Äärirajoilla

Viimeisen vuoden aikana olen huomannut, että toisinaan vastaan tulee viikkoja, jolloin olen ns. äärirajoilla stressin siedon suhteen. Olen normiolosuhteissa hyvä nukkuja, eli nukahdan heti kun pää menee tyynyyn ja nukun aamuun. Mikäli valvon, on kyseessä äärimmäinen stressitilanne. Olen huomannut, että työni horisonttihankkeen koorinaattorina on nostanut stressitasoa selkeästi. Koen olevani vastuussa työstä, mikä ei aina ole minun käsissäni. Perfektionismi nostaa myös useammin päätään - minut tuntevat tietävät, että olen varsin suurpiirteinen ja coping-keinoihini kuuluu 'laskea laatuvaatimuksia', jotta saan hommat deadlineen mennessä tehtyä.

 Huomaan myös, että kärsin usein ns. huijarisyndroomasta, mikä on hyvin yleinen kaikista korkeimmissakin johtoportaissa oleville - eli jossain sisällä asuu se pieni ääni, joka sanoo, että "ethän sinä nyt pysty, kun sinä olet vain sinä..." Tällaiset tunteet ovat hyvin normaaleja ja onneksi eivät näy ulospäin tai haittaa erityisesti päivittäistä työntekoa, mutta jokatapauksessa niitä on. Temppu on se, ettei suostu kuuntelemaan sitä pientä epävarmuuden tunnetta vaan tunnistaa sen olevan normaali reaktio stressaavaan tilanteeseen.

Ajattelin kuitenkin tässä postauksessa jutella hieman parin viikon takaisesta kokemuksestani stressin äärirajaviikolla, koska siitä saattaisi olla apua sellaisille, joilla on samantyyppisiä tuntemuksia. Tämä oli todella stressaava viikko syyskuun puolella. Mietin silloin, et miten tällaiset viikot tuleekin usein puskista. Tai ainakin mulle välillä tulee. Viikon aktiviteetit eivät yksinään ehkä olleet kovin stressaavia, mutta kun niitä kasataan monta saman viikon ajalle ilman kunnollista toipumisväliä niin siitäpä se stressi sitten syntyy.

Sillä viikolla siinä sopassa oli:

• Yks työmatka kuntamarkkinoille, jossa piti myydä meidän projektia
• Pari stressaavaa konffapuhelua konsortion kansa
• Yks finlandiamaratoonin viestijuoksu (5km)
• Eka avovesisukellus

Nää oli siis keskeisimmät stressorit.

Samalla tavoin kun sukeltaessa, siitä ei ole kovasti haittaa, jos joku yksittäinen juttu on vialla. Esim. jos maski vuotaa, sen voi tyhjentää. Mutta jos tilanne on sellainen, että samalla maski vuotaa, räpylät tippuvat jaloista, pullo irtoaa ja uusi märkäpuku ahdistaa niin silloin monta juttua menee vikaan yhtä aikaa niin siitäpä se stressikuppi sitten menee nurin. Näin minulle kävi sillä viikolla.

Keskiviikkona jo kroppa kertoi melkomoisella niskajumilla, että hei nyt oltais taas äärirajoilla. Kävin läpi sitä, että mikä mua oikein ahdistaa ja totesin, että ylivoimaisesti suurin stressitekijä on se, et muut ihmiset mahdollisesti on pettyneitä mun toimintaan. Olen (yli)suorittaja ja välillä oma tekeminen hukkuu sen alle, että yritän miellyttää kaikkia ympärilläni.

(c) Matti Kannela

Jossain vaiheessa tajusin et kaikista eniten mua ahdisti jälleen tuleva sukellus. Ahdistus oli samantyyppinen kuin tammikuussa, kun aloitin sen sukelluskurssin. Tarkemmin asiaa tutkiskeltuani havaitsin ettei ahdistus ei johtunutkaan siitä, että pelkäisin esim. et hukun tms vaan yksinkertaisesti siitä, etten halunnut tuottaa pettymystä kahdelle miehelle, joiden kans olin suolampeen(!?!) menossa. Tämä oli silmiä avaavaa ja tajusin, että suurin pettymys olisi luovuttaa ennen kuin edes yrittää. Sitä oli siis helpompi kontrolloida siten, että päätti yrittää no matter what.

 

No sukellus ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Voin kertoa, että on ihan mielettömän stressaavaa pelkästään pukeutua human-condom märkäpukuun hupun kanssa. Saati sitten pulahtaa suomalaiseen suohon syyskuussa ilman, että varsinaisesti tietää, mitä on odotettavissa. Eli stressitaso oli ihan korvissa. Juha sanoi matkalla autossa et hyvä että on edes jotain sellaisia tilanteita elämässä, jotka saa mut hiljenemään noin totaalisesti. Minut tuntevat tietävät, että tämä todellakin on harvinaista herkkua. Matkalla kuitenkin oli pakko keskittyä täydellisesti siihen, että kykenee suoriutumaan tehtävästä, joten olin koko automatkan varsin hiljainen. 

Meillä oli siis neljä avovesisukellusta jäljellä sukelluskurssin läpäisystä. Teoriat ja altaat on tehty ja lauantain suolampireissulla oli tarkoitus käydä kymppimetrissä katsomassa vedenalaista maailmaa ekaa kertaa luonnossa. Altaiden jälkeen homma tuntui olevan hanskassa, mutta avovedessä tilanne muuttui radikaalisti: Oltiin tilanteessa, että jos mikään kohta - räpylä tms osuu pohjaan - pöllyää pohja heti niin kovasti, että näkyvyys katoaa täysin ja sitten on mahdotonta pitää yhteyttä kanssasukeltajiin. Eli pohjaan ei saa osua, piste. Minun ja Juhan molempien haaste oli tietysti se, että 0-kokemuksella pinnan alle meneminen vaatii kovasti lisäpainoa. Miksi? Tässä vastaan tulee perusfysiikka, mikä ei ollut edelleenkään allassukellusten aikana minulla hanskassa eli saavuttaaksemme nosteen hallinnan (tila, jossa ollaan välivedessä eli ei pinnalla eikä pohjalla ja pysytään samassa tasossa), täytyy keuhkot vetää aikalailla tyhjiksi ennen kuin hengittää uudestaan sisään. Näin jälkikäteen ajatellen, ei ihme, ettei se onnistunut tuolla stressitasolla.

Sukellusopettajamme kärsivällisyys ja ystävällisyys meidän kanssamme on ollut koko vuoden ajan huikeaa. Kun kävi selväksi, ettei tässä mennä kymmeneen metriin millään, hänessä näkyi minimalistisesti turhautumista. Sen sijaan keskustelimme vaihtoehdoista, miten edetä. Tämä kokemus itsessään sai minut miettimään syvällisesti pedagogiikkaa ja sitä, miten opettajana täytyy aistia, milloin painostaa oppilaita parempaan suoritukseen - milloin taas tukea ja kannustaa... Koen, että sukellusopettajani toiminta on ollut pedagogina meidän kanssamme varsinaista taikuutta... Tammikuussa en uskaltanut edes laittaa kasvojani veteen ja nyt - tämän aikalailla täysin pieleen menneen suolampi-episodin jälkeen oli fiilis edelleen sellainen, että "Huomenna uudestaan". Mietin, että jos kykenisin puoleenkaan tästä pedagogiikan tasosta omien kandi- ja graduopiskelijoitteni kanssa... Huh! Valmistuneiden opinnäytteiden määrä olisi ehkä sama, mutta opiskelijoille jäisi prosessista käteen kokemus, että he ovat haastaneet itseään menemään epämukavuusalueelle ja tulleet sieltä voittajina ulos. Siinäpä tavoitetta kerrakseen.

Sukelluksen jälkeen stressi laukesi tietystikin. Stressaavia viikkoja tänä vuonna on kuitenkin ollut useita... Mikä ajaa 37veen jatkuvasti epämukavuusalueelle? Onko 'normaali' matalastressinen elämä jotenkin tylsää? Olenko minä ihminen, joka haluaa kulkea high-high:t ja low-lowt...? Vastaus lienee kyllä. Pahinta lienee kyllästyminen tai tasapaksuisuus. Läheiseni kysyi minulta menneen vuoden aikana useampaan otteeseen: "Eikö sinun kannattaisi yrittää tehdä elämästäsi helpompaa?" Olen huomannut, että minulla elämän helppous ei todellakaan johda onnellisuuteen, sen sijaan haasteellisuus johtaa. En kuitenkaan koe tämän kaavan:

Haasteellisuus -> Onnellisuus 

Olevan kaikille ihmisille sopiva. Tai korjaan: Se on kaikille sopiva, jos haasteellisuuden tason saa itse määritellä. Minun tilanteessani haasteellisuus todellakin on sitä, että:
a) hallinnoidaan 17 partnerin konsortiota
b) osallistutaan juoksutapahtumaan ja
c) hypätään pinnan alle suolampeen

Jokaisen taso on oma... Mutta sanon tämän: Se tunne, kun on ylittänyt itsensä - mennyt ulos omalta mukavuusalueeltaan ja selvinnyt... Sitä hormooni-coctailia ei saa rahalla.

Onko teillä yllättävän stressaavia viikkoja? Mitä niissä tapahtuu? Mitä niistä oppii?

/I have been contemplating happiness in comparison to stress levels this year. It is because I somehow seem to put myself to situations where stress levels rise and it tends to go 'over board'. There is no 'one factor'. If there is only one factor, it means the stress does not overflow. But when there is several like a few weeks back when I had a work trip, a running event and a dive on the same week - it suddenly meant that the stress level went off the roof. What I have learned? To spot the risks in advance - I know for a fact that November-December will be hard. 5 Trips in 3 weeks or so... Regardless, those weeks will be hard, I know it now. But that makes me enjoy the 'regular weeks'. Those perfectly normal weeks when 'nothing happens' and everything is alright. Like this week <3. And what else did I learn? That I am a person who gets kicks from challenging herself. The trick is to go just beyond comfort zone, but not too far into the stress level. If only I could master that one...

Oksitosiinit tapissa

 Alkuviikosta pohdin tulevaisuuden haaveita ja -suunnitelmiani. Tänä aamuna kuitenkin mietin, että minulla on kaikki. Elämä on täydellistä. Että elämässä on niin paljon rakkautta, että siihen pakahtuu. (<-Mies kommentoi, et sää puhut näin vaan siks et oot saanut hyvää seksiä...) Tottakai unelmoin ja suunnittelen, mutta tässä tämänhetkisessä paikassa mun elämässä koen suunnatonta tyytyväisyyttä. Odotan mielenkiinnolla, millaisia käänteitä elämällä on edessä, mutta en pelkää.

Ympärillä on ihmisiä, joista tulee hyvä mieli ja hyvä olo. Työ on päivästä toiseen erilaista, yllätyksellistä, mahdollisuuksia täynnä, haastavaa ja kehittävää. Ja hei, miten mieletöntä on et saa matkustaa ympäri maailmaa puhumassa ihmisille ja joku maksaa mulle siitä... Siis oikeesti!

Elämä on antanut minulle ihanan pienen aamu-unisen lämpökääryleen, niinkuin mediapersoona Laura Satamo tällä viikolla omista lapsistaan puhui. Se oli minusta niin söpö ilmaus, että halusin varastaa sen.

 Sit tällä viikolla on taas isompien muksujen vuoro tulla kotiin. Tunnen valtavaa kiitollisuutta uusioperheviikonlopuista, joissa käydään maratoniuimahallireissuilla ja pelataan papupeliä.

Ja sitku kaikki viisi istuu yhtäaikaa spontaanisti samalla sohvalla kukin omiin juttuhinsa uppoutuneina, se on parasta. Mikä etuoikeus saada osallistua näiden neljän kiinnostavan persoonan arkeen ja miettiä yhdessä elämän hauskoja ja vaikeitakin kysymyksiä.

Nii tai sitten tää kaikki johtuu siitä, et mua on halittu tarpeeks ja oksitosiinit on tapissa. Jokatapauksessa -  Ihanaa päivää kaikille!

/I was thinking of my plans for the future this week - many exciting things that might happen some day: Things that I am dreaming of. But then it struck me: I have everything I need. Life moments & future are simply a bonus when right now is full of joy and happiness. The people around me are overwhelmingly wonderful and my job is so challenging, exciting and full of wonder every day. How could I ask anymore, when I already have it all? I hope you all have a great day today!

Sydämen pakahtumisia

Joskus kun kuuntelen itseäni, ihmettelen sitä vuoristoradan määrää sisällä.
 















Kiukuttaa, ihastuttaa, vituttaa, rakastuttaa.
 
Ja sit koko kierros uusiks. Kaikkea ei voi laittaa hormoonienkaan piikkiin.

 Mut mikä parasta, elän elämää, jossa voin itseäni kuunnella ja nykyisin osaan myös sanoa, et hei musta tuntuu tältä. Jännästi juuri oman mielen ilmaiseminen on avain siihen et voi vaikka saada just sitä mitä haluaa. Täytyy vaan uskaltaa avata suunsa.

Kuukausi sitten olin läntisessä Ruotsissa rannalla.

Houkuttelimme portugalilaiset aaltoihin ja uin pitkästä aikaa meressä... kuinkahan monta vuotta edellisestä kerrasta..?

Aallot olivat korkeat, mutta vesi oli lämmintä ja uimme pitkään, ehkä tunnin. Sai pitää uikkareista kiinni ettei virta vienyt.


Huomaan, että päivittäin mun sydän pakahtuu niin monesta asiasta.

Siitä, että lapsi on kotona ja kiipeää syliin kuin pieni apina.

Siitä, että mies on kotona ja silittelee mua heti aamulla kun herätään.














Siitä miten kaunis meidän uusi koti on. Miten se on niin meidän näköinen ja kaikki on omalla maulla yhdessä laitettu.

 Siitä et mää saan usein matkustaa maailmalla ja karistella hiekkoja varpaitteni välistä.












Siitä, että toisinaan edellisen reissun hiekat löytyvät vielä sandaaleista kun uusi seikkailu alkaa.

Siitä, että mulla on vaativa, mutta antoisa työ, jota myöskin rakastan. Kyllä - se on usein väsyttävää, mutta huikean antoisaa on nähdä sen vuoksi paikkoja niinkuin tämä, Tylosand.

Siitä, että useimpina päivinä mun ei tarvitse kokea paineistusta elää jotenkin jonkun sellaisen kaavan mukaan, joka ei ole mulle luonnollinen.

Että mun ympärillä on ihmisiä jotka hyväksyy mut tällaisena kuin olen, eivätkä arvostele, määräile tai ehdottele, että minun tulisi tehdä mitään eri tavalla.

Vapaus on tärkeintä
Sitten on hetki
Just tämä tässä
Ohimenevä
Läsnä
Elämän makuisuus

 Tämä kesä

/This summer has been full of heart bursts to me. I am so grateful for so many things in my often extremely beautiful life. About a month ago, I was on a beautiful beach in the west coast of Sweden with my colleagues. We swam in the warm high tides and I thought of my remarkable life: The greatest (yet sometimes tiring) job of the world, my loved ones all around me, the sand in my shoes from all the remarkable places I have seen... Places like this one: Tylosand! What a gorgeous beach, what times to store in our memories. 

Freedom is the most important

So is moment

Just this here

Passing

Present

Taste of life

This summer

Viinii viinissä

 Wien on minulle aina ollut rakkautta.

 Teini-ikäisenä katselin tähän kaupunkiin perustuvan ”Before Sunset” elokuvan. Tiedättekö miten viistoistakesäisenä kaikki viihde vaikuttaa niin paljon syvemmin kuin tässä keski-ikäisessä todellisuudessa..?

Näin 37 vee tuntuu, että monen käsitteen merkitys on muodostunut juuri sen hetken kokemusten perusteella. Silloin kun on ”tulossa tietoisuuteen”, aloittamalla käsitysten muodostusta elämästä. Jotkut käsitteet muuttuvat elämän varrella, toiset jäävät. Wien on edelleen minulle rakas.

 15-vuotiaana minä olin varsin nössö lapsi. Olin saanut ääriturvallisen kiltin tytön kasvatuksen, mikä tarkoitti sitä että peruskoulun keskiarvo oli 10.0 ja toisaalta etten ollut ikinä ulkona kavereiden kanssa - ja ne muutamat kerrat liikuntahallin diskossa olivat jotakin niin noloa, että lähinnä halusin paeta koko ajatusta.

 Näin jälkikäteen ajatellen kun kokonaisuudessaan ”skippaa” murrosiän miettimättä sen kummemmin, tulee törmäämään ongelmiin myöhemmässä elämässä. Eli et onko nämä arvot, joita minuun on istutettu, mitenkään minulle sopivia... no ei paras mahdollinen lähtökohta... Tai ainakin sellainen, joka varmuudella tulee jossain vaiheessa aiheuttamaan läheisissä kummastusta, kun joutuvat törmäämään tilanteeseen, että ehkei siellä sisällä ollutkaan se ”kiltti tyttö” vaan että se oli ollut ulkoapäin pakotettu rooli...

Before Sunset -elokuvassa oli konsepti, jonka teinari-iästä valitsin pitää - jotain sellaista, mikä teki minuun vaikutuksen. Sellaista, millaista minä itse halusin elämäni olevan. Että rakkaus on spontaania.

 Että se on satunnaista harhailua lämpimässä yössä eurooppalaisilla mukulakivikaduilla. Että kaikkea ei voi suunnitella. Että rakkaus on hyvää keskustelua. Yritystä ymmärtää jotakin toista ihmistä ja tulla itse ymmärretyksi. Ja tietty myös paljon pussailua ja jännitystä vatsan pohjassa.

Vuosien varrella edelleen - parhaat hetket elämässäni ovat olleet juuri niitä: harhailua maailmalla spontaanisti. Usein eurooppalaisilla mukulakivikaduilla. Hyvää keskustelua. Yhteyttä. Omia ajatuksia. Toisen uusia ajatuksia. Yhtäkkisiä ymmärtämyksen palasia omasta itsestä, kun hetki ja toisen läheisyys tuo jotakin uutta mieleen.

 Toim.huom: Rakkaus on myös hyvää ruokaa...

Alkukuusta olin Wienissä.

 Välillä vähän vaellellen. Katsoen, mitä tulee vastaan.

 Wien on edelleen rakkautta. Ennen aamua.

Rakkaani oli mukana kun havaitsimme, että muuten hän olisi käytännössä koko kuukauden yksin kotona...

Tämä rakkaus ei kyllä jaksa pysyä hereillä pikkutunneille. Hänen kanssaan me olemme hyviä menemään ajoissa nukkumaan. Eihän uskoisi? Oltiin joka ilta jo ysin kympin maissa unilla. Helpompaa mennä sänkyyn kun ei tarvitse tehdä sitä yksin.

 Käveltiin, istuttiin kuppiloissa ja juteltiin elämästä.

  Ajeltiin maailmanpyörällä.

 Avattiin isot kivitaloikkunat suoraan sateiselle kadulle ja aiheutettiin ohikulkijoissa pahennusta.

 Kaiken remontin, muuttojen, työkiireiden ja muiden paineiden keskellä rakkaan pussailu vesisateessa on kuin laittaisi rahaa jaksamisen pankkiin.
Ja Wien, yhtä kaunis kuin ennenkin.

/ This week I have been in Vienna, the city which i fell in love with at the age of 15, after seeing the film ”Before Sunset”. At that age I think a Person is particularly responsive to new ideas of the world and this film left a deep impression with me. I always felt as if love should be spontaneous serendipity walking around a European cities after dark. Little wine and good conversation. Vienna is still everything it was at the age of 15. Some concepts from our teen age years sure stay with us. This one, I am in no hurry to let go. Vienna, what a romance.