21.vuosisadan urapolut

Maanantaina oli aihetta juhlaan - allekirjoitin toistaiseksi pisimmän työsopparini koko urani aikana. Olen työskennellyt yhtäjaksoisesti jo ennen valmistumistani, mutta sopimuksia on näinä epävarmoina aikoina ropsahdellut kestoiltaan 1kk-pari vuotta. Nyt töitä on mukavasti tulevaisuuteen, vaikkei sopimus edelleenkään ole lopunikäinen. Toisaalta mielestäni näinä aikoina toistaiseksi voimassaolevat työsuhteet ovat jotain utopiaa - ja nekin, jotka nämä sanat sisältävät, eivät jatku ikuisesti.

Suhtauduin kaksikymppisenä työelämään hieman samaan tyyliin skeptisesti kuin parisuhteeseenkin. Kantava teema oli: "Kukapa minut nyt haluaisi." Eli Kajaanin systemaattinen koulukiusaus oli tehnyt tehtävänsä ja opiskelujen alkuaikoina itsevarmuus oli nollalaatua. Hain kesätöitä vain muutamia kertoja, suoraan sanottuna juuri siksi, että minulla ei ollut tarpeeksi paksu nahka. Jälkikäteen ajatellen tämä oli pelkkää illuusiota, mutta muistelen edelleen miten vastenmielistä ja pelottavaa töiden hakeminen minusta oli. Olin vakuuttunut, että minusta tulee pitkäaikaistyötön ja vanha piika.

Ratkaiseva käänne oli löytää uusia tapoja lähestyä työelämää. Ei CV:n fiksailua, ei lukemattomien hakemusten lähetysrumbaa, ei perään soitteluja. Sen sijaan yritin opintojeni sisällä hakeutua kontakteihin ja kuunnella heidän tarjoamiaan mahdollisuuksia. Aluksi työt eivät oleet ihmeellisiä... Vedin iltapäiväkerhoja tai toimin sijaisopettajana. Tuntitöitä ja pienempiä pätkiä. Yhden keskeisen opintojakson, joka oli periaatteessa puolen vuoden työharjoittelu - toteutin kunnolla ja ilmoittauduin heti ensimmäisenä päivänä halukkaaksi projektipäällikön pestiin. Tällä urapolulla olen tavallaan vieläkin. Opinnot muuttuivat gradunteko/kesätyöksi, sitten tuntityöksi, sitten lopulta kokoaikaiseksi hommaksi. Nyt olen ollut jo kuusi vuotta kokoaikatöissä (apua, ikäkriisi iskee).

Työtehtävät ovat urani aikana kehittyneet ja muuttuneet kovasti alkuperäisestä, mutta tunnistan tarvitsevani samoja kompetensseja edelleen kuin millä alussa pärjäsin. Toki ammattitaito on selvästi karttunut kokemuksen myötä ja tuntuu siltä, että nyt olen hyvä siinä, mitä teen ja myös muut ovat huomanneet sen. Juuri tällä hetkellä ei siis tarvitse juosta töiden perässä - monet kiinnostavat tarjoukset kylläkin lähestyvät minua. Sanotaan, että tarjouksen täytyy olla aika herkullinen, jotta se houkuttelisi jättämään tämänhetkisen pestini, sillä juuri nyt teen jotain, mikä mielestäni on todella mielenkiintoista sisällöltään ja saan tehdä sitä Eurooppa hiekkkalaatikkonani, eli matkapäiviäkin kertyy sen verran, kun haluan niitä aikatauluuni sisällyttää. Lisäksi olen sen verran kunnianhimoinen, että jos kerran olen päättänyt väitöskirjan aloittaa, niin aion sen myös ulos pukata jossain lähitulevaisuudessa, joka sinänsä myös rajoittaa seuraavia vuosia hieman.

Jos olen oppinut jotain, se on ehkä tämä: Ei kannata hötkyillä (Don't Panic). 21.vuosisadan urapoluilla on tarpeen olla joustava ja kärsivällinen. On lisäksi tarpeen uskoa omiin kykyihinsä ja lakata aliarviomasta omaa osaamistaan. Toisaalta on syytä olla myös nöyrä ja valmis aluksi juoksemaan niitä ylimääräisiä maileja. Kuitenkin, kun ikää ja kokemusta karttuu, kannattaa valita, mitkä mailit juoksee. Lähipiirissäni on esimerkiksi tapauksia, joissa työ johtaa fyysiseen pahoinvointiin ja sairauksiin - tällaisessa työssä en missään tapauksessa haluaisi olla. Elämä on liian lyhyt siihen, että haaskaisin vuosia työperäisellä sairaslomalla.

Housuista ja hameista

Joku voisi sanoa, että olen poikatyttö. Olen aina hakeutunut mielummin miehisille aloille tai harrastuksiin. Vaihdan itse automme renkaat ja hoidan huollot. En juurikaan meikkaa. Minulle on luontevampaa tulla toimeen miesten kuin naisten kanssa. Olen miettinyt tätä viime aikoina istuessani kokouksissa, joissa päävastuullisina istuu 50+ miehiä. Otetaanko nuori nainen vakavasti? Miten tulee pukeutua? Olen ollut muutamissa projektien aloituspalavereissa, joissa alkaa välittömästi hillitön pissikisa isojen poikien välillä: Kenellä valta on ja kuka sitä käyttää...

Eniten ongelmia on uran alussa, kun ei vielä ole kokemusta ja itsevarmuutta on vaikea feikata. Ei siis ihme, että nuorena naisena minua ei ole otettu läheskään yhtä vakavasti kuin vanhempia mieskolleegojani. Kuitenkin tällainen ikä- ja sukupuolirasismi, johon varmasti itsekin olen ennakkoluuloissani syyllistynyt - on usein turhaa: Vanhat miehet ne vasta laiskoja ovatkin tekemään hommia ja usein pitävät pitkiä poliittisia puheenvuoroja, joiden aikana käy ilmi, esimerkiksi että a) kyseinen henkilö ei ymmärrä projektin tasoja oikein, b) ei ole kuunnellut muiden puheenvuoroja ja c) puhuu nyt ainoastaan, koska haluaa vakuuttaa muut siitä, että hänellä se valta nyt on. Valitettavasti tällaiset vievät usein kallista kokousaikaa, jolloin voitaisiin sopia siitä, miten hommat tulee käytännössä hoidetuksi.

Olen miettinyt myös omaa suhtautumistani muihin naisiin, sillä silloin tällöin vastaan tulee tilanne, jossa koen vanhemmat naishenkilöt vaikeina yhteistyökumppaneina. Miespuolisen työkaverini mielestä tämä johtuu siitä, että olen ainaisesti miesten maailmassa paikkaani raivanneena jotenkin 'valmiustilassa', jossa puolustan reviiriäni liiankin tehokkaasti ja tästä johtuu, että tulen paremmin toimeen miesten kuin naisten kanssa. Ei kuitenkaan pidä paikkaansa, ettenkö tulisi toimeen naistenkin kanssa - monet läheisimmät kolleegani vuosien varrelta ovat naisia. Olen huomannut, että jos näyttää siltä, että on syytä pehmittää suhdetta johonkin naiskolleegaan, hyvä taktiikka on luoda joku konflikti tai näkemys, josta ajattelemme samoin. Joitakin kertoja olen käyttänyt jopa pidemmälle vietyjä, pinnallisia konsteja, kuten kokouksen miespuolisten jäsenten ulkonäkökisoja, joissa olemme sitten yhdessä toimineet tuomareina. Tämä konsti tosin vaatii alleen päivällisen ja viinilasillisen, mutta toimii kuin taika: Kaikki naiset on yhdistetty yhteisen aatteen taakse - lisäksi käy ilmi, millaisten kansallisuuksien miesihanteet purevat kehenkin.  

Kauttaaltaan naisen asema eurooppalaisissa työyhteisöissä on minusta hyvä - toki keskimääräinen palkkataso ei ole miesten palkkaa vastaava. Ja sitten tulee vastaan tilanteita, niin kuin viime viikolla. Eräs vanhempi miesprofessori oli tällä kertaa tuonut mukanaan miespuolisen, nuoren työntekijän, vaikka hänen trade-markkinaan on viimeisen viiden vuoden ajan ollut n. puolen vuoden välein vaihtuvat nätit naisalaiset. Huomautin hänelle aiheesta ja hän sanoi suoraan, että on kyllästynyt siihen, että naiset pamahtavat heti raskaaksi ja päätti nyt palkata miehen. Mietin, että olisiko suomalainen professori sanonut tätä ääneen... 

Jättää mies ja lapsi keskenänsä ja elää omaa elämää

Olen viimeisen parin kuukauden ajan yrittänyt löytää tasapainoa äitinä olemiselle ja uralle. Minun elämässäni tilanne on sillätavoin onnekas, että mieheni sattoi jäädä osa-aikaisesti kotiin 10-kuisen poikamme kanssa, kun palasin töihin. Mikäli näin ei olisi ollut, en varmastikaan olisi halunnut palata töihin niin nopeasti. Kuitenkin tämä järjestely sopii minulle paremmin kuin hyvin! Saan nauttia iltaisin ja viikonloppuisin lapseni kanssa peuhaamisesta yltäkylläisesti, mutta toisaalta minulla on paljon energiaa tehdä työtä, josta pidän paljon. Tuntuu, että työkaverini vihasivat minua, kun palasin kotona vietetyn vuoden jälkeen töihin intoa täynnä ja energiaa tihkuvana.

Tottakai, minua huolettaa, että oppiiko lapseni koskaan kuivaksi tai juomaan oikeasta lasista, jos minä en ole häntä opastamassa. Mietin, jääkö minulta hänen ensimmäiset askeleensa näkemättä tai haluaako hän pian mielummin hakea lohtunsa isänsä sylistä, kun äiti on harvoin paikalla. Toisaalta koen, että elämä on rikkaanpaa, kun saa kokea erilaisia asioita, joten koen, että olen valinnut oikein. Ja vauva-lehden mielestä näin tekee myös keskimääräinen suomalaisnainen. Tosin keskimääräinen suomalaismies ei vietä edes isä-kuukautta lapsensa kanssa, mikä minusta on surullista. Täytyyhän lapsen saada muodostaa suhteita myös muihin aikuisiin kuin äitiin.

Neuvolantätini sanoi, että mikä on parasta äidille, on parasta perheelle. Jos omalta äidiltäni kysyttäisiin, tämä olisi varmastikin aika itsekästä elämää, mutta olen mielummin samaa mieltä neuvolantätin kanssa: Onnellinen äiti jaksaa lapsen kanssa paremmin ja siispä äidin pitää saada tehdä juttuja, joista tulee onnelliseksi - vaikkapa töitä.

Työmatkalla Kreikassa

Teen paljon töitä kreikkalaisten kanssa. He ovat, uskokaa tai älkää, eurooppalaisista työntekijöistä parhaimmistoa. Useimmiten aikataulut pitävät ja heidän tekemisiinsä voi luottaa. Tämä ei tietystikään pidä paikkaansa kaikilla aloilla, sillä muuten he eivät olisi tämänhetkisessä pulassaan.

Olen ollut Ateenassa työmatkalla useita kertoja ja siinä on kieltämättä puolensa - upeat maisemat öisiltä kattoterasseilta yli Acropoliksen; ihanaa fetasalaattia ja kulkukissoja. Lisäksi Kreikkalaiset ovat erittäin vieraanvaraisia silloin, kun heidän kanssaan on hyvissä väleissä, täällä ei ikinä tarvitse miettiä, kuka maksaa illalliset.

Kieltämättä tällä kertaa hieman pelottaa, sillä uutisissa on kovasti varoiteltu mellakoista. Mutta äitiäni pelottaa enemmän kuin minua - ehkäpä olen tyhmä, mutta en jaksa murehtia maailman vaaroista: rahat takin alle piiloon vaan ja kamera&läppäri kassiin, joka ei sano: "varasta minut". Lisäksi jos on pimeää ulkona, otan taksin. Turha kerjätä verta nenästään.