Lähdin siis keskiviikkona
vaeltamaan lappiin Urho Kekkosen Kansallispuistoon. Tämä oli minun ensimmäinen vaellukseni kantaen mukana kaikkea, millä selviää metsässä (n. 20kg). Olin valmistautunut vaellukseen kävelemällä ja kuuntelemalla
Eräloki podcastin kaikki jaksot...
Ajoimme koko päivän n. 850km ja 12h Jyväskylästä. Päätimme lähteä puistoon Aittajärveltä, mikä on puiston pohjoispuolella. Aittajärvelle vie huonohkossa kunnossa oleva hiekkatie, jonka siis täytyy taittaa täristellen kuoppien läpi. Tätä 36km matkaa en ajelisi huvikseen tavallisella henkilöautolla, mutta me olimme liikenteessä maasturilla. Saavuimme lopulta Saariselälle pimeän jo tultua n. 23:00. Tämä tarkoitti sitä et ekan teltan pystytys tehtiin pimeässä ihan vieraaseen maastoon. Otsalamput auttoivat, mutta olihan se jännittävää. Naapuriteltan havaitsimme kuorsauksen perusteella...
Onneksi olin pystyttänyt Marmotin tunnelitelttamme jo kertaalleen takapihalleni, jolloin se sujui helposti. Nykyaikaiset teltat ovat kyllä nopeita pistää pystyyn.
Aamupuurot J keitteli laavussa.
Aittajärvellä oli vain yksi teltta meidän lisäksemme eli aika rauhallista menoa.
Keittimemme imi sinolia varsin janoisesti ja havaitsimme ekana aamuna heti, että kaasukeittimen ottaminen tämän sijaan olisi ollut hyvä idea. Mut puuro saatiin valmiiksi ja sehän maistui. Minun osuus tästä kokkailusta oli lähiruoan hankinta - maastossa oli mustikkaa ja puolukkaa niin paljon kuin vaan jaksoi keräillä ihan koko reissun ajan.
Ekana aamuna tukka vielä kiilsi... Teltassa oli hyvä nukkua:)
Leiri kasaan ja rinkat selkään. Meidän rinkat painoi mennessä noin 19-20kg/rinkka ruokineen, keittovälineineen ja nukkumisvehkeineen.
Tarkoitus oli päivän aikana käppäillä Aittajärveltä Sarviojan tuvalle. Reittimme meni jotakuinkin alla olevan vapaalla kädellä piirrellyn kartan mukaan. Mitään Sport trackeriähän ei alueella pysty käyttämään, koska netti kuuluu vaan tuntureilla.
Aittajärveltä pääsee tunturialueelle ylittämällä jokimainen järvi kahlaamalla.
Siispä ihan ensimmäisenä sai vaihtaa kompressiosukat crokseihin ja housut pois. Onneksi olimme oppineet kanssavaeltajiltamme, että ylitys on helppo ja vettä on vain polveen asti.
Croksit ovat muuten vaelluksella ihan must: Kevyet ja kuivuvat helposti. Niillä voi myös sipsutella leirissä vaelluspäivän päätteeksi...
Ylitys sujui vaijeria pitkin helposti. Pohja on verrattain tasainen eikä siinä ollut juurikaan hankalia kiviä. Vaijeri tuo turvallisuuden tunteen, että tietää mistä kohtaa on hyvä mennä yli...
Sit olikin vuorossa sitä kävelyä.
Minulle, joka en ole siis IKINÄ vaeltanut 20kg rinkka selässä aiemmin, tämä oli tunnustelua... Myöskään en lainarinkkani kanssa ollut ollenkaan sujut... Säädöt olivat vähän epätasaiset ja vaikka rinkkani olikin aikansa kallein high tech malli, sen olkahihnat kieputtuivat jatkuvasti niin, että pysähdyimme tuon tuostakin niitä korjaamaan. Ajattelin, että minua huomattavasti kokeneemmalla vaellusparillani J:llä menee hermot minuun... Ekat 4km menivätkin todella sekavin tunnelmin... Jaksanko oikeasti... päkijöitä, lonkkia ja ties mitä vihloi ja mietin vakavasti, että miten jaksan.
Ensimmäinen päivä on pahin, näin minulle oli sanottu ja se myös paikkansa piti. Kroppa oli ihan shokissa, että mitä nyt tapahtuu. Metsä tuntui jatkuvan ikuisesti ja pienikin maamerkki, johon saattoi kiinnittää huomionsa kolottavista jaloista oli ilon aihe. Esimerkiksi poroerotusaita....
Noin ikuisuuden (3h) vaelluksen päätteeksi tulimme tulipaikalle nimeltä 'Maantiekuru', johon ryhdyimme lounaalle...
Tänään gourmet keittiöstä...
Kvinoaa härkäpavuilla, porkkanalla ja fetalla. Maistui oikeasti parhaalta ikinä. Niinku nyt yleisesti ottaen kaikki meidän muonat tuolla reissulla.
J:n kokatessa minä kaivelin lähipuskista jälkkäriä.
Sitten kävikin niin, ettei joen penkassa kasvanut punainen marja ollutkaan 'vähän erikoisen oloinen puolukka'... Maistui miedolta puolukkapuurolta tosin.
Google oli käytössä vasta paluumatkalla, jolloin lajitunnistuksemme osoitti salaperäisen vuoripuromarjan olevan
ruohokanukka. Onneksi se ei ollut myrkyllinen, joten huolimaton arvioni siitä, että se olisi puolukka, ei kostautunut...
Lounaan jälkeen polku muuttui ikäväksi kulkea, joten päätimme lähteä umpipöhelikköön kipuamaan Kuomuttipää-tunturille. Tämä vaihe oli vaelluksen ylivoimaisesti rankin, sillä emme varsinaisesti tienneet olemmeko oikeassa suunnassa ennen kuin pääsimme ensin mäntymetsästä korkeammalle vaivaiskoivualueelle ja sitten sen yläpuolelle varsinaiseen tunturiin, jossa on niin vähän kasvillisuutta, että sieltä näkee läheisiin tuntureihin ja voi taas suunnistaa.
Tunturien hyvä puoli on se, että korkeammalla on nettikuuluvuus, joten pidettiin some-tauko kertoaksemme kotijoukoille, että ollaan elossa. Pidin siitä, ettei netti kuulu erämaassa. Eipähän tule käytettyä yhtään aikaa puhelimen kanssa vaan saa kunnolla keskittyä olemaan hetkessä.
Parin tunnin uurastuksen jälkeen koitti palkinto. Naamasta varmaan näkee, että mitkä maisemat.
Tässä vaiheessa ymmärsin, miksi olin tullut ja mikä juju tässä paikassa on.
Kuomuttipään 'huippu'(alla) oli pieni laki, mutta meille iso juttu, koska kyseessähän oli reissun eka huiputus.
Tämä olikin päivän huippuhetki:)
Ei sada ja näkeekin aika pitkälle - voittajafiilikset...
Koko torstai oli vähän tihkusateinen kairassa, mutta verrattuna säätiedotukseen, meillä kävi tuuri sillä koko päivänä ei suurempia sateita nähty.
Mustikat olivat myös syynä siihen, miksi etenimme välillä hyvin hitaasti...
Kuomuttipäältä jatkoimme kaarnepäälle, jossa pidimme kahvitaukoa rinteessä pienessä tihkusateessa. Meillä oli molemmilla omat termarit kahvia, ettei loppuisi kesken...
Maisemat olivat upeat ja sitten alettiin tunnistaa kartasta, että mistä kohtaa menisimme alas laaksoon. Olimme tässä vaiheessa odottaneet, että vastaan tulisi tunturit ylittävä polku, sillä vastaantulleet miehet olivat aiemmin aamulla kertoneet, että sellainen menee... Mutta tässä vaiheessa polkua oli etsitty ehkä jo 4-5h tuloksetta. Mentiin sitten omaa 'maisemareittiä'...
Sade alkoi koventua, joten viitat niskaan ja matkaan. Rinkan päälle heitettävä sadeviitta on aika koominen kameli-ilmestys, mutta pitää kyllä hienosti rinkan ja vaatteet kuivana. Sateessa kävely ei oikeastaan minua vaivaa, kunhan perillä saa kuivat vaatteet päälle:)
Voi sitä onnea kun polku Sarviojalle viimein löytyi! J näyttää 'äijäposen' juhlistamaan tilannetta.
Kun viimein päästiin Sarviojan tuvalle niin pääsihän sitä pieni itku siinä. Minä selvisin! Eikä ollut mikään helppo päivä... Kivuttiin n. 500metriin 20kg selässä ja ylitettyjä tuntureita oli kuitenkin kaksi... Puhelimen gepsi ei ihan osannut arvioida korkeuseroja, mutta nämä nyt ovat jotakin suuntaa antavia kilometri- ja askelmääriä. 10h kesti ekan päivän hommat ja melkoisen sippejä mut onnellisia oltiin eikä unta kyllä teltassa tarvinnut houkutella.
Sarviojalla oli tässä vaiheessa ehkä noin 4 telttaa meidän lisäksi ja 10 hengen tuvassa oli 6 petiä varattu. Varaustupa oli myöskin täysi. Sarviojan tupa on aika pieni, mutta sieltä löytyy kamina, takka, kaasuliesi ja pöytä. Kamat saatiin siis kuivumaan ja sehän oli tärkeintä.
/Our first day of hiking in UKK National Park was quite tough. We hiked over the tunturis called Kuomuttipää and Kaarnepää to Sarvioja hut, which took us 10hours. This was my first ever day of hiking with 20kg on my pack, carrying a tent, sleeping bag, food etc. But the views up there in the wildreness are amazing! First day is the worst they say, and so it was...
Siispä ihan ensimmäisenä sai vaihtaa kompressiosukat crokseihin ja housut pois. Onneksi olimme oppineet kanssavaeltajiltamme, että ylitys on helppo ja vettä on vain polveen asti.
Croksit ovat muuten vaelluksella ihan must: Kevyet ja kuivuvat helposti. Niillä voi myös sipsutella leirissä vaelluspäivän päätteeksi...
Ylitys sujui vaijeria pitkin helposti. Pohja on verrattain tasainen eikä siinä ollut juurikaan hankalia kiviä. Vaijeri tuo turvallisuuden tunteen, että tietää mistä kohtaa on hyvä mennä yli... 
Tämä olikin päivän huippuhetki:)
