwards to in the near and far future. Dreams are important for happiness too. They help though the times when we must do things we don't like.

That's my recipy. Sure, partly it might be luck, but overall, I make my own happiness. 

Kuvat/Pictures (c) Virpi Flyktman

Elämä on parasta just nyt

 Jopas tää viikko meni nopeasti. Aika suorastaan lentää näin syksyllä, ei ehdi huomata yhtään ja on jo joulu... 11 päivää lähtöön. Iski pieni paniikki tänään kun katselin kalenteria. Noista 5 seuraavaa päivää kuluu pohjoisen reissussa. Varsinaisia työpäiviä on edessä se 3! Mut joo, työ-öitä on varmaan enemmän, paperi kun sai lisää kirjoitusaikaa. Ja samaan syssyyn on menossa kaks kurssia, niiden harkkatyöt ja ihan pari muutakin proggista. Nään jo miten mä saan noottia äidiltä ja tädiltä, etten sais tehdä yötöitä... No tällä kertaa ei kuitenkaan olla poissa kuin se reilu marraskuu. Siinä ei Kiinassa ehdi muuta kuin kääntyä ja tulla takaisin. Tän vuoden reissusta ihanan tekee se, että saadaan jakaa sitä mitä ilmeisimmin parinkin eri ystävän kanssa. Mukava päästä näyttämään vanhoja kotikontuja eurooppalaisille kavereille.

 YH-arki on ollut tällä viikolla ihan jees, mutta kyllä sen näkee kämpän kunnosta, että iskä on reissussa. Pyykit on pesty ja astiat kans, mutta kaikkialla pesii pieniä kasoja. Minä kun olen maailman epäjärjestelmällisin naisihminen. Lapsukainen on tällä viikolla ilahduttanut taidoillaan. Eilen oli autossa sanonut 'Äiti TUU', kun olin hakemassa intialaista take awayta. Tämän raportoi Virpi. Pojallahan ei varsinaisia lauseita vielä ole... Lupaavaa. Lisäksi tänään kun sai koko illan olla ilman vaippista, kävi itse pöntöllä ja piti itseään ylhäällä. Ja alakerrassa kun ei ole niin harjoiteltu tuota, niin pissahädän yllättäessä pissasi MUKIIN... En voinut olla vihainen mussukalle, koska teki sen niin hienosti eikä pissannut lattialle. Joo, olen just sellainen äiti, joka iloitsee lapsensa vessakäyttäytymisestä. Ettäs tiedätte.

 Muutenkin on ollut varsin mukava viikko. Paikoitellen on hymyilyttänyt ja naurattanut vähän tavallista enemmän. Elämä on yllättävää ja antoisaa. Edellisen kuulumispostauksen anonyymi kommentoija muistutti minua siitä, että muistaisin olla valittamatta, koska nää on ihan varmasti niitä elämän parhaita vuosia. Se on kyllä aivan totta. Vaikka välillä stressaa ja on kiirettä, on mun elämä kyllä ihan parhautta. Olen tämänhetkisessä elämässäni onnellisempi kuin koskaan. Yks iso asia on se, että mä rakastan mun työtä. Se on vaan niin kiinnostavaa ja haastavaa. Joka päivä on mukava mennä töihin. On vaikea ymmärtää, että miten jonkun mielestä perjantai on kivempi päivä kuin joku muu päivä. Mulle kaikki päivät on hyviä päiviä. Ja lomat ja työpäivät on kaikki hyviä päiviä.

 Asioita joista olen ollut tällä viikolla kiitollinen ja onnellinen:

• Miehestä, joka jaksaa mua vaikka mulla on toosi vähän aikaa hänelle ja kuuntelee mun draaman, joka tapahtuu about joka kerta kun hänen on määrä lähteä useammaksi päiväksi pois maasta
• Sukulaisista, jotka reissuaan edeltävänä päivänä hakivat pojan tarhasta kun minä olin talonyhtiön hallituksen kokouksessa, laittoivat ruoan valmiiksi ja auttoivat renkaiden vaihdossa (no totuuden nimessä minä pesin ne ja setäni vaihtoi, sellainen oli tällä kertaa työnjako) ja kylvettivät vielä pojan siihen päälle.
• Lapsesta, joka pussaa mun nenää imaisemalla sen pään kokonaan suuhunsa kun menen hakemaan häntä tarhasta
• Erityisavustajasta, joka on niin innoissaan pojastani ja kertoi, että hänelle tulee A:ta kova ikävä kun ollaan Kiinassa
• Työkavereista, joilla on kaikista parhaat ja kaikista tyhmimmät jutut kahvihuoneessa (joo kiitos en syö banaania julkisesti enää)
• Digital Service Innovation kurssista, jota vedän proffan poissaollessa, jossa porukka on ihanan motivoitunutta ja aidosti mukana. Osa on upeita kirjoittajia, joista tulisi ihan toosi hyviä tutkijoita.
• Siitä, että saan olla opiskelijarajapinnassa pitkästä aikaa, se antaa sitä konkretiaa työhön 
• Virpistä, joka oli eilen maailman hämmentävin Sombrero-kostaja yöllisellä lapsenvahtikeikallaan mun roskiksen viennin aikana.
• Mun veljestä ja sen tyttöystävästä, jotka on molemmat vaan ihan parhautta
• Mun BFF:stä, joka jaksoi tänään kuunnella tunnin verran mun höpötyksiä ja hyperaktiivista innostusta
• Ja tietysti muutenkin ystävistä, joiden kanssa on voinut tälläkin viikolla käydä ihan mielettömiä ja etenkin hauskoja keskusteluja, tiiätte ketä ootte

Kun lukee tätä listaa, on helppo havaita, että ihmiset tekee mut onnelliseksi. Okei ehkä haluaisin lisätä tohon listaan 'This Life' -tv sarjan uusinnat, uintireissun ja sellaista, mut loppujen lopuks hyödykkeillä ja materiaalilla ja sen sellaisella on vaan vähän merkitystä. Merkitystä on sillä, että ympärillä on niitä huippuja tyyppejä, joiden kanssa sitä elämää saa ja haluaa jakaa. Kiitos että olette olemassa kaikki parhaat tyypit!

 This week has gone by really fast again. I have been a single parent for a couple of days, which is something you can observe if you visit our house. At least the laundry and the dishes are done and we are both fed... But yes, I'm a terrible house keeper. Probably because I prefer doing my job. There's many things going on from courses to paper corrections right now, not to mention 11 days until CHina.. There was an anonymous reader who left a comment to one of my previous blog posts this week and he got me into thinking of how these sure are the best days of my life. I am very happy in my current life and I've got a lot to be thankful for. When thinking of what were those things this week in particular, I only came up with people. My husband. My son. My relatives. My friends. The kindergarden staff. My colleagues. My students. My BFF. People make me happy. At the end of the day, it's not the goods, not the staff, certainly not the money. It's the people that I share my life with that make me happy.

Mun kuvat/My pictures (c) Virpi Flyktman