Kainuussa etätöissä

 

Viime viikolla havaitsin, että minulla on paljon töitä. Päätimme vauvan kanssa lähteä extempore-reissulle vanhaan kotikaupunkiini Kajaaniin mummin luo.

Pikkutyyppi on tosiaan tuossa koronan aikana alkanut liikkumaan ja siitäkin näkökulmasta oli hauska olla hänen kanssaan ekaa kertaa leikkivaunussa siten, että hän itse voi käydä ihmettelemässä sen tarjontaa.

Ehkä seuraavalla reissulla jo kävellään - tämä söpöily ryömimiskausi ei kauaa kestä!

Koen, että matkailu 8-kuisen kanssa on helppoa edelleen.

 

Matkalla hän nukkui tunnin verran ja sinä aikana tein etätöitä. Loput ajasta leikittiin! 

 

Perillä odotti mummi, joka oli iloinen siitä kun tulimme käymään vaikka matka tuntuukin kohtuullisen pitkältä.

Vanhan kotini lähistöllä on vanha kaatopaika, joka on nykyisin lumenkaatopaikka.

Tällä kertaa maisemat kaatopaikalla olivat kuin Islannista tai fiinimmästäkin matkailumainoksesta!

Kävin useampana iltana iltakävelyllä katsomassa auringonlaskuja. Mitä ihaninta siinä on, että täällä saa usein olla aivan yksin eli vieläkään ihmiset eivät ole löytäneet tänne...

Kajaanin etätyöviikolla tein päivisin töitä ja mummi leikki vauveliinin kanssa.

Hänelle putkahti viikon aikana kolme(!) hammasta ylhäälle ja lisäksi ryömimään opittiin kovaa vauhtia. Öitä ei siis tietystikään edelleenkään nukuttu kunnolla!

Mummin kanssa kiinnitimme hänen etupihalleen uuden linnunpöntön ja leikkasin hänen tukan. Jotain hyötyä oli siis minustakin!

Kävelin päivittäin iltapäikkäreiden aikaan vähintään 5000askelta niinkuin olen pyrkinyt tekemään nyt viimeisen kuukauden ajan.

Ukrainan sota nosti bensan hinnan aivan pilviin ja ihmettelimme miten tankillinen maksaa kaksi kertaa sen verran kuin vielä muutama vuosi sitten...

Tällä kertaa sää suosi ja Kainuun luonto näytti parhaita puoliaan!

Pienen tyypin kasvua ja kehitystä on myös todella mukava seurata. Hän alkaa olla jo huumorintajuinenkin:)

Huomaan, että korona-aika on todellakin auttanut minua arvostamaan tällaista kotimaan matkailua.

Maisemat ovat upeita ja elämä aika yksinkertaista ja hidasta.

Nautin siitä, että saan vaan kävellä ja kuunnella äänikirjoja. Kuuntelin mm. Satu Rämön kirjoja Islannista ja sitten tasapainona Seppo Saarion Näin sijoitan Pörssiosakkeisiin -kirjaa.

Alkukevät on tarjonnut taas ostopaikkoja pörssissä. Sota pudotti kursseja kohtuullisesti - toisaalta nousu oli jatkunut jo niin pitkään, että tämä oli odotettavissakin.

Minulla on ristiriitaisia tunteita Kajaania ja Kainuuta kohtaan. Toisaalta luonto siellä on huikeaa.

Toisaalta koululaisena se ei tarjonnut minulle parasta mahdollista henkistä ympäristöä kasvaa.

Ajattelen, että olen onnekas kun olen saanut pitää Kajaanin tukikohtaa elämässäni vielä 20v sieltä pois muutettuani. On nostalgista palata lapsuuden maisemiin ja mietteisiin.

En muuttaisi tänne enää takaisin, mutta olen iloinen, että äidilläni on edelleen tämä koti, jossa voimme vierailla.

Käyn lasten kanssa noin 2-3kertaa vuodessa Kajaanissa. Se on ollut sopiva määrä.

Ymmärrän, että äitini haluaisi jo luopua asunnosta jonne matkustaminen kestää Jyväskylästä pitkään. Ajomatka käy välillä raskaaksi. Nautimme siis vielä kuin voimme:)

/Last week baby and I took a quick trip to Kainuu, my childhood county. I had a lot of teaching work to do and my mother is keen on taking care of 'L' the youngling. During the days I was distance working in Zoom and during the nights I was taking pram walks in the most beautiful sceneries. I would say that the old 'dump' of Lohtaja has similar views to some instagram famous locations in Iceland! The best part: No tourists! Basically just me and the sleeping baby and audiobooks. I listened to Satu Rämö's tales of Iceland and also Seppo Saario's advice on Stock market investing. Great week! Covid times have definitely made me appreciate travelling in Finland so much...

Vieraana kaamoksessa

Viisi päivää pohjoisessa alkaa olla purkissa.

On saatu nauttia valkoisesta joulusta. Jyväskyläläisen ystäväni kanssa juteltiin, että meidän sukupolvi mieltää joulun olevan valkoinen, mutta meidän lapsillemme sellaista yhteyttä ei vaan synny enää.

 Vuonna 2015 joulu oli sellainen, että lunta Jyväskylässä ei ollut, mutta Kajaanissa oli. Juuri ja juuri. Mietin, millaista elämä on 15 vuoden päästä. Saanko vielä olla elossa ja nähdä joulun 2030?

 Voi olla, että tämä joulu oli viimeinen, jonka Kajaanissa vietän. Koskaan.

 Olen yrittänyt nautiskella elämän yksinkertaisista asioista. Siitä, että vieläkin, kun vaan lähden kävelylle - vastaan tulee ystäviä, jotka olen tuntenut vuosikymmeniä. Onhan se facebook olemassa siinäkin vaiheessa, kun äitini ehkä muuttaa Jyväskylään.

 Mutta kohtaaminen feississä ei ole ollenkaan sama kuin kohtaaminen kainuulaisella kuuraisella kadulla.

 Kaamosaika täällä pohjoisessa tuntuu jotenkin niin erityiseltä. Jyväskylässä assosioin siihen masennusta. Kajaanissa asuessani en ollut talvisin masentunut. Koska täällä on lunta ja kauneutta. Täällä voi kipaista ulos kävelemään erämaahan ja tietää, että on siellä ihan yksin, vain omien ajatustensa kanssa.

 Kaamosaikaan aurinko nousee klo 11 ja laskee klo 13. Täällä sentään aurinko nousee.

 Olin eilen taas kerran kävelyllä kaatopaikalla. Tämä on minun paikkani. Se, mihin haluan palata uudelleen ja uudelleen.

 Laitoin lapsen pulkkaan ja patikoin.

 Tytön voi viedä pois pohjoisesta, mut pohjoista ei tytöstä.

 Kaamosmaisemat iskee syvälle mun sieluun.

 Siellä on lunta ja jäätä ja viimaa.

 Pikkuinen tukee äidin harrastuksia parhaansa mukaan.

 Jos kahden vuoden päästä äitini asuu jo etelämmässä, näihin maisemiin palaaminen on epävarmaa.

 Onhan tässä maailmassa niin paljon kauniita paikkoja. Tämä on vaan sellainen, joka on minun mukanani kasvanut. Muistan, kun nämä puskat olivat polven korkuisia. Käveltiin Elinan ja Lauran kanssa saman tähtitaivaan alla ja pohdittiin, millaisia meistä tulee joskus isona.

 Laskettiin mäkeä ja ihmeteltiin elämää.

 Miten voi olla, että me aletaan olla jo keski-ikäisiä? Että meillä on avioliittoja, työpaikkoja, taloja ja lapsia. Ja helkkarin väitöskirjojakin. Miksi elämä menee niin nopeasti ohi? Sitä pohdiskelin myös hyvän ystäväni kanssa, jonka kanssa ei oltu ehditty juttelemaan 2,5 vuoteen. Ihana oli nähdä pitkästä aikaa <3.

Joskus tuntuu että kaikki aika maailmassa on niin riittämätöntä. Sitä vaan ei ole tarpeeksi kaikkeen siihen ihmeelliseen, mitä maailmasta löytyy.

 Meidän päivät täällä kaamoksessa alkavat olla ohi. Viisi päivää meni nopeasti relatessa. Syötiin liikaa - juustoa, kalaa, suklaata: Kaikkea ihanaa... Lenkkeiltiin, nähtiin ystäviä, juteltiin äiskän ja veljen kanssa. Käytiin pulkkamäessä. Melkein nähtiin Marimenten reissuleidiä. Seuraavalla kerralla sitten. Uitiin Kaukavedessä tänään reilu tunti... A on muuten ihan hirveä adrenaliinihiiri - hyppäsi kolmesta metristä ilman silmän räpäytystä. Mä jouduin käymään hyppäämässä perässä, mut eipä oo ihan heti pelottanut yhtä paljon... Hyppäsin, koska oikeasti enhän mä voi mun neljävee pojalle hävitä rohkeudessa. Uimahypyt ei oo mun juttu, mut itseni ylittäminen kylläkin on.

Mut nyt nää hetket täällä pohjoisessa alkaa olla paketissa. Huomisaamuna lennellään britteihin seuraaviin mummiloihin. Heipähei pohjoinen, until we see again!

Five days in the North are starting to be over. We have been relaxing, seeing some old friends - walking around amazingly beautiful grounds, eating too much, sledging down hill, enjoying the snow and so on. This might be the last Christmas I spend in Kajaani ever. My mother is likely to move to Jyväskylä before the next two years has passed. After that these amazig views will quite likely disapear from my life. I can't any longer just walk outside and meet a long time friend on the street here... It's been really nostalgic and special here and I am very glad I came. Tomorrow it's time for me and Tops to fly to UK, to see grandpa and grandma. Good bye North, hello Southend.

Kaatopaikka

 Juttelin ystäväni kanssa menneellä viikolla siitä, mitkä paikat mun elämässä on olleet tärkeitä. Yks tällainen on toki meidän mökki.

Mutta toinen on vanha kaatopaikka. Lohtajalla Kajaanissa.

 Tämä kaatopaikka on aikaa sitten peitetty, mutta sen päälle kaadetaan edelleen maata ja lunta, eli traktoreita siellä näkyy ja kuormuriautoja.

 Kävin tänä aamuna todella vaikuttavalla kävelyllä, jonka olen tehnyt satoja kertoja elämäni aikana.

Tällä kertaa erona oli se, että satoi ihanaa, paksua lunta suoraan syksyn päälle. Ja selässä oli pieni seuralainen.

Voi nämä vaarat jos voisivat puhua.

Mietin niitä hetkiä näissä puskissa vuosien varrella.

Puskissa, jotka eivät olleet edes kasvaneet silloin kun minä täällä ensimmäisiä kertoja astelin.

Tämä kaatopaikka tietää kaikki salaisuuteni. Täällä puimme teinityttöinä kaikki ihastukset läpi tyttökavereiden kanssa. Muistan sen kerrankin, kun yksi ystävättäreni poistui järkyttyneenä juosten kuultuaan, että olimme toisen ystävättäremme kanssa aivan lääpällämme hänen isoveljeensä. Voi mitä draamaa! Täällä talvisin laskettiin mäkeä. Täällä olen kuvannut tuhat ja yksi amatöörielokuvaa, mukaanlukien sen Donna Tartin 'Jumalat juhlivat öisin' romaaniin perustuvan opinnäytteen lukion äidinkielen kurssille. Just sen, jossa heitettiin 'ruumis' jätesäkissä alas rinnettä... Täällä juhlin ylioppilaskirjoitusteni jälkeen. Täällä valmistelin ennakkotehtävät Taideteolliseen korkeakouluun. Täällä kävelin jossain vaiheessa ihan joka ilta pimeässä katsellen tähtiä. Mihinkään maaplänttiin ei liity niin paljon minun omaa historiaani kuin tänne. Kun äitini lähtee Kajaanista, ikävä kaatopaikkaa varmasti jää.

Oli ihana kävellä näissä huikeissa maisemissa. Muistoissa. Mitä parhautta.

 

It's snowing in Kajaani. I went on a trip down memory lane on an old dump, which I used to walk every night to clear my teenage girl drama and dreams. This piece of land holds so many memories and has played a part in so many events in my life that it's hard to think that in a few years, I won't really be coming back, maybe ever. I've shot infinite amount of amateur films on top of it, walked and talked  and looked at the stars. I've slided down hill over and over again. I love this dump and will for the rest of my life. It's been a constant friend when I needed someone to talk with and it has not gotten jealous over the years when I've brought my friends along. If these bushes could talk... It was awesome yesterday to bring my son on my back and walk around. Precious little moments where everything is so beautiful and your camera just can't capture how it actually looks. Some moments are just perfect. I've never had a walk in here that was anything less.