Kolme kesäkuuta Kiinassa

Tämä on kolmas alkukesä peräjälkeen, kun olemme Kiinassa.

Sitten lapsemme autismidiagnoosin, muutimme Kiinassa vierailuryrmiä olemaan maksimissaan kuukauden kerrallaan, koulujen ja terapioiden loma-aikoihin.

Tämä tarkoittaa sitä, että olen viimeksi ollut juhannuksena Suomessa vuonna 2014.

Mietin, onko tämä viimeinen juhannus, jota vietän Kiinassa.

Kesäkuu on minusta hyvä aika olla poissa Suomesta, koska sää on usein kylmä ja sateinen.

Kesäkuu Kiinassa tarkoittaa sitä, että vuodessa on ainakin kesä, ei vaan pari päivää lämmintä.

Tänä vuonna xianissa ei ole ollut tappokuumaa... tai ehkä olen vain tottunut tähän..

Meillä on enää pari päivää kotiinpaluuseen ja niinkuin joka vuosi, tämä aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita.

Toisaalta odotan kovasti että pääsen kotiin rakkaiden ihmisten luo.

Toisaalta vuosi vuodelta täällä on helpompaa, paljon ystäviä, paljon töitä, selkeä elämän rytmi ja niin edelleen.

Totuus on että rakastan elämääni molemmissa kodeissani.

Onneksi liput syksylle on ostettu, joten kauaa  ei kiinaikävää tarvitse tänä vuonna potea.

Hyvää juhannusta!

/This is our third June in China in A row. This means i have last spent Juhannus in Finland in 2014... that's A Long time ago. I wonder if this is the last one i see i China, maybe. June is A good month to travel, as Finland is often Very cold and rainy. We have enjoyed our time here, so the feelings of going home are Very conradictive: on the other hand, i love my xian life. On the other hand, i am waiting to get back home to the people left behind. Month has gone fast and slow at the same time. Maybe i had some times to reflect and relax, i definitely had some time to work... but still, It is good to be leaving on Monday. Happy juhannus to you! Our juhannus plans include some time with our friends the Luomas: Chinese Juhannus, Lets embrace It and see what It brings!

Cold never bothered me anyway

 Voi miten tänään tämä kappale osuukin ihon alle. Tänään Jyväskylässä on paksu, paksu kerros lunta. Takana on raskas viikko töitä ja ihmissuhteita. Kun tulin perjantaina kotiin, annoin kyynelten valua ja katosin peiton alle. Onneksi on tuo pieni muksulainen, joka muistuttaa, että hetkeksikään, minä en voi mennä mustaan aukkoon. En sitten hetkeksikään.

Tänä viikonloppuna meillä ei ole mitään  _mitään_ pakollista ohjelmaa. Voidaan vaikka tehdä viime viikon sunnuntait ja odotella sitä, että kakka tulee pönttöön. Kyllä. Minusta on tullut äiti, joka odottaa sitä. Viime sunnuntaina 10,5h, jonka jälkeen keskittymiseni herpaantui - menin itse suihkuun ja sillä aikaa se sitten tuli lattialle. Kolme päivää hävittyäni vastaavia taisteluita tulin siihen tulokseen, että lapsi vain ei ole valmis. Hän kyllä tietää, mitä pitäisi tehdä, se vaan on liian pelottavaa vielä. Tehköön vaippaan siihen asti, että on valmis. 

Olin aikeissa mennä Eläkeläisten keikalle, mutta sitten unohdin, että oli sellainen asia kuin Isänpäivä ja kaikki lapsenvahdit ovat menneet tervehtimään isiään. Se on minulle niin vastenmielinen päivä, että yritän aktiivisesti unohtaa sen. Tämä viikko ei ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Olen istunut kotona ja synkistellyt. Kaikki todella hyvät äidit tekevät niin. Enkä tarkoita nyt syyllistää ihmisiä siitä, että he haluavat isänpäivänä nähdä isiään. Isät ovat tärkeitä. Olen onnellinen siitä, että te saatte olla isienne kanssa.

Olen pohtinut itseäni ja suhdettani maailmaan. Millainen minä olen ihmisenä. Annanko muille tilaa... Pystynkö päästämään hetkeksikään irti siitä kontrollista, joka minulla elämään on. Miten voisin olla vähemän kontrollissa ja siten antaa enemmän tilaa ihmisille ympärilläni.

Kyllä minä olen oman elämäni Elsa. Ulkona on myrsky, minä pidän tunteet sisällä, enkä näytä niitä ulospäin. Nyt on aika rikkoa rajat ja astua vapauteen. Mua on ahdistanut jo tarpeeksi pitkään. Entä sitten, jos ihmiset tietäisivät minusta totuuden? Että minuunkin sattuu ja sattuu syvälle. Että haluaisin poistaa kalenterista päivän, joka muistuttaa vaan siitä, mitä minulla ei ole. Että haluaisin vaan kirkua ja rikkoa kaikki mun kodin astiat. Nähdä miten ne pirstaloituvat jalkoihini. Heitellä niitä ympäri tätä asuntoa ja kiroilla ääneen kaikki kirosanat, jotka keksin. Minä en ole täydellinen ja tänä viikonloppuna mulla on ollut paha olla.

Tässä viikossa on kuitenkin ollut paljon hyvää ja sellaista, mistä olen kiitollinen. Ystäviä ja kohtaamisia. Pienen autistin äidistä, jonka kotona saatiin käydä syömässä ja peuhaamassa muksujen kanssa. Hyvästä ystävästä, joka istui epätoivon hetkien läpi kanssani aamuyöhön asti, kun väsäsin materiaaleja ja tehtäviä opetusnäytteeseen. Maailman hyväsydämmisimmästä ystävästä ja kolleegasta, joka toi minulle suklaakeksejä haastatteluaamuna. Tyttöystävästä, joka soittaa vaikka keskellä yötä, jos mulla on asiaa. No hyvä on, kaikista ystävistä, olenhan minä teistä niin niin kovasti kiitollinen. Ilman teitä tämä viikko olisi ollut ihan mahdoton kestää.

Hain tällä viikolla töitä. Siis sisäisesti meiltä. Olin opetusnäytteessä ja haastattelussa. Ihmiset ovat kysyneet, että menikö se hyvin. Vaikeahan sitä on sanoa. Paikkaan haetaan tietohallinnon ammattilaista. Paperilla kaksi kilpailijaani molemmat näyttivät mielestäni omaavan enemmän kokemusta aihesta ja olisi erittäin perusteltua palkata heidät minun sijaani. En todella tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Se, että saanko paikan vai en, ei todennäköisesti vaikuta siihen, olenko JYU:ssä töissä ensi vuonnakin, mutta onhan se joka tapauksessa jännää -vaikkakin raskasta - käydä läpi tuollainen hakuprosessi.

Pictures of me (c) Niko Tuominen

Nyt olo on jo parempi. Olen lakannut istumasta lumilinnassani murjottaen. Käytiin ottamassa joulukorttikuvia laajavuoren huipulla, kuten huomaatte. Valitettavasti kroppani taisi nyt sitten sanoa minulle, että 'Ei muuten jakseta näin stressaavia viikkoja ilman et aletaan reistailla' ja näyttää siltä, että saan marraskuisen flunssan tähän päälle. Kurkku on kipeä ja palelee niinkuin kuume nousisi. Ehkä se on hyvä huomata, että ihminen jaksaa vaan rajallisesti asioita. Jostain on vähennettävä, jos viikko loman loppumisesta on jo uuden tarpeessa. Hyvää isänpäivää.

/Tough week to be back from holiday. I applied for a job and prepared a sample lecture. I started a new course which is about making Bachelor thesis. I have been reflecting on life: How do I behave and give space to others. Sometimes I would like to be the Elsa of my own life, to climb on the mountain and stop caring on what other people think. I would be nice to leave all the troubles behind. However I have a bouncy 5-year-old on my sofa chattering in his own language, who does not allow me to drop off the grid, not even for a second. It also looks like I have got a cold now. That's what we need to get this November even more dark. What's different this year however was that Winter came a week ago and it looks like it is staying. In November... This is odd, but I am not complaining. Snow is better than darkness, any day. Today is also a personally dark day for me, Father's day in Finland. Everyone else is celebrating with their dads. I am going to go back underneath the blanket and pretend I am not awake. That sounds like a pretty good deal over all, doesn't it? 

 --

The snow glows white on the mountain tonight

Not a footprint to be seen.

A kingdom of isolation,
and it looks like I'm the Queen

The wind is howling like this swirling storm inside
Couldn't keep it in;

Heaven knows I've tried

Don't let them in,
don't let them see
Be the good girl you always have to be

Conceal, don't feel,
don't let them know
Well now they know

Let it go, let it go
Can't hold it back anymore

Let it go, let it go Turn away and slam the door

I don't care what they're going to say

Let the storm rage on.

The cold never bothered me anyway

It's funny how some distance
Makes everything seem small
And the fears that once controlled me
Can't get to me at all

It's time to see what I can do
To test the limits and break through
No right, no wrong, no rules for me,
I'm free!

Let it go, let it go

I am one with the wind and sky
Let it go, let it go
You'll never see me cry

Here I stand
And here I'll stay
Let the storm rage on

My power flurries through the air into the ground
My soul is spiraling in frozen fractals all around
And one thought crystallizes like an icy blast
I'm never going back, the past is in the past

Let it go, let it go
And I'll rise like the break of dawn
Let it go, let it go
That perfect girl is gone
Here I stand
In the light of day
Let the storm rage on

The cold never bothered me anyway!

Read more: Idina Menzel - Let It Go Lyrics | MetroLyrics

Syksyllä jaksamisesta

Terveiset syksyisestä Kaijaanista. Meidän elämä on jotenkin taas ollut niin hetkistä ja hektistä ja mukamas kiireistä, etten ole pystynyt kirjoittamaan mitään. Mitä meille kuuluu? No sitäpä YH-arkea aina vaan. Välillä mennään tunteiden vuoristorataa, riippuen siitä että onko yöllä saanut nukkua vai ei. Silloin kun noin kerran viikossa on lapsella huono yö niin mää saan ehkä sellaset 2+1h unta ja oon sit seuraavan päivän ihan bitch ja kehittelen kaikkia kamalia ajatuksia mun päässä. Koska kaikki ärsyttää. Varsinkin rakkaimmat ja läheisimmät. Minussahan se vika on, mutta kun väsyttää. Tuntuu etten jaksais enää yhtään huutoa, en sitä, että mua potkitaan läpi yön tai että jos ei sitä niin sitten räpsytellään valoja - kidutuksen merkithän tässä toki täyttyy... en yhtään draamaa, en yhtään valhetta, en yhtään kaappia, en yhtään sitä, ettei saa puhua suutaan puhtaaksi. Mitä sitten jos joku siitä ottaa nokkiinsa. Silloin kun väsyttää, ei välitä enää. 

Ja sit kun oon nukkunut niin olen, että "elämältä kaiken sain, eikä mua tänään ärsytä mikään..." Jännä juttu, miten se niin menee. Tiedoksenne, että tänään on sellainen päivä. Ja sellainen päivä on n. 6 kertaa viikossa, et ehkä mun elämä on kuiteskin aikalailla plussalla. Tänään lähinnä hymyilyttää, koska kaiken loskan keskellä olen kauhean onnellinen kaikesta, mitä mun elämässä on. Se on hetkittäin niin kovin huumaavaa ja kaunista, että ei ihme, jos joku ajattelee, että olen jakomielitautinen, kun käyn tunteiden kirjon molemmissa päissä niin usein.

Mies oli kotona muutaman päivän. Pistin parastani. Yritin kaikkeni, etten valittaisi. Se, että, hänellä on oma teevee-sarja, ei ole hänen vikansa. Päin vastoin minä olen siitä ylpeä. Minä haluan tehdä kaikkeni, että tuen hänen työtään. Eikä mun elämäntehtävä ole kaataa paskaa rakkaitteni niskaan. Vaikka musta välillä tuntuiskin pahalta, ei se oo heidän ongelmansa. Sitä vartenhan nykyaikana on SOME, eikös niin... Voi rantata snäppiin mielin määrin.

Mies sai todella rankan vastaanoton poikaselta palattuaan siis kuukauden Kiinan keikalta. Ensin pussailtiin nenään asemalla, mutta kotiin päästyämme, tilanne alkoi valjeta pojalle: "Hei hetkinen. Sää oot nyt ollut poissa ihan todella kauan. Siis niin pitkään. Enkä mää tiennyt, että tuutko takas. Ja mulla oli kamala ikävä sua. " mun poika ei osaa puhua, mutta näin se jokatapauksessa sanoi isille katkeran itkun myötä ja sitten otti isiä kädestä ja vei häntä ulko-ovelle useita kertoja "Jos kerran pelaat tällaista peliä niin mää en sitä kattele. Tuossa on ovi. Jos kerran et oo paikalla niin mee sit pois", häntä työnnettiin kohti ovea ja annettiin kengät mukaan. Että lähde meneen. Sitten, kun hän ei vaan lähtenyt, poikani lukitsi isin arestiin leikkihuoneeseen ja tuli sitten itse hakemaan minut sohvalle, jotta saattoi käpertyä itkemään katkerasti syliini puoleksi tunniksi. Tämä lapsi on autisti, mutta hänellä ei ole kyllä mitään vaikeuksia ilmaista tunteitaan varsin selkeästi. 

No mutta 2,5vuorokauden aikana, jonka mieheni oli kotona, ääni muuttui pojalla kellossa aivan täysin. Hänen kaksi viikkoa kestänyt huutelunsa väheni ja rauhoittui. Hänen perusturvallisuutensa nousi toisin sanoen. Ja minä huoahdin helpotuksesta. Kyllähän äänenkäyttöharjoituksia on edelleen, mutta ne eivät ole jatkuvia ja ihan kokoaikaisia. Kyseessä oli siis vanhempien kaipuu ja tarve, että olisimme molemmat paikalla. 

Tämän syksyn aikana poitsukka on edistynyt huomattavasti monessa jutussa taas. Toki omaa tahtoa on tullut lisää ja hän pistää kampoihin, kun joku asia ei hänelle sovi. Mutta mahtavuutta on se, että vaippaa hän tarvitsee enää isomman hädän kanssa ja muuten hän on ihan ilman ja käy pöntöllä. Hyvä poika! Jopa ulkoa tai unilta hän menee pissit tekemään vessaan itsenäisesti tai kommuikoiden aikuisen kanssa, et nyt pitäis päästä. Hän ei puhu, mutta osaa silti ilmaista, et nyt tarttis käydä vessassa. 

Kuka sanoi, että onnellinen elämä on sitä, että täytyy puhua? Mikä mää oon ainakaan sitä arvioimaan, kun on niin selvää, että tämä lapsi on onnellinen, vaikkei hän puhu. Hei ja niille, jotka olivat vailla tietoa setäni kunnosta, hän voi hieman paremmin ja on jo kotona.. Kannattaa ottaa punkit ilmeisen vakavasti, jos sellaisia tulee vastaan...

/ Greetings from Kajaani. This Autumn has been quite challenging for us, as you well know. I've been on a roller coaster ride with my emotions, mainly due to lack of sleep, caused by my child waking up in the middle of the night, about once a week. His yells and shouts did get better when my husband was back for three days this week. But daddy gone, we've gone back to some yelling and not sleeping properly. At night, the behavior starts to be pretty much like torture: Someone wakes at 3am: Puts lights on and off repeatedly for three hours, shouts at your ear and kicks you to the gut. So no wonder I have been a mental basket case. Could you do your work normal if someone did that to you at least once a week?

At the same time, I have been superhappy, when I have been sleeping. I've been smiling and grateful for all those things that life has given me. Six days out of seven. That's more than most people have, right? Today is one of the good days. We've been shopping for some clothes for the winter (Winter is always coming if you think of Finland) - We went to visit my childhood friend's family and went swimming. The last one was more like jumping to the pool rather than swimming.

There's plenty of things to be excited about Top's development also. He is almost dry, except with number 2. He can sleep without a nappy and be outside without one. He can also communicate when he needs to go to the toilet. He can communicate about his emotions, like the fact that he was very very upset that daddy was gone for such a long time. He took his shoes to the door and tried to throw him out and then cried in my lap for half an hour, when J got back. He was clearly saying: I was worried. You were gone a long time. I am upset now, because I missed you very, very much. He cannot speak, but he clearly could express that. For us, it is a victory. And however horrible it was to watch him go through this, I was happy for the fact that it is clear that daddy being gone is not indifferent to him. He clearly knows what is going on and that time has passed by and that he was upset. Nothing wrong with feeling like that. It is human and it is normal. 

 

picture by Jaana Mäkinen

Who says we must speak to live a happy life...? He thought me this lesson years ago. Wonderful, happy, precious Topfish. 

Oh and on other news, my uncle is out of the hospital also and doing better. Doctor's think it was a tick bite.

9-vuotishääpäivä

Tänään, 29.7.2016 tulee kuluneeksi yhdeksän vuotta häistämme ja 13 vuotta siitä päivästä, kun tapasimme. Viime vuosi on ollut avioliitollemme ehkä toistaiseksi raskain, minkä vuoksi tuntuu niin tärkeältä tänään viettää aikaa yhdessä kahdestaan. En pidä avioliittoamme itsestään selvyytenä - vaikka kyllähän se näillä vuosimäärillä jo tuntuu, että ollaan oltu yhdessä aina, niin kauan kuin muistan. Tätä kuvaa katsellen, ollaan oltu todella lapsia, kun tavattiin ja nyt 13-vuotta myöhemmin, ollaan aikuisia. Aikuisilla on vastuita, on iltoja, jolloin kaikki ei mene putkeen - lapsi kiukuttelee ja aikuisetkin kiukuttelevat. Se rakastumisvaihe, jossa ollaan toiseen niin hullaantuneita, että tekisi ihan mitä vaan, että saa olla yhdessä toisen kanssa - no se on vaihtunut vaiheeseen, jossa päätetään olla yhdessä, vaikka tulisi mitä.

Ajattelen meistä, että olemme sitkeitä ja vahvoja tässä liitossa. Että useimmat ihmiset olisivat jo luovuttaneet sellaisten tilanteiden ja haasteiden edessä, kuin meillä on vastassa. Mutta kun kumpikaan ei halua erota. Tämän ihmisen kanssa on hyvä olla. Vaikka tää vuosi onkin ollut hankala, voin tällä hetkellä sanoa, että meillä menee oikeasti hyvin. Olemme löytäneet tavan olla yhdessä, jossa kummallakin tuntuu olevan hyvä olla, eikä ahdista. Tämä ei ole ollenkaan itsestäänselvää.


Miten avioliittoa hoidetaan? Ei se itsestään pysy kasassa, niin se vaan on. Minusta avioliitto vaatii molemmilta paljon työtä. Mutta myös ennenkaikkea sitä halua tehdä niitä töitä. Silloinkin kun kiukuttaa ja tuntuu siltä, että haluaisi luovuttaa. Jokaisessa ihmisessä on sekä hyviä että huonoja puolia sinuun nähden - avioliitossa eletään molempien kanssa, yhteisestä päätöksestä. Minulle kumppanissa tärkeintä on se, miten hänen kanssaan pystyy kommunikoimaan, koska ilman sitä, ei ole oikeasti yhtään mitään muuta. Ainaskaan sen rakastumisvaiheen jälkeen. Vasta sitten, kun pinkki "Teen sun vuoksesi ihan mitä vaan", on hälvennyt - voi alkaa miettiä, että onks tää nyt se ihminen, jonka kanssa mää oikeasti haluan olla ihan aina. 

Meidän jutussa minulle tärkeintä on yhteys. Se, että asioista pystytään puhumaan ja sopimaan. Ilman sitä, että ymmärtää toisen kommunikointia - oli se sitten verbaalista tai non-verbaalista, täytyy pystyä kertomaan, että nyt minusta tuntuu tältä ja toisaalta kuuntelemaan, kun toinen kertoo. Mieheni kanssa emme todellakaan ole samaa mieltä kaikista asioista maailmassa ja on riitoja, jotka ratkevat niin, että todetaan, että olemme tässä mielessä erilaisia. Siinä tilanteessa täytyy löytää itsestään se hyväksyntä sille toisen ihmisen erilaiselle näkemykselle ja kunnioittaa sitä, vaikka itse ajattelisikin toisin. Näin minä ajattelen, että avioliitto toimii. Että hyväksyy toisen sellaisena kuin hän on, eikä toivo, että hän muuttuisi. Toista ei voi muuttaa, ainoastaan voi muuttaa omaa suhtautumistaan. Jos toisen käytös tuntuu oudolta, täytyy yrittää miettiä, miksi hän nyt tekee noin/sanoo noin ja miksi se minusta on outoa... Ymmärtää sitä toisen käytöstä, siinähän se juju on.

Tämä vuosi on ollut minulle itselleni erittäin opettavainen. Kävin keväällä juttelemassa psykologin kanssa viisi kertaa, aiheena oli mm. avioliittomme ja miten sitä voisin hoitaa. Itse olen kokenut tärkeäksi miettiä asioiden taustoja: Miksi minä käyttäydyn näin - miksi mieheni käyttäytyy näin... Tänä kesänä Kiinassa sain ahaa-elämyksen tästäkin aiheesta. Kiinassa oleminen on meille parasta terapiaa. Siellä on helpompaa pyörittää arkea, koska se on yksinkertaista - yllättäviä tilanteita tulee vastaan vähemmän kuin Suomessa ja asioita voi ennakoida nyt jo monen vuoden kokemuksella. Kiinalla on meitä eheyttävä vaikutus. Kiinassa ehdin myös ajatella: Miten minä voisin tukea meidän yhdessä olemista... Mitä mieheni haluaisi, että tekisin sen eteen (esim. että siivoaisin enemmän). Avioliitossa on kyse toisen huomioimisesta, siitä, että välitän asioista, joista tiedän, että hän välittää, vaikken itse välittäisikään. Olen myös yrittänyt opetella arvostamaan kaikkea, mitä hän tekee päivittäin perheemme eteen ja antamaan positiivista palautetta siitä. On tärkeää huomata, kun toinen on siivonnut, on tärkeää kiittää kun toinen laittaa ruokaa tai vahtii lasta. Meillä ainakin vaikeimpina hetkinä molemmista tuntuu siltä, että toinen ei arvosta kaikkea sitä, mitä toinen tekee ja siitä tulee se konflikti. Tämän voi välttää, kun tiedostaa sen, mitä toinen on tehnyt ja sen lisäksi tekee itse parhaansa. Se riittää. Perheen eteen tehtävät asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä ja ansaitsevat kiitoksen, vaikka ovatkin jokapäiväisiä.

Meillä molemmat ihmiset ovat äärimmäisen itsenäisiä ja kykenevät pyörittämään arkea niin Suomessa kuin Kiinassakin myös ilman toisen apua. Itsenäistenä ihmisenä minun on joskus vaikea ottaa vastaan toisen apua. Olen kuitenkin kovin tietoinen siitä, että ilman miestäni, meidän elämämme olisi vaikeampaa, vaikkei meistä kumpikaan 'elätä' toista ja molemmat pärjäisivät myös omillaan ilman toistakin. Olemme yhdessä, koska päätämme ja haluamme olla. Emme siksi, että olisimme toisistamme riippuvaisia.

Olen kiitollinen siitä, että saan jakaa elämäni ihmisen kanssa, joka...
...Kykenee syvällisiin, monipuolisiin keskusteluihin.
...On tunnollinen ja äärimmäisen hyvä isä lapselleni.
...Tekee töitä niin esimerkillisesti, että saa minutkin supertehokkaaksi.
...On luotettavin ihminen, jonka tiedän, eikä ole koskaan valehdellut minulle.
...Ei todellakaan luovuta helpolla, silloinkaan kun tilanne vaikuttaa toivottomalta, tai olen käyttäytynyt todella huonosti.
...Pesee ja ripustaa meidän pyykit.
...Vie joka aamu lapsemme tarhaan.
...Laittaa todella hyvää ruokaa ja muutenkin kokkaa meillä useammin kuin minä.
...Jonka kanssa voi muuttaa Kiinaan kerran pari vuodessa ja matkustaa ympäri maailman.
...Joka edelleen 9 avioliittovuoden jälkeen tuntuu olevan minulle paras ja sopivin kumppani maailmassa

Kiitos rakas, että oot mun kanssa.

/  Today, is our 9th anniversary. We have been together for the total of 13 years since today. That feels like 'as long as I can remember'. Looking at the picture that I found from 2003, we've been kids back then and now we are adults. I'd like to think that we have overcome some odds that most people would have broken up for, many times. I'd like to think we are strong and persistent and we don't give up even when it gets hard. This year has been hard on us. There has been times when the marriage has not been feeling well and where we have both been very tired of fighting and arguing. I don't take this marriage for granted. We are together, because we want to be and we work on it. Every day. And hard. 

It is only after the pink fluff period of 'falling in love' passes, that you can really evaluate if a person is one that you want to be with, for the rest of your life. At the start of most relationships, you are so in love that you'd do anything for the other person. That can go on for years. But that's the easy part of being with someone. The real part is the every day compromises and communication which you need to make work, in order to stay together, make your lives work and of course also create it to be an environment that you want to be in. Every day is not a good day. But in our lives right now - most days are. I am happy and I think my husband is as well. I feel really good about being with him. Even after 13 years, we have interesting discussions daily and we can solve our problems - sometimes the argument ends into a situation where we disagree, but then at that point, it is up to us to learn to appreciate the other person's opinion and accept them as they are. That's the only way I see a marriage working and that's how ours work. We certainly don't agree in all things in life. But we can accept that the other person sees things in a different way. 

China is really good for us. It is our healing place. It is somewhat simple and there's a lot of time to spend together as a family. In China, we had one argument (only one in 1,5months, after 9 years of marriage, I think that's a pretty good achievement) and that made me reflect on my own behavior and what I could do better for this relationship. I thought of the behaviors of me and my husband, trying to understand both, knowing that I can only change myself. 

I appreciate my husband immensely. I am every day thankful, that I am with a person who...
 
...Is capable of amazing discussions, is never boring and has so much more knowledge than I do.
...Is a great and caring father to our boy.
...Works so hard that he makes me efficient as well by his example.
...Is the most reliable person that I know. By far.
...Does not give up easily. Specifically when the situation seems completely hopeless or I have behaved in a bad way
...Washes and hangs up all our laundry.
...Takes our child to daycare every morning.
...Is an excellent cook and cooks more often than me.
...Is a person who I can move to China with once a year, or travel around the world. 
...Who after 9 years of marriage still seems as by far the best fit of a companion to me that I have ever met.

Happy anniversary my darling. Thank you for being with me.

Huumeiden käytöstä

Onhan se niin et tää maailma ei pyöris ilman huumeita. Ihmisillä olis muuten koko ajan paha olo. Mitä sinulle tapahtuu jos et saa aamuisin kahviasi? Tai lounaalla maitolasia? Mihin kukakin on oman kroppansa totuttanut... Juteltiin keväällä ystäväni kanssa, että miten ilman tiettyjä huumeita, työpaikkojen tehokkuus alkais laskemaan radikaalisti ja ihmiset alkais käyttäytymään niinku et on "pakko saada" tota keinoilla millä hyvänsä. Mää niinkuin kaikki muutkin, oon koukussa kaikenlaiseen. Ajattelin esitellä mun tän hetken huumeet, joilla mää pääsen mun päivästä täällä Kiinassa läpi silleen et mun ei tarvii tiuskia tai olla pahalla tuulella oikeesti ollenkaan.

1. Kahvi. No tää saa ihmisen ylös sängystä aamuisin ja kahvia juon Kiinassa yleensä n. Yhden Starbucks/KFC/PasicCoffeen erikoiskahvin plus aamulla pullon Nescafeta. Jos on oikein tiukka päivä niin noiden lisäksi juon vielä toisen nescafen tai silleen. Jos ajatellaan et erikoiskahvin koko on "grande" niin sanoisin et juon täällä n. 3-4kuppia kahvia päivässä.

2. Minttu-pastillit. Kotona mynthonit, täällä joko Starbucksin sokerivapaat taikka sit jotku muut. Suun täytyy maistua hyvältä. Ei koskaan voi tietää et milloin pääsee pussaileen. Ja lisäksi etenkin työpaikalla neuvotteluissa pahan hengen hajuinen työkaveri on sellainen, mikä en ikinä haluis olla.

3. Olut. Täällä puoli litraa Tsingtaota (3,5%) maksaa 50senttiä ja sitä tulee myös iltaisin nautittua. Siis alkoholiahan tässä paikallisessa ei juurikaan ole mut klo kuuden jälkeen illalla kahvi vaihdetaan olueen, niin se vaan on.

4. Sokeri. En mielestäni ole mitenkään hirveän koukussa sokeriin - monet muut ovat enemmän kuin minä. Sokerini tulee yleensä hedelmissä ja toki noissa kahvijuomissa... Mut välillä kerran viikossa tai silleen saatan sortua jäätelöön tai juustokakkuun. En ole mikään karkinsyöjä tai suklaan erityinen ystävä - vaikkakin viime syksynä opettelin tekemään sokeritonta raakasuklaata ja siihen jää koukkuun, vaikka se melkomoinen ylellisyystuote onkin.

5. Endorfiinit. Urheiluun minä olen koukussa. Nyt kun olen ollut viikon ilman jumppaa niin olo on sen mukainen. Täytyy päästä takaisin kiinni rutiinista, nyt kun taas pystyy.

6. Huomio. Teille tulee varmaan shokkina et oon koukussa huomioon. Varmaan kaikki blogaajat ja somettajat on jollain tasolla. Mulla on tarve kirjoittaa joka päivä ja valokuvata. Onhan se mukava et joku kuuntelee mun juttuja tai katselee mun kuvia. Nätimmin vois sanoa et oon koukussa vuorovaikutukseen. Tai älypuhelimen käyttöön. Mut ne on ihan sama asia. Et on kiva kun on ihmisiä joiden kans vaihtaa ajatuksia. Se, et voin päivittäin pitää yhteyttä ihan kaikkiin mun läheisimpiin ihmisiin maailmassa, missäpäin palloa he sit niinkuin sattuvat olemaankin, se on ihmeellistä. Koska kun minä synnyin tähän maailmaan, se ei vielä ollut kuluttajien saatavilla näin helposti.

Minun huumeeni ovat tuossa. Tai no ne, joita voi lapsiystävällisessä blogissa mainita. Näitä on päivittäin saatava ja jos en saa niin alan kärttyillä, käydä pikkuhiljaa vihaiseksi ja sanoa asioita, joita en normaalitilanteessa sanoisi. Jokaisella on omat huumeensa. Joku on kiinni tupakassa tai energia-juomissa. Tai niissä huumeissa, joita yleisesti ottaen tarkoitetaan, kun sanotaan "huumeet". En ota kantaa siihen et mitkä huumeet on hyväksyttävämpiä kuin toiset. Tän kirjoituksen tarkoitus ei ollut saarnata tai paasata. Vaan herättää ajatuksia - Mitä ilman sää et pystyis elämään joka ikistä päivää?

/My friend and i discussed this spring about drugs. What are the things We are addicted on, what could We not live one day without. For me those things right now are:
1. Coffee
2. Mints
3. Beer
4. Sugar
5. Sports
6. Attention & writing (Sharing my thoughts and my pictures)
What would happen in the world if coffee was suddenly out of our lives? People would start to behave like drug addicts and do what ever they can to get it. I dont need a lot of these things but i know that if i get ju the amount that my body has been trained to get, i feel good each day and i dont have to snap at the people around me. Everyone is addicted to some things. I Think if you'd lock me into a Cell where i cant do sports, give me no coffee, sugar, beer and mints and also make sure i have no one to talk with, no paper to write on, no camera... I would probably leek out all the secrets you'd want me to tell you Within one day, as i'd gave in. What are your drugs? What are the things you absolutely must have right now, to get you through each day...?

Miten onnellisuutta siirretään mantereelta toiselle?

Hyvää syntymäpäivää rakkaalle Ritva-tädilleni koti-Suomeen!

Sit päivän epistolaan: Kun lähdin Xi'anista perjantai-aamuna Shanghaihin, rakas Kiinan kotikaupunkini näytti pysähdyttävän kauniilta. Niin kuin usein, tuli silläkin hetkellä ajateltua, miten kamalan etuoikeutettu, minä olen. Että saan olla täällä maailmalla. Tehdä tällaista työkseni ja tuoda perheenikin mukanani.

En tiedä, miten elämä voisi olla yhtään sen parempaa kuin se on juuri nyt. Ei ole ollenkaan itsestään selvää, että olen täällä ja teen näitä asioita. Olen joka hetkestä kiitollinen.

Elämämme Kiinassa on tasapainoista ja rutinoitua. Sosiaalisia ärsykkeitä on Suomen elämää vähemmän. Tavaraa ympärillä on paljon Suomen elämää vähemmän. Meillä on täällä hyvä olla.

Rakastan Kiinan kotikaupunkiani Xi'ania palavasti. Sen katuja ja elämää. Sitä miten yöllä se kuitenkin hiljenee, tuo 8.miljoonan ihmisen keskus.

Juttelin yhtenä aamuna suomalaisen ystäväni kanssa ja hän huomautti, että minun pitäisi miettiä, miten voisin siirtää Kiinan edut myös Suomeen. Että minusta tuntuisi aina tällaiselta.

Ymmärrän, että se tarkoittaisi asioiden vähentämistä. Ärsykkeiden vähentämistä. Tai ei välttämättä vähentämistä, vaan harventamista, karsimista, entistä rajumpaa priorisointia, joka tällaiselle ikuiselle aikaoptimistille ja sosiaaliselle ahnehtijalle niin kuin minä, on haaste. Kun elämässä vaan on niin paljon kaikkea kivaa. Olen kärsimätön. Kaikki mulle heti nyt. Pitäisi uskaltaa ja osata keskittyä.

Minut tuntevat tietävät hyvin, että olen sellainen, että innostun uusista asioista aina ihan kympillä. Niinkuin vaikka tutkimuksesta. Mut sit mulla on niitä liikaa yhtäaikaa vetämässä enkä keskity läpiviemään niitä, jotka olen aloittanut. Ehkä minä olen parhaillani juuri siinä innostumisessa, ideoinnissa, innovaatiossa. Mutta osaan olla myös järjestelmällinen ja pitkäjänteinen, kun haluan. Siitä mielestäni todisteena on vaikkapa tämä blogi, joka on nyt jo neljä-vuotias tai väitöskirja, joka valmistui. Rakastan exceleitä, taulukkoja ja diagrammeja. Ja etenkin mun kalenteria. Ne ovat ystäviäni, niiden avulla kaoottiseen elämään tulee järjestystä ja asioille löytyy oma aikansa ja paikkansa.

Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan elämääni aivan yhtä paljon kotona Suomessa. Huomaan vain, että siellä vastaan tulee konflikteja, joita täällä ei ole. Ja suuri osa niistä liittyy kiireeseen ja siihen, että minä haluaisin tehdä enemmän asioita kuin mihin minulla oikeastaan on aikaa. Pitäisi oppia väljäyttämään kalenteria. Se tuntuu hyvältä.

/ yesterday when i left my dear home city Of China, Xi'an, it looked so beautiful. I realised how perfect life is right now, how good We feel here. How could i transform some of that happiness into my daily life in Finland. Why is it that life there seems more chaotic? I guess the answer is less Everything. Less people, less stuff, less things on the do list. More sleep and thought. More time with my lovely family. It is difficult to let go pf things, specially to see friends more rarely, but i realise that this must be go create more inner peace, happier family and days that are always the good days. I love my life in both Finland and in China. But sometimes I feel as if I know how to live it better here. 

Aikalisä leijonametsässä

 
Elämä tuntuu päivästä toiseen olevan aika hektistä. Ei pelkästään Suomessa vaan myös täällä toisella puolen palloa.

 

Välillä olisi syytä ottaa aikalisä ja vaan olla.

 Olen viimeisen viikon aikana käyttänyt öitäni töiden tekemiseen. Kun ei vaan muuten yksinkertaisesti ehdi. Kirjoittelin parikin paperia, työstin yhden luennon ja e-Oppikirjan materiaalit. Rästissä on vielä monia juttuja, niin kuin vaikka se väikkärin intro. Minäkö huono ajankäytön hallitsija? Myönnetään, että näin se on. Olen aivan viime tingassa tekijä. Jos on ihan pakko niin silloin kyllä syntyy. Deadline is my middle name. Olen iloinen siitä, miten paljon olen saanut asioita aikaan, mutta en siitä, että pystyn parhaiten keskittymään öisin. Silloin mikään ei häiritse minua, ei ole sosiaalista elämää, eikä keskeyttäviä meilejä. Jospa voisin olla aina niin tehokas kuin yöllä. Työkaverit tapaavat minut joskus nukkumasta työpaikan sohvalta aamulla, kun olen viettänyt yön töissä paperin kanssa. Iltaisin en kotona töitä yleensä tee, ellei ole aivan pakko. Illat ovat perheaikaa. 

Tiedän et tämä ei ole mitenkään voittava konsepti ja välillä on ihan pakko nukkua niitä univelkoja pois. Tai muuten muuttuu Zombiksi.

 Kiinassa otan aikalisää olemalla poikani kanssa. Suosikkipaikkojamme on tämä "leijonametsä". Kirjoittelinkin tästä varmasti vuonna 2013, mutta valitettavasti kiinalainen netti ei anna mun etsiä, saati linkata edellistä postausta tähän. Sori... Jos olette uudempia lukijoita, niin kyseessähän on läheisen taideyliopiston kampusalue, jonne on tuotu ties kuinka paljon näitä käytöstä poistettuja pystejä, joissa on yleensä leijona päässä. Niihin sidottiin aikanaan esim. hevonen kiinni, mutta joskus lähimenneisyydessä niitä ei enää kaivattu ja yksi keräilijä alkoi ostaa niitä ja tuoda jokapuolelta Xi'ania tänne. Kokoelma on aika massiivinen ja aivan huikea nähtävyys vaikka tätä ei tosiaankaan löydy mistään Trip advisorista... Satumme vaan asumaan ihan lähellä tätä ihastuttavaa kampusta, jossa on leijonametsän lisäksi pikkuinen lampi ankkoineen ja mustine joutsenineen.

 Käymme täällä pojan kanssa chillailemassa. Vielä vuosi sitten hänen kanssaan ei olisi onnistunut, mutta nyt voin ilokseni sanoa, että voin antaa hänen juosta ja hän pysyy aikaa hyvin ääniopastuksen kanssa kontrollissa, eikä tarvitse pelätä, että karkaa tai tipahtaa järveen. Ihanaa aikaa, voidaan lomailla ja molemmat voi tehdä omia juttujaan, minä vaikka lukea tai kuvailla asuja ja poika tutkia ympäristöä, juosta ja kiipeillä.

 Tällaisia hetkiä tarvitsee, että saa ladattua akkuja täällä. Kampuksella on myös hyvin rauhallista. Yleensä vaan pari opiskelijaa, jotka nekin harvoin uskaltautuvat juttusille. Yliopistojen kampukset ovat muutenkin Kiinan kaupunkien pieniä turvasatamoja - sisällä on huikeita puistoja, mutta paljon vähemmän tohinaa kuin itse keskustan kaduilla. Hyvä vinkki tällaiselle pohjoismaiselle, joka on kuitenkin tottunut siihen, et milloin vain voi kävellä metsään ja olla itsekseen. Vaikka kuinka olenkin sosiaalinen ja ekstrovertti, kaipaan myös sitä rauhoittumista. Sellaiseen nämä paikat sopivat mainiosti.

 Mun päivän asu/Outfit of the day
Tunika-mekko/Top dress: 2nd Hand Japan

Shortsit/Shorts: Benetton

Kassi/Bag: Muslimikortteli

Arskat/Shades: Very old

---

Topfish outfit of the day:

T-shirt/Teeppari: Kobayashi Fire department

Shorts/Shortsit: Mango

Sandaalit/Sandals: Halonen

Hattu/Hat: Moomin

 Life if not busy only in Europe, but also here on the other side of the globe. Or so it seems. I have been working hard lately - mainly during the nights, because I just have not had the time during the day. It's easier to be sleep deprivated with a kid than to write a paper when he's awake. That's a sad truth. However I know I have a problem of time management - I should learn to predict what's going to happen a lot earlier and then start the work not on the night before. However my personality is the 'very last minute' worker. It is not good, I know, but that's the way I get things done. I am however at the stage in my career now when I not only have to get things done, but have to get things done well... That's the main stress I guess, to get to that next level as a paper writer and researcher. One day I looked at my publishing resume and realised that yeah, it does not fit one page anymore. It's not like I have published one or two papers. I have written many papers. This is what I do for living. Now if I could only motivate myself in starting the papers early enough. Who knows a remedy for that? 

In the hectic life that is China, my safe haven can be found in the Forest of Lions, which is situated at the arts college campus near by. It's completely off the Trip Advisor grid - you will not find this in the guidebooks but yet it is one of the most impressive sights in Xi'an to me. It's a collection of hundreds of stone posts with lions on top which the director of the school collected while they were being thrown away... People used to tie their horses into these, but I guess in the modern world, what we call them now is art. 

Topfish and I come here to relax. I can control him pretty well with my voice now a days, which was not possible last year still. He's become a very obedient little boy and he tries ever so hard to please both me and daddy. Bless you little half-finn. Campuses of Universities are often like safe havens in the noisy world of the Chinese cities. That's a good tip to remember for us northerners who have gotten used to just being able to walk into the forest alone anytime.

Kun ei ole sanoja

Kun ei ole sanoja

Ja sitten näen sen kortin
Siinä on pandoja kannessa
Kauniita ja kimaltelevia
Sisällä on lauseita
Jotka vapauttavat kyyneleet
poskille

Sinä vasta itkit perääni
    Kun minä olin vain viisi minuuttia poissa
Kuinka osaisin kertoa sinulle
    Että tämä ihminen ei ehkä enää
koskaan vietä kanssasi kokonaista
päivää
Niin kuin tänään
Niin kuin hän on tehnyt useimpina
päivinä viimeisen vuoden ajan

Onko lahja, ettet tiedä
Kenen perään itkeä

Onko se helpompaa
Että sattuu vain minuun

Ja kun heräät hänen nimeään hokien
Vedän sinut syliin pala kurkussani
Pikkuinen

Enkä osaa siltikään selittää
Miksi jotkut ihmiset elämässä
Menevät ja toiset pysyvät koko
elämän läpi lähellä
En sitä ymmärrä itsekään

Tänään on helpompaa
Olla selittämättä mitään
Kun ei ole sanoja
Minä olen sinulle tässä

 -26/5/2015

Huomion suuntaaminen - johonkin muuhun kuin älypuhelimeen

Olen aivan yhtä paha kuin kaikki muutkin 2015-luvulla, myönnän. Ehkä jopa pahempi. Käytän päivässä aivan liikaa aikaa älypuhelimeni kanssa. Tästä aiheesta on ollut erilaisissa medioissa juttua viime aikoina paljonkin, esimerkiksi täällä: Death of Conversation. Saatiinpa meillä tästä aikaiseksi yksi perheriitakin tällä viikolla. Ent. Kympinmetsästäjän, Sami koon tavoin, olen samaa mieltä - muutoksen täytyy lähteä meistä itsestämme. En halua elää maailmassa, jossa minulla ei ole kontaktia ihmisiin, joiden kanssa olen samassa tilassa. En halua, etten kykene juttelemaan muualla kuin lukemattomissa chateissa. En halua olla kyvytön suuntaamaan huomiotani niihin ihmisiin, jotka ovat minulle tärkeimpiä. Vaikka pidän blogaamisesta kovasti, olen nykyisin pyrkinyt postaamaan harvemmin. Aikaisemmin postasin joka päivä, se oli mantrani. Kuitenkin haluan, että minulla on aikaa olla iltaisin kotona enemmän läsnä rakkailleni, ilman että se puhelin on kädessäni. Tässäkin on siis hyvä yrittää löytää jonkunlaista tasapainoa. Haluan kokea asioita silmilläni suoraan, en pelkästään näytön läpi. Mutta haluan myös pystyä ottamaan selfien tai postaamaan kuvan ilman, että minun täytyy kokea siitä syyllisyyttä, että teen niin. Tasapainon löytäminen vaatii itsekuria, olemmehan me yleisesti ottaen melkein kaikki tämän ajan ihmiset jonkun kokoisen ruudun vankeja. Ja minä olen erityisen huono kohtuukäyttämään mitään... Aion kuitenkin Toukokuun ajan yrittää rajoitaa omaa älypuhelimen käyttöäni vain aikoihin, jolloin muita keskustelukumppaneita ei ole.

/I admit it. I'm just as hooked as anyone else living in 2015. Maybe even worse. I use too much time our of my day being with my smart phone. This has been covered in online journalism extensively lately - for example here. I even argued with my husband about it this week. Just like Sami Koo, I feel that the change can only come from within ourselves. I don't want to live in a world where I have no contact with the people who are in the same space with myself physically. I don't want to be a person who can only talk with short messages. I like blogging very much, but I have been conscious about blogging less lately. I used to blog every day. Now I'd rather spend time in the evenings with those I love than to have a new blog up every day. Of course in this it's also important to find a balance, just like everything else in our lives. I want to be able to experience things by looking at them directly not through some screen. But I also want to be able to take a selfie or post a picture without feeling guilty about it. Finding a balance will demand self dicipline, but we are all prisoners of different screens at the time...And I am a binge girl. However, I am going to try to do a better job in May. To be more present to those people who give their time to me physically. Want to join me in this goal?


Kuva/Picture: Esa Launis - Virpi, ala tulla kotiin jo... sua kaivataan!

Miten onnelliseksi tullaan?

 Viime viikolla oli upeita talvisäitä J-cityssä. Yhtenä -20C iltapäivänä kävimme Virpin kanssa jälleen hyppimässä puskissa.

  Olen tällä viikolla pohtinut elämänasennettani. Minä olen sellainen 100-0 ihminen. Ne jutut, jotka minua kiinnostavat, ovat sellaisia, että pyrin tekemään ne kympillä. Kuitenkin tingin sellaisista asioista, jotka monelle muulle olisivat tärkeämpiä - kodin hetkellinen siisteystaso, omat yöunet tai vaikka tavaroiden huolellinen varastointi. Olen suurpiirteinen ja hajamielinen asioissa, jotka eivät yllä keskeisimpien joukkoon. Ajattelen, että olen pääasiassa positiivinen ihminen, mutta osaan myös valittaa.

 Ystävieni vierailu sai minut muistamaan, että lähimenneisyydessä viime keväänä en voinut ollenkaan niin hyvin kuin nyt. Pari vieraistani oli käynyt meillä juuri silloin viimeksi ja kokenut sen tilanteen ahdistavuuden. Olin stressaantunut tiedottomuuden tilaan - millainen lapsestani kasvaa, onko minun lukittava elämäni täysin autismin ympärille ja unohdettava unelmat ja eläminen. Muistelen sitä, miltä tuntui olla ihan lopussa ja huutaa lattialla. Se tuntuu kaukaiselta, mutta oikeasti oli vasta vähän aikaa sitten.

 Ehkä olin jopa hieman masentunutkin silloin. En tiedä. Mikä on auttanut? Varmasti se, että olen saanut asioita aikaan. Olen kirjoittanut väitöskirjaani eteenpäin. Julkaissut papereita. Olen remontoinut liikkumistani ja ruokavaliotani terveellisempään suuntaan. En voi kyllin korostaa sitä, miten suuri merkitys liikkumisella on hyvinvointiin. Tammikuussa olen liikkunut melkein joka päivä ja ottanut uudeksi tavaksi reenata aamuisin. Se on aivan huippua! Kello ei ole vielä yhdeksää ja minun päivän reenit on jo tehty. Liikuntaremontin takana on kaksi ihmistä: Anu ja Esa. Roundi3-sivusto on mullistanut lihaskuntoni ja Esan vertaistuki on mitä mainiointa. Minä olen ihminen, joka elää sosiaalisesta kontaktista - se on minulle elinehto. En ole yksinurheilija, vaikka reenien tekeminen yksin olisikin kätevintä. 

Olen viime aikoina myös käynyt dialogia yhden sukulaiseni kanssa, joka kokee ettei muista milloin olisi viimeksi ollut onnellinen. Minä koen, että olen onnellinen nyt. Itseasiassa koen, että olen ollut onnellinen jo pitkään. Minun onnellisuuteni koostuu siitä, että saan tehdä myös asioita, joista nautin ja pidän. Jopa jokaiseen päivään mahtuu monta kohtaa, joita odotan: Aamureeniä, työpaikan aamukahveja, itse työn tekemistä, lounasta, lapseni pusujen tulvaa, kun haen hänet päiväkodista, mieheni kanssa päivästä puhumista, tv-sarjojen katselua illalla jne. Minun ihan tavallinenkin päiväni on täynnä tilanteita, joista nautin. Mutta sen päälle toki energiaa imen haaveista, matkoista, ihmisten kanssa puhumisesta ja elämän suunnittelemisesta ja analysoinnista. Ja kirjoittamisesta! Parin viime viikon aikana olen jopa käyttänyt aikaa muistellen haavettani kirjoittaa joskus kokonainen kirja.

Onnellisuus minulle on vapautta tehdä niin kuin haluan. Tietysti elämässä täytyy tehdä myös sellaisia asioita, jotka eivät ole niin mieluisia, mutta huomaan, että niitä on tällä hetkellä paljon vähemmän kuin viime vuonna. Vaikeita asioita on rutiinien muuttaminen lapsen kanssa kommunikoinnin tueksi. Mutta päivä kerrallaan. Kun muuttaa vaan yhden asian per päivä tai viikko, eivät ne ala hallita ajatuksiani liikaa.

On totta, että minun elämässäni perusasiat ovat kunnossa, en ole huolissani ruoasta tai rahasta. En ole rikas, mutta en köyhäkään. Minulla on koti ja perhe ja aivan mahtava ystäväpiiri. Mikä tärkeämpää, koen, että minua arvostetaan ihmisenä ja saan tehdä luovaa työtä. Helppohan minun on olla onnellinen, vai? Kuitenkaan se ei ole ihan niin yksinkertaista. Olen sitä mieltä, että ihminen minun tilanteessani voisi olla joko onnellinen tai onneton.  Minä valitsen jälkimmäisen. Aina toki voit sanoa, että koska minulle tapahtui tämä ja tämä asia, minulla oli huono onni ja siksi olen onneton. Minun onnellisuuteni ei riipu onnesta. Se riippuu siitä, että haluan olla onnellinen ja uskon itseeni.

En ole enää se teini, joka ei uskonut koskaan saavansa töitä tai menevänsä naimisiin. Toki osa onnellisuuttani on toteutunut toisten ihmisten kautta, mutta lopulta tärkeintä on ollut sanoa itselleni: Minä olen tällaisena hyvä ja arvostan itseäni. Tiedän, että pärjään. Uskon, että itsensä hyväksyminen ja itseluottamus ovat niitä asioita, jotka vaikuttavat kaikista keskeisimmin onnellisuuteen. 

This week I've been thinking about happiness. Why am I happy? In my situation, someone else might be unhappy... I've learned that my son will probably never speak properly. He might learn to speak, but not really in the real life context. He will probably need care throughout his life. This kinds of news can crush people into despair. Last spring I was there. I remember yelling on the floor after my first visit to the speech therapist. That was the bottom, I hope. I'm sure I was stressed back then, maybe even depressed. But this is a different year.

It's true that in my life I've got the basics well: Family, home, enough money, creative job. I have all of Mazlov's needs hierarchy covered. I don't call it luck. I believe people can affect things greatly with their attitudes and their work ethique. I think you can have everything well in your life and still be unhappy. I choose not to be.

For me, happiness comes through self appreciation, expression and freedom. It's about trusting that what I am is enough and people will value me. It's accepting that I might not be the most cleanest person or the most prettiest, but what I am is enough. I am no longer the teenager who thought she'd never get a job let alone get married. My everyday life is filled with little rewards that make me happy: Morning training with a friend, a cup of coffee with my colleagues, deep conversations, laughter, kisses from my boy when I pick him from the daycare, sharing my daily happenings over dinner with my husband, watching crazy tv like 'Galavant' to relax in the evening. There's always something to look forwards to in the near and far future. Dreams are important for happiness too. They help though the times when we must do things we don't like.

That's my recipy. Sure, partly it might be luck, but overall, I make my own happiness. 

Kuvat/Pictures (c) Virpi Flyktman