But My Smile Still Stays On

Inside my heart is breaking... My Make up maybe flaking, but my smile - still stays on.
 On and on, does anybody know what we are living for? I guess I'm learning. I must be stronger now. I'll soon be turning. Around the corner now. Outside the dawn is breaking, but inside the cold can make it simply freeze. The show must go on. 

 Tuli sitten perjantai. Tämä viikko on mennyt sumuisesti, pienessä takatalvessa, lumihiutaleiden keskellä. Niille, jotka ovat kyllästyneet Jyväskylän maisemiin ja mun tylsiin asupostauksiin - teille on tällä viikolla ilo kertoa uutisia:

Kahden kuukauden päästä matkaamme takaisin Kiinaan. Paluu tapahtuu paljon aiemmin kuin olin aikonut, sillä rahoituskuvioni ovat kesäkuun jälkeen Kiinan reissujen osalta heikot. Niinpä tämä perhe muuttaa vielä kerran kuukaudeksi Kiinaan.

Tästä johtuen olen tehnyt päätöksen tehdä väikkärini Introduction-osion ohjaajien tarkasteluun valmiiksi seuraavan 2kk aikana. No shit. Tämän onnistumista olen päättänyt tukea karsimalla aikasyöppöjä asioita työpäivästäni. Toivon, että ystävät ja sukulaiset ymmärtävät, että seuraavan 3kk aikana minä tulen olemaan entistä poissaolevampi teille. Tulen käyttämään rankalla kädellä ns. priorisointimenetelmää, jossa ainoastaan todella tärkeät asiat saavat huomiota. Teistä voi tuntua rankalta, että en ehdi näkemään tai lörpöttelemään aikaisempaan tapaan puhelimessa tai lounailla tai skypessä tai muuta. Toivon, että ymmärrätte, että olette minulle tärkeitä, mutta seuraavien kahden kuukauden ajan väitöskirja tulee olemaan minulle ykkönen. Kirjoittelen ajanhallinasta toisen postauksen vielä...

 Tämän viikon muita kuulumisia on se, että isotätni on edelleen hengissä. Juuri ja juuri, nippa nappa, mutta hän on hengissä. Olen viettänyt aikaa Kyllössä, minkä olen voinut. Hän ilahtuu kovin minut nähdessään, vaikkei muuta juuri jaksa kuin hymähtää ja katseensa tarkentaa ja voihkia kivusta. Olen käyttänyt tunteja laulaen (!) ja minä en osaa laulaa... hänelle kaikki laulut, jotka suomeksi osaan ja mitkä ajattelen hänen haluavan kuulla. Olen muistellut hänen kanssaan kaikkia hänen juttujaan vuosien varrelta - miten hän oli sairaalan keittiössä töissä - millaista oli sota aikaan - kaikki hänen minulle kertomansa tarinat, jotka muistan. Ne kymmenen vuotta, jotka olen hänen luonaan vieraillut kerran viikossa, eivät ikinä unhoitu. Olen kuunnellut Laura Närheä ja vähän jopa My Heart Will Go Onia... Mutta etenkin olen kuunnellut Queenia ja miettinyt sitä, että minun pitäisi päivittää oma hautajaismusiikkilistani. Joka aamu hoitajat ovat varmoja, ettei hän elä iltaan. Joka ilta he ovat varmoja, ettei hän elä aamuun. Mutta hän on sisukas pikkulotta ja hän porskuttaa. Keuhkot täyttyen vedellä, kertoen minulle, että hän on jo vanha. Olen kävellyt hänen yksityishuonettaan ympäri kuunnellen hänen kipuvalitustaan ja miettinyt, että onko elämässä mitään pahempaa kuin kuunnella toisen kipua. Oma kipu ei minulle ole mitään siihen verrattuna, että istun päivästä toiseen sen sängyn laidalla ja kuuntelen sitä, kun toiseen sattuu. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin minä haluan olla hänelle vahva ja kun hänet näen, minä hänelle hymyilen niin leveästi. Olen positiivinen, olen optimistinen, nauran ja saattelen häntä iloisesti kohti kuolemaa. Koska kyllä hän on turvassa minun sydämessäni ihan aina. Eikä minun tarvitse itkeä juuri nyt. On ihanaa saada olla hänen kanssaan vielä hetki. Jokainen päivä. Kun vielä kohdataan.

 Yhdeksi yöksi maltoin lähteä Helsinkiin työmatkalle, mutta tulin takaisin niin nopeasti kuin voin. Kyllön vierailuajat ovat minulle tutut. A:lle taas Kyllön osasto kakkosen lelut.

Että sellainen viikko. On ollut pakko tsempata. Kirjoitin yhden abstaktin konferenssiin. Vedin kaksi esitystä. Töissä oli kiirettä, mutta sain paljon vinkkejä väikkäriini, joten en ole pettynyt. Toivottavasti teidän viikko on sujunut hyvin.

 So this week, we've been mainly waiting for news from the hospital. In the mornings the nurses call us and say she wont live to see noon. In the evenings they say she won't live through the night. Mut she does. Barely. I've been visiting as much as I can. I've been listening to her pain. I've been singing to her. I've been telling her all the stories from her life which she might want to hear. I go there first thing in the morning. I go there last thing in the evening. When I see her, I smile. And think that seeing someone's pain so close is something that really is difficult to bear. I am thinking - am I psychotic if I am able to copartementalise it and stay with her and smile and laugh, even though it hurts me so bad. I know that I'll be strong for her. She needs optimistic and happy. That's who I am. I can cry later, when she is gone. 

On other news, we have decided to return to China at end of May and stay for a month. I have decided to make my PhD before that. To put it together. To leave it for my supervisors. In order to accomplish this, I am moving all things from my life that are not on top priority list and in 3 months time, I can get back to those. Right now, I'm just going to focus on this. Less lunches, coffee breaks etc. It's not that I don't love you guys, but this is very important now. I hope all of you will understand. I haven't forgotten about you. It's just that I am busy. 

Feelings of this week are so mixed. Happy. Sad. Tired. Smiling. Optimistic. Energetic.

Kuvat/Pics (c) Virpi Flyktman

Mä päästän sut pois

Tällä viikolla olen täysin etääntynyt tarkkaavaisuudestani. On tapahtunut useampikin sellainen 'blackout moment', joiden aikana en tiedä, mitä olen tehnyt tai ajatellut, mutta en ole pystynyt keskittymään ja muistamaan, että mitä sillä hetkellä olisi pitänyt olla tekemässä. Tämä lienee merkki stressistä. Menossa on kovin monta asiaa yhtäaikaa - mutta näinhän se on aina. Mietin, että mitkä jutut juuri nyt tuntuvat vaativan ekstrahuomiota:

- Väitöskirja. Päätin, että minulla on 2kk kirjoittaa intro ohjaajille
- Kuoleminen. Isovanhemmistani viimeinen heiluu elämän ja kuoleman rajamailla. Vaikka hänen lähtönsä viimein 98 vuoden iässä tulee olevan armoa, on silti vaikea antaa hänen mennä.

Niin, onhan sitä muutakin ja paljon, mutta nämä ovat ne päällimmäiset. Olen tällä viikolla polttanut perunat pohjaan seisoen niiden vieressä ja makaroonit samoin. Olen unohtanut aamulla ottaa kempopuvun takin ja vyön mukaan. Olen unohtanut kokonaisen videoneuvottelun olemassaolon, jossa minun piti tuurata kolleegaani. Nämä ovat vain muutamia juttuja. Tuntuu, että mikään, mikä ei ole rutiineissa ei juuri nyt toimi. Voin tehdä ainoastaan asioita, jotka eivät vaadi ajattelua, vaan ovat mekaanisia. Tällaisina hetkinä kiitän itseäni siitä, että olen rutinoinut ruokailuni, treenailuni, kodin ja lapsenhoidon. Ainakin arki pyörii, vaikken olekaan henkisesti läsnä. Ennen elämäntaparemonttejani olisin painellut kauppaan ja ostanut juustoa suruuni. Nyt endorfiinit kantavat. Mutta ihmettelen, millainen väitöskirja tulee, jos ei henkisesti ole läsnä kun sitä tekee...

Tiedän, että tää biisi kertoo eroamisesta. Minulle se kuitenkin on aina jotenkin kertonut myös siitä, kun joudun kuolevasta rakkaasta eroamaan. Miten vaikeaa on pitää toista kädestä ja sanoa, että kyllä sinä saat jo kuolla, mene vain rakkaani, vaikka sinua kaipaamaan jään, mene vain, tiedän, että vuorosi on tullut. Tiedän, että olen sinulle kaikkeni antanut ja sinä olet jo väsynyt, niin väsynyt. Otan sinua taas kädestä ja kerron vielä kerran, miten olet meille tärkeä ja rakas ja miten olet kaikkesi jo antanut, eikä sinun enää tarvitse jaksaa yhtään mitään. Saat jo mennä.

Liukuu sun ote käsistäni
Vaihtuu viikot huomaamatta
Äänet kuuluu koko ajan hiljempaa

Mä annan sut pois
Mä päästän sut pois
Vaikka sattuu
Sä annat mut pois
Sä päästät mut pois
Kaikkeen tottuu
Hymyillään vaan
Ei oo muutakaan enää antaa
Luovutaan toisistamme hiljaa 

--

This week I have been impossible. I am surprised my husband, my relatives, friends and colleagues still tolerate me. It's impossible for me to remember anything that's beyond the routine. I know how to eat, train, work, take care of my child and hoover the house on Mondays. That's about it. The symptoms of this short term lobotomy have been that I've forgotten things like potatoes to boil on the counter when I stand right next to them, I've been unable to listen to direct orders which people have given me, I've forgotten an entire videoconferencing call, which I was supposed to help out with. For all these things, I am sorry.

There's two major thoughts overloading my brain: 1. Dissertation which needs to be ready in 2 months time. 2. My great aunt is dieing in the hospital. Even when she's 98 and for a long time we've even wished and hoped that she would go already so that her suffering would end, it's still difficult to stand by the bedside and tell her: It's ok. You have done all you can for the world, for us, for everyone, and now you don't have to anymore. You can go there, to the place where is summer and the birds are singing and the  is in the blossom. So yes, I am distracted, hardly capable of forming rational thoughts. I guess different people have different ways of adjusting to changes like these in their lives. I don't get depressed, but I do sink into my own little world. I remain functional, but very forgetful. Even when I know this is happening, I am incapable of managing it. The only thing to do really is to make endless lists of things to do, in the hope of being able to remember at least a fraction of what I should be doing. I know I'm not very good company right now. Even writing this blogpost, I feel my mind is constantly somewhere else. Sorry guys. I'll try to make it up to you when things calm down.