Sydämen pakahtumisia

Joskus kun kuuntelen itseäni, ihmettelen sitä vuoristoradan määrää sisällä.
 















Kiukuttaa, ihastuttaa, vituttaa, rakastuttaa.
 
Ja sit koko kierros uusiks. Kaikkea ei voi laittaa hormoonienkaan piikkiin.

 Mut mikä parasta, elän elämää, jossa voin itseäni kuunnella ja nykyisin osaan myös sanoa, et hei musta tuntuu tältä. Jännästi juuri oman mielen ilmaiseminen on avain siihen et voi vaikka saada just sitä mitä haluaa. Täytyy vaan uskaltaa avata suunsa.

Kuukausi sitten olin läntisessä Ruotsissa rannalla.

Houkuttelimme portugalilaiset aaltoihin ja uin pitkästä aikaa meressä... kuinkahan monta vuotta edellisestä kerrasta..?

Aallot olivat korkeat, mutta vesi oli lämmintä ja uimme pitkään, ehkä tunnin. Sai pitää uikkareista kiinni ettei virta vienyt.


Huomaan, että päivittäin mun sydän pakahtuu niin monesta asiasta.

Siitä, että lapsi on kotona ja kiipeää syliin kuin pieni apina.

Siitä, että mies on kotona ja silittelee mua heti aamulla kun herätään.














Siitä miten kaunis meidän uusi koti on. Miten se on niin meidän näköinen ja kaikki on omalla maulla yhdessä laitettu.

 Siitä et mää saan usein matkustaa maailmalla ja karistella hiekkoja varpaitteni välistä.












Siitä, että toisinaan edellisen reissun hiekat löytyvät vielä sandaaleista kun uusi seikkailu alkaa.

Siitä, että mulla on vaativa, mutta antoisa työ, jota myöskin rakastan. Kyllä - se on usein väsyttävää, mutta huikean antoisaa on nähdä sen vuoksi paikkoja niinkuin tämä, Tylosand.

Siitä, että useimpina päivinä mun ei tarvitse kokea paineistusta elää jotenkin jonkun sellaisen kaavan mukaan, joka ei ole mulle luonnollinen.

Että mun ympärillä on ihmisiä jotka hyväksyy mut tällaisena kuin olen, eivätkä arvostele, määräile tai ehdottele, että minun tulisi tehdä mitään eri tavalla.

Vapaus on tärkeintä
Sitten on hetki
Just tämä tässä
Ohimenevä
Läsnä
Elämän makuisuus

 Tämä kesä

/This summer has been full of heart bursts to me. I am so grateful for so many things in my often extremely beautiful life. About a month ago, I was on a beautiful beach in the west coast of Sweden with my colleagues. We swam in the warm high tides and I thought of my remarkable life: The greatest (yet sometimes tiring) job of the world, my loved ones all around me, the sand in my shoes from all the remarkable places I have seen... Places like this one: Tylosand! What a gorgeous beach, what times to store in our memories. 

Freedom is the most important

So is moment

Just this here

Passing

Present

Taste of life

This summer

Huomion suuntaaminen - johonkin muuhun kuin älypuhelimeen

Olen aivan yhtä paha kuin kaikki muutkin 2015-luvulla, myönnän. Ehkä jopa pahempi. Käytän päivässä aivan liikaa aikaa älypuhelimeni kanssa. Tästä aiheesta on ollut erilaisissa medioissa juttua viime aikoina paljonkin, esimerkiksi täällä: Death of Conversation. Saatiinpa meillä tästä aikaiseksi yksi perheriitakin tällä viikolla. Ent. Kympinmetsästäjän, Sami koon tavoin, olen samaa mieltä - muutoksen täytyy lähteä meistä itsestämme. En halua elää maailmassa, jossa minulla ei ole kontaktia ihmisiin, joiden kanssa olen samassa tilassa. En halua, etten kykene juttelemaan muualla kuin lukemattomissa chateissa. En halua olla kyvytön suuntaamaan huomiotani niihin ihmisiin, jotka ovat minulle tärkeimpiä. Vaikka pidän blogaamisesta kovasti, olen nykyisin pyrkinyt postaamaan harvemmin. Aikaisemmin postasin joka päivä, se oli mantrani. Kuitenkin haluan, että minulla on aikaa olla iltaisin kotona enemmän läsnä rakkailleni, ilman että se puhelin on kädessäni. Tässäkin on siis hyvä yrittää löytää jonkunlaista tasapainoa. Haluan kokea asioita silmilläni suoraan, en pelkästään näytön läpi. Mutta haluan myös pystyä ottamaan selfien tai postaamaan kuvan ilman, että minun täytyy kokea siitä syyllisyyttä, että teen niin. Tasapainon löytäminen vaatii itsekuria, olemmehan me yleisesti ottaen melkein kaikki tämän ajan ihmiset jonkun kokoisen ruudun vankeja. Ja minä olen erityisen huono kohtuukäyttämään mitään... Aion kuitenkin Toukokuun ajan yrittää rajoitaa omaa älypuhelimen käyttöäni vain aikoihin, jolloin muita keskustelukumppaneita ei ole.

/I admit it. I'm just as hooked as anyone else living in 2015. Maybe even worse. I use too much time our of my day being with my smart phone. This has been covered in online journalism extensively lately - for example here. I even argued with my husband about it this week. Just like Sami Koo, I feel that the change can only come from within ourselves. I don't want to live in a world where I have no contact with the people who are in the same space with myself physically. I don't want to be a person who can only talk with short messages. I like blogging very much, but I have been conscious about blogging less lately. I used to blog every day. Now I'd rather spend time in the evenings with those I love than to have a new blog up every day. Of course in this it's also important to find a balance, just like everything else in our lives. I want to be able to experience things by looking at them directly not through some screen. But I also want to be able to take a selfie or post a picture without feeling guilty about it. Finding a balance will demand self dicipline, but we are all prisoners of different screens at the time...And I am a binge girl. However, I am going to try to do a better job in May. To be more present to those people who give their time to me physically. Want to join me in this goal?


Kuva/Picture: Esa Launis - Virpi, ala tulla kotiin jo... sua kaivataan!