Syksyllä jaksamisesta

Terveiset syksyisestä Kaijaanista. Meidän elämä on jotenkin taas ollut niin hetkistä ja hektistä ja mukamas kiireistä, etten ole pystynyt kirjoittamaan mitään. Mitä meille kuuluu? No sitäpä YH-arkea aina vaan. Välillä mennään tunteiden vuoristorataa, riippuen siitä että onko yöllä saanut nukkua vai ei. Silloin kun noin kerran viikossa on lapsella huono yö niin mää saan ehkä sellaset 2+1h unta ja oon sit seuraavan päivän ihan bitch ja kehittelen kaikkia kamalia ajatuksia mun päässä. Koska kaikki ärsyttää. Varsinkin rakkaimmat ja läheisimmät. Minussahan se vika on, mutta kun väsyttää. Tuntuu etten jaksais enää yhtään huutoa, en sitä, että mua potkitaan läpi yön tai että jos ei sitä niin sitten räpsytellään valoja - kidutuksen merkithän tässä toki täyttyy... en yhtään draamaa, en yhtään valhetta, en yhtään kaappia, en yhtään sitä, ettei saa puhua suutaan puhtaaksi. Mitä sitten jos joku siitä ottaa nokkiinsa. Silloin kun väsyttää, ei välitä enää. 

Ja sit kun oon nukkunut niin olen, että "elämältä kaiken sain, eikä mua tänään ärsytä mikään..." Jännä juttu, miten se niin menee. Tiedoksenne, että tänään on sellainen päivä. Ja sellainen päivä on n. 6 kertaa viikossa, et ehkä mun elämä on kuiteskin aikalailla plussalla. Tänään lähinnä hymyilyttää, koska kaiken loskan keskellä olen kauhean onnellinen kaikesta, mitä mun elämässä on. Se on hetkittäin niin kovin huumaavaa ja kaunista, että ei ihme, jos joku ajattelee, että olen jakomielitautinen, kun käyn tunteiden kirjon molemmissa päissä niin usein.

Mies oli kotona muutaman päivän. Pistin parastani. Yritin kaikkeni, etten valittaisi. Se, että, hänellä on oma teevee-sarja, ei ole hänen vikansa. Päin vastoin minä olen siitä ylpeä. Minä haluan tehdä kaikkeni, että tuen hänen työtään. Eikä mun elämäntehtävä ole kaataa paskaa rakkaitteni niskaan. Vaikka musta välillä tuntuiskin pahalta, ei se oo heidän ongelmansa. Sitä vartenhan nykyaikana on SOME, eikös niin... Voi rantata snäppiin mielin määrin.

Mies sai todella rankan vastaanoton poikaselta palattuaan siis kuukauden Kiinan keikalta. Ensin pussailtiin nenään asemalla, mutta kotiin päästyämme, tilanne alkoi valjeta pojalle: "Hei hetkinen. Sää oot nyt ollut poissa ihan todella kauan. Siis niin pitkään. Enkä mää tiennyt, että tuutko takas. Ja mulla oli kamala ikävä sua. " mun poika ei osaa puhua, mutta näin se jokatapauksessa sanoi isille katkeran itkun myötä ja sitten otti isiä kädestä ja vei häntä ulko-ovelle useita kertoja "Jos kerran pelaat tällaista peliä niin mää en sitä kattele. Tuossa on ovi. Jos kerran et oo paikalla niin mee sit pois", häntä työnnettiin kohti ovea ja annettiin kengät mukaan. Että lähde meneen. Sitten, kun hän ei vaan lähtenyt, poikani lukitsi isin arestiin leikkihuoneeseen ja tuli sitten itse hakemaan minut sohvalle, jotta saattoi käpertyä itkemään katkerasti syliini puoleksi tunniksi. Tämä lapsi on autisti, mutta hänellä ei ole kyllä mitään vaikeuksia ilmaista tunteitaan varsin selkeästi. 

No mutta 2,5vuorokauden aikana, jonka mieheni oli kotona, ääni muuttui pojalla kellossa aivan täysin. Hänen kaksi viikkoa kestänyt huutelunsa väheni ja rauhoittui. Hänen perusturvallisuutensa nousi toisin sanoen. Ja minä huoahdin helpotuksesta. Kyllähän äänenkäyttöharjoituksia on edelleen, mutta ne eivät ole jatkuvia ja ihan kokoaikaisia. Kyseessä oli siis vanhempien kaipuu ja tarve, että olisimme molemmat paikalla. 

Tämän syksyn aikana poitsukka on edistynyt huomattavasti monessa jutussa taas. Toki omaa tahtoa on tullut lisää ja hän pistää kampoihin, kun joku asia ei hänelle sovi. Mutta mahtavuutta on se, että vaippaa hän tarvitsee enää isomman hädän kanssa ja muuten hän on ihan ilman ja käy pöntöllä. Hyvä poika! Jopa ulkoa tai unilta hän menee pissit tekemään vessaan itsenäisesti tai kommuikoiden aikuisen kanssa, et nyt pitäis päästä. Hän ei puhu, mutta osaa silti ilmaista, et nyt tarttis käydä vessassa. 

Kuka sanoi, että onnellinen elämä on sitä, että täytyy puhua? Mikä mää oon ainakaan sitä arvioimaan, kun on niin selvää, että tämä lapsi on onnellinen, vaikkei hän puhu. Hei ja niille, jotka olivat vailla tietoa setäni kunnosta, hän voi hieman paremmin ja on jo kotona.. Kannattaa ottaa punkit ilmeisen vakavasti, jos sellaisia tulee vastaan...

/ Greetings from Kajaani. This Autumn has been quite challenging for us, as you well know. I've been on a roller coaster ride with my emotions, mainly due to lack of sleep, caused by my child waking up in the middle of the night, about once a week. His yells and shouts did get better when my husband was back for three days this week. But daddy gone, we've gone back to some yelling and not sleeping properly. At night, the behavior starts to be pretty much like torture: Someone wakes at 3am: Puts lights on and off repeatedly for three hours, shouts at your ear and kicks you to the gut. So no wonder I have been a mental basket case. Could you do your work normal if someone did that to you at least once a week?

At the same time, I have been superhappy, when I have been sleeping. I've been smiling and grateful for all those things that life has given me. Six days out of seven. That's more than most people have, right? Today is one of the good days. We've been shopping for some clothes for the winter (Winter is always coming if you think of Finland) - We went to visit my childhood friend's family and went swimming. The last one was more like jumping to the pool rather than swimming.

There's plenty of things to be excited about Top's development also. He is almost dry, except with number 2. He can sleep without a nappy and be outside without one. He can also communicate when he needs to go to the toilet. He can communicate about his emotions, like the fact that he was very very upset that daddy was gone for such a long time. He took his shoes to the door and tried to throw him out and then cried in my lap for half an hour, when J got back. He was clearly saying: I was worried. You were gone a long time. I am upset now, because I missed you very, very much. He cannot speak, but he clearly could express that. For us, it is a victory. And however horrible it was to watch him go through this, I was happy for the fact that it is clear that daddy being gone is not indifferent to him. He clearly knows what is going on and that time has passed by and that he was upset. Nothing wrong with feeling like that. It is human and it is normal. 

 

picture by Jaana Mäkinen

Who says we must speak to live a happy life...? He thought me this lesson years ago. Wonderful, happy, precious Topfish. 

Oh and on other news, my uncle is out of the hospital also and doing better. Doctor's think it was a tick bite.

Elämäni ilman minua

 
Kuinka monta ihmistä tarvitaan siihen, että mun elämä pyörii ilman mua?

Tämä on tänään ajankohtainen kysymys. Lähdin aivan pakolliselle työmatkalle Saksaan ja voisin valitella sitä, miten Hampurin koneeni oli peruttu jo edellisiltana ja varasti tunnin nukkumisaikaani kun yritin vaihtaa Frankfurtin kautta menevää lentoani johonkin järkevämpään. Mut sen sijaan aion kirjoittaa muutaman sanan siitä, mitä tarkoittaa YH-äidin työmatka (3päivää, 2yötä) kun mies on Kiinassa. Vastasin tuohon kysymykseen, että ainakin viisi.

Poissaollessani pientä autistia hoitavat ja päiväkotiin kuskaavat tätini, veljeni (aka eno), veljen kämppis, veljen tyttöystävä ja ystävättäreni. Tai näistä työvuoroista taisi jäädä viime tingassa veljen tyttöystävä logistisista syistä ulos. Vuoroja on neljää kategoriaa: aamu, hakeminen, ilta ja yö. Lähes jokaisessa vuorossa on työparina tätini, vaikkakin nuoremmat hoitavat A:n perässä juoksemiset ja raskaat kohdat. Tädin vastuulla on nukkua A:n vieressä ja ruokkia A:ta (esim. Perunoiden keitto), mutta tärkeintä tässä systeemissä on, että kahdella päällekkäisellä hoitajalla on toisistaan turvaa. Tätini on kokenut lapsien hoitaja ja A:n kanssa paljon ollut, vaikkakin hän on jo vanha ja väsyy, joten nuoremmilla on tärkeä tehtävä.

Ei, pienen autistin jättäminen ei ole mitenkään helppoa. Hän nukahti kainalooni ja vaikka hänelle selitin että mihin olen menossa ja että tulen takaisin, tiedän, että kun hän herää, hänellä on hätä, että missä olen. Koska hän ei ymmärrä. Onneksi on eno siinä lähellä sitten ja enosta tykkää kamalasti.

Jos voisin mitenkään olla menemättä tälle matkalle, en lähtisi. Tiedän, että siellä kotona pärjätään hyvin, mutta silti sydän on syrjällään. Kiitoksia jälleen kerran mahtavat, upeat ihmiset, jotka autatte. Olette korvaamattomia.

Kuvat on suurimmaksi osaksi sunnuntain reissulta möksälle.

Hei ja jos ootte snäppäilijöitä niin mun matkaa voi seurata ruohonjuuritasolla snapchatissa katiclements-tunnuksen alla.

/Today I'm off to Germany For an absolute must trip For the project where I am working in. I asked the question: "how many people does it take to run my life without me?" The answer is five. So I have left my small autistic son to the care of my aunt, my brother, my brother's flat mate and my friend. On top of that, there was going to be one sift that my brother's gf would have done but she was left out of logistical reasons.

I know they will be alright, but it still is hard to leave. I have told my son that I'm going and who will be there for him. And that I will come back. But it is regardless very hard on him. I will try to send him some video messages at least to make sure that he'd know his parents have not abandoned him.

When I got asked to go to Singapore in October, I was unhappy to say no. It would have been a time when I would have had to have done the same: leave my small precious boy again... And today I know that it was the right decision to do. Cause leaving someone who doesn't understand why you are gone...without being able to tell him... Really is very painful experience.

Thank you so much once again my family and friends. I could not run my life without you. You guys are amazing.

These pictures are mainly from our trip to the summer cottage on Sunday. 

Oh and also if you want to follow my trip on a more concrete level, I suggest snapchat on the name of: katiclements

YH-arkee ja koulukiusaamiseen puuttumista

 No nih, mies lähti Kiinaan. Nyt ekana kuukaudeks. Meidän syksy on taas yhtä reissua, tai ainaski hänen - ei ehdi Jyväskylässä paljoo notkua. Lauantaina oli ihan kauhean ahdistava olo mulla. En oikeesti oo juuri koskaan huonolla tuulella - ainakaan niinku omasta mielestäni. Silleen ihan masentunut ja nuutunut. Aattelin et se johtu ilmasta. Oli tosi kurja, harmaa sää. Ja toisaalta vaikka mää oon koko elämäni eläny tätä silleen et ollaan välillä tosi pitkiä aikoja erossa toisistamme mun miehen kanssa niin kyllä se vaan tuntuu oudolta kun hän ei oo tässä. Siis ollaan varmaan yks itsenäisimpiä pariskuntia joita tunnen, mut silti se on sellaista että toista kaipaa. Se on hyvä, ainakin tietää et tää on ihminen, jonka kans haluan elämääni jakaa. Onks se itsestään selvää 13vuoden jälkeen? Ei minusta..

Toki voi olla et mun eiliseen kiukutteluun vaikutti fyysiset ongelmat kuten nälkä, väsy tai lihassärky - mut illalla ku oltiin ensin puistoiltu ylläriystävän kaa tyttärineen, menin peiton alle päikkäreille ja mietin et jaksanko yleensäkään lähtee illalla ulos niinkuin oli tarkotus. Sit vaan jotenkin revin itsestäni sen et lähden. Jos olis ollut vähemmän rakkaiden ihmisten takasintuliaiset niin olis voinu jäädä väliin. Mut nää kaks on sellaisia, tiedättekö Core-ystäviä. Jotka on ihan lähellä vaikka asuu kaukana ja joihin voisin luottaa hädässä. Aivan ehdottomasti. Ja olipas ihan kamalan hauskaa lopulta. Tosi erilaiset bileet ku keskimääräset, näissä mm. Pelattiin tommonen 3,5h magic the gatheringia jonka vuoks olin vain 3h mun arvioidusta kotiintuloa-ajasta kotona... Mut onneks on myös paras lapsenvahti, jolla synkkaa hyvin mun poitsun kanssa niin ei ollut mikään hätä.

Sunnuntai meni sukulaismerkeissä. Laitoin heille vähän lounasta ja käytiin sit illemmalla möksällä laittelemassa sitä talvikuntoon. Saunottiin ja aurinko paistoi ja oli kovin kesäistä. Tykkäsin. Kesän vikoja rippeitä tässä nyt nautitaan ja ihanaa se on. Aurinko ja ruska <3

Mut onhan tää YH-arki sellaista tasapainottelua työn, harrastusten, lapsen yms vastuiden kanssa. Välillä tuntuu, et oon niin väsyksissä ja juoksemassa paikasta toiseen et ehdin ainoastaan tehdä absoluuttisen pakollisia asioita. Enkä tarpeeksi vaan istumaan ja ihailmaan lapseni kehittymistä. Sillä todentotta, hän on alkanut sanoa monenlaisia juttuja. Tänä aamuna esimerkiksi hän heräsi ja sanoi:


"Morning" kahdesti.

Viimepäivinä kuultuja on myöskin:
"Inkeri tuli" (Inkeri on tarhakaveri)
"En jaksa" (työntää ruoan syrjään)
"Housut"
"Istu"
"Isi"
"Because... This is it"
"Piste"
"Pissi"(Kun on pissihätä yöllä ->menee itse vessaan eikä tee vaippaan)

Lisäksi tapahtui sellainen ihan uskomaton juttu maanantaiaamuna kun menin tarhaan. Vanhemmat olivat lukeneet heille kirjoittamani kirjeen ja autismista oli keskusteltu. Eteisessä vastaantulleet äidit kiittelivät hyvää kirjettä ja kaksi tyttöä tuli juttelemaan A:lle. He silittivät A:n selkää ja juttelivat hänelle sanoen: "Hei A! Mää tiedän, että sää tykkäät autoista ja omenoista ja pandoista ja kaloista..."

No mää liikutuin siitä sitten niin, että oli pakko itkeskellä autossa varmaan viisi minuuttia putkeen. Siinä itkin omaa koulukiusaamistani ja sitä, miten silloin ajattelin, etteivät aikuiset mitenkään pysty puuttumaan asiaan. Ja miten selvästi tällaisella toimenpiteellä oli todellinen vaikutus. Yksi kirje. Mikä ero ilmapiirissä. Miten uskomaton voima voi olla tiedonvälityksellä. Kun asioista kertoo ihmisille ja he alkavatkin ymmärtää, miksi joku käyttäytyy eritavalla kuin muut. Ei levitellä käsiä koulukiusaamisen suhteen, eihän? Siihen täytyy puuttua heti. Keskustelemalla kiusaajien kanssa ja antamalla heille positiivista palautetta heidän positiivisesta käyttäytymisestään. Näin mää ajattelen.

Ehkä musta usein tuntuu et oon paska äiti. Kun en aamuisin saa lasta tarhaan ajoissa tai et sillä on melkein jokapäivä eriparisukat jalassa. Mut jotain asioita määkin näköjään osaan. 

/So my husband left for China on Saturday and we've been in a transition period of adjusting to the single parenting life. Topfish has been sleeping restlessly, since dad is gone and he misses him very much. We talk on skype every day and he's clearly very happy to see 'Isi' or daddy. J is in China to film the third season of Route Awakening, for most of this Autumn. In October he comes back to Europe, but mainly to visit Scotland Loves Anime, which is the film festival, where he's a presenter for like I don't know, 5th year in a row. So there's very little family time for us until the end of the year actually. At least this year I don't have a PhD to finish! 

I have quite a lot of work to do though. I'm in charge of mentoring 4 Chinese this Autumn and I'm a teacher in two lecture series. Plus supervision of candidate and master thesises etc. And the project work... So most days seem to have meetings and meetings and meetings. 

Topfish has been developing a lot of words lately. In Finnish and in English, but mostly in Finnish. He's said small sentences like "En jaksa" (I don't want anymore) when he doesn't want more porridge. He's been repeating after people saying "Housut" (Pants) or "Inkeri tulee" (Girl called Inkeri comes). It is promising, but we don't dare to hope he'd start using language more. We just do our best to help him and motivate him to use the words that he clearly knows how to say. 

My letter to the parents last week caused quite a change in the daycare athmosphere. On monday morning, the parents started to thank me on writing to them. The kids came to talk with Tops. There was two girls that came to him and said: "Hello A! (stroking his back so that he'd notice that they are talking to him) We know you like apples and cars and pandas and fish..." I was so moved that I cried for five minutes in the car afterwards. 

When I was a kid - I was bullied at school and I felt so powerless on the school bullying. IT was remarkable the difference that pure knowledge had made for the kids and parents... I mean, wow. Why are we not more open and discuss these issues? It's clear to me now that lots of cases regarding school bullying is about lack of communication and understanding. If the kids that bully, would get positive re-enforcement on acting in a good matter - perhaps they would stop the bad behavior. And if they would know why people are different, and understand that there is no need to be afraid of special kids - then perhaps there suddenly would not be any more reasons to bully. 

We are not powerless. Let's remember that. Sometimes all you need is a little bit of knowledge. Adults - have courage to say things out loud and talk about it!

Eka YH-viikko

 

 Nyt mä oikeesti saan hän postauksen valmiiks, prrkle.

Mitä meille kuuluu? No viikon loppua kohden parempaa. YH-viikko alkoi lauantaina Hämeenlinassa siis niin, että iskä paineli kuukaudeksi Kiinaan ilman meitä. Sanotaan nyt niin, että sellainen työkeikka, että sinäkään et jättäisi väliin - olen hänen puolestaan onnellinen. Mutta kyllähän se meillä on tarkoittanut varsinaista venymistä. Ihan eka päivä YH-äitinä:

- Lapsi söi hiekkaa (4-vuotias! taisi olla nälkä)
- Lapsi karkasi minulta (yhden jalkapallokentän verran juoksi)
- Lapsi tönäisi uimakyvyttömän kolmevuotiaan tytsyn laiturilta järveen.

Hämeenlinnassa lounaalla sukulaisten kanssa kiinalaisessa ravintolassa.

Että sellaista. Kyllä tuli isiä ikävä.
Tänä viikoloppuna on oltu kesämökillä, teeskentelemässä et vielä on tarpeeks lämmintä, ottaa arskaa laiturilla, meloa surffilaudalla järvellä, saunoa sydämen kyllyydestä. Totuus on et kylmenee ja istuin laiturilla villasukat jalassa. Kyllä tää kesä vetelee nyt viimeisiään. Suomalaisen elämä on sitä ainaista kesän odotusta. Tästä lähtee taas pitkä vuosi.

Miten viikko on mennyt? No ekoissa päivistä kun selvittiin, sen jälkeen paremmin. Viikon highlightseja:
- aamutreenit. Pelkkää parhautta, joka aamu.
- vikat hetket tuomiojärven rannalla ma ja ti, olipa vielä niin lämmintä ja ihanaa. No toki ollaan oltu vielä nytkin rannalla. Poika on niin kova vesipeto, että otetaan kaikki irti lyhyemmästäkin kesästä nyt.
- tapasin suvun uusimman jäsenen reilun viikon iässä, söpöys!

Menossa kuvaamaan uutta tulokasta

- istuttiin ystävien kanssa tiistaina meidän terassilla, tulipa tarpeeseen
- ohjaajani pudotti pommin, että voisin saada unelmaopponenttin, mutta se tarkoittaisi sitä, että väittelen joulukuun tokalla viikolla ja väikkärin on oltava esitarkastuksessa syyskuun lopussa. A-P-U-A.. Sittenpä sitä olen väsännyt, välillä kaikki väliajatkin
- päiväkodin kanssa on alettu rajoittaa A:n päikkäreitä puoleen tuntiin ja iltaisin olen pitänyt häntä hereillä myöhään, jotta nukkuisi yöt. Ollaan nukuttu vähintään 7h joka yö! Amen että tää on ihana asia. Toki tarkoittaa sitä et illalla ennen nukkumaan menoa en voi väitöstä tehdä, mut parempi sekin kuin et valvon öitä.

- Hetket mökillä, laiturilla ja saunassa. Se on kyllä sellainen ihmisen paratiisi se kesämökki. Niin rakas.

Eli loppua kohden on mennyt ihan hyvin. En ole pariin päivään purskahtanut spontaanisti itkuun, enkä ole enää napsahdellut työkavereille. Kiitoksia kestämisestä alkuviikosta kun otti koville. Kiitoksia myös kaikille niille, jotka ovat jo auttaneet tässä elämämme vaiheessa. Pienetkin asiat auttavat, esim T joka spontaanisti viikkasi lakanani... Puhumattakaan isoista asioista niin kuin siitä, että tätini on ollut valmis asustamaan meillä viihdyttämässä poikaa... Ja setäni vaimo on luvannut vahtia häntä, jotta välillä pääsen omiin menoihini.

Tehostan äiti tän sun foam rollerin toimintaa nyt

Tällä viikolla elämässä on selkiytynyt tiettyjä asioita:
1) on luksusta saada olla omaa lastaan lähellä. Se on niin ihanaa. Hän tykkää tulla syliin ja pusutella joka päivä, todella paljon. Ihminen tarvitsee syliä ja pusuttelua, niin se vain on.
2) mun mies on niin lähellä täydellistä mulle kuin kukaan voi olla. Ja sit pesee vielä pyykit päälle. Ikävä on iskenyt niin monella kohtaa... Mutta parhautta on kuitenkin se, että voi keskustella skypessä kriittisestä realismista ihan fiiliksissä. Miten mä oon tän miehen ansainnut, kysyn vaan.
3) minun turvaverkkoni on tiivis ja siitä on vaikea tippua, vaikka olisi tällainen pääedellä hyppääjä kuin minä. Eiköhän tää tästä.

Autistin kanssa kauppareissulla

--
This was my first week as a single parent. My husband is on the most cool job assignment that I can think of - in China, for two times one month this Autumn. The first day went really bad. My kid ate grawel, tossed a girl into the water at beach and run off from me in a serious spurt. I thought it will be a long Autumn. To be honest I have been exhausted and maybe because I hadn't been sleeping particularly well thanks to my son's 'I will stay up ALL night from midnight to six' routine. I was so desperate that I called some help lines even. At the same time, I am trying to finish my phd. Yeah, I am aware that these two things should not be tried to be done at the same time, but that's what it's come down to. Luckily, I've got an amazing support network in Jyväskylä. My aunt has basically said that if I want, she'll move in for the whole time. My uncle and his wife are also being very helpful. My brother and his gf are also trying to find time to help. Lots of people pitch in. Thank you guys, you are awesome! My supervisor says that I could possibly do my viva in the first week of December, but that means Ill have to deliver the supervised version to the externals at the end of September. One month to finish... Will I make it? I am thinking that I will cancel everything that isn't absolutely necessary and just work right now. Focus focus. IT's been a very educational week overall. I've learned not to take my son's presence for granted - it's so wonderful to be around him and I realise how much my husband misses him, that I feel privilaged to be the parent who is around. Also I've realised just how much house work my husband does: Yes, he does all our laundry. This is no news for anyone, but he also cooks like half of the time and he takes the rubbish out and shops for groceries. I miss him dearly. But never the less I have a feeling it will be alright. We will manage. I really want to get this phd out at the end. Let's see if we've got a party to plan by the end of this year still.