Äärirajoilla

Viimeisen vuoden aikana olen huomannut, että toisinaan vastaan tulee viikkoja, jolloin olen ns. äärirajoilla stressin siedon suhteen. Olen normiolosuhteissa hyvä nukkuja, eli nukahdan heti kun pää menee tyynyyn ja nukun aamuun. Mikäli valvon, on kyseessä äärimmäinen stressitilanne. Olen huomannut, että työni horisonttihankkeen koorinaattorina on nostanut stressitasoa selkeästi. Koen olevani vastuussa työstä, mikä ei aina ole minun käsissäni. Perfektionismi nostaa myös useammin päätään - minut tuntevat tietävät, että olen varsin suurpiirteinen ja coping-keinoihini kuuluu 'laskea laatuvaatimuksia', jotta saan hommat deadlineen mennessä tehtyä.

 Huomaan myös, että kärsin usein ns. huijarisyndroomasta, mikä on hyvin yleinen kaikista korkeimmissakin johtoportaissa oleville - eli jossain sisällä asuu se pieni ääni, joka sanoo, että "ethän sinä nyt pysty, kun sinä olet vain sinä..." Tällaiset tunteet ovat hyvin normaaleja ja onneksi eivät näy ulospäin tai haittaa erityisesti päivittäistä työntekoa, mutta jokatapauksessa niitä on. Temppu on se, ettei suostu kuuntelemaan sitä pientä epävarmuuden tunnetta vaan tunnistaa sen olevan normaali reaktio stressaavaan tilanteeseen.

Ajattelin kuitenkin tässä postauksessa jutella hieman parin viikon takaisesta kokemuksestani stressin äärirajaviikolla, koska siitä saattaisi olla apua sellaisille, joilla on samantyyppisiä tuntemuksia. Tämä oli todella stressaava viikko syyskuun puolella. Mietin silloin, et miten tällaiset viikot tuleekin usein puskista. Tai ainakin mulle välillä tulee. Viikon aktiviteetit eivät yksinään ehkä olleet kovin stressaavia, mutta kun niitä kasataan monta saman viikon ajalle ilman kunnollista toipumisväliä niin siitäpä se stressi sitten syntyy.

Sillä viikolla siinä sopassa oli:

• Yks työmatka kuntamarkkinoille, jossa piti myydä meidän projektia
• Pari stressaavaa konffapuhelua konsortion kansa
• Yks finlandiamaratoonin viestijuoksu (5km)
• Eka avovesisukellus

Nää oli siis keskeisimmät stressorit.

Samalla tavoin kun sukeltaessa, siitä ei ole kovasti haittaa, jos joku yksittäinen juttu on vialla. Esim. jos maski vuotaa, sen voi tyhjentää. Mutta jos tilanne on sellainen, että samalla maski vuotaa, räpylät tippuvat jaloista, pullo irtoaa ja uusi märkäpuku ahdistaa niin silloin monta juttua menee vikaan yhtä aikaa niin siitäpä se stressikuppi sitten menee nurin. Näin minulle kävi sillä viikolla.

Keskiviikkona jo kroppa kertoi melkomoisella niskajumilla, että hei nyt oltais taas äärirajoilla. Kävin läpi sitä, että mikä mua oikein ahdistaa ja totesin, että ylivoimaisesti suurin stressitekijä on se, et muut ihmiset mahdollisesti on pettyneitä mun toimintaan. Olen (yli)suorittaja ja välillä oma tekeminen hukkuu sen alle, että yritän miellyttää kaikkia ympärilläni.

(c) Matti Kannela

Jossain vaiheessa tajusin et kaikista eniten mua ahdisti jälleen tuleva sukellus. Ahdistus oli samantyyppinen kuin tammikuussa, kun aloitin sen sukelluskurssin. Tarkemmin asiaa tutkiskeltuani havaitsin ettei ahdistus ei johtunutkaan siitä, että pelkäisin esim. et hukun tms vaan yksinkertaisesti siitä, etten halunnut tuottaa pettymystä kahdelle miehelle, joiden kans olin suolampeen(!?!) menossa. Tämä oli silmiä avaavaa ja tajusin, että suurin pettymys olisi luovuttaa ennen kuin edes yrittää. Sitä oli siis helpompi kontrolloida siten, että päätti yrittää no matter what.

 

No sukellus ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Voin kertoa, että on ihan mielettömän stressaavaa pelkästään pukeutua human-condom märkäpukuun hupun kanssa. Saati sitten pulahtaa suomalaiseen suohon syyskuussa ilman, että varsinaisesti tietää, mitä on odotettavissa. Eli stressitaso oli ihan korvissa. Juha sanoi matkalla autossa et hyvä että on edes jotain sellaisia tilanteita elämässä, jotka saa mut hiljenemään noin totaalisesti. Minut tuntevat tietävät, että tämä todellakin on harvinaista herkkua. Matkalla kuitenkin oli pakko keskittyä täydellisesti siihen, että kykenee suoriutumaan tehtävästä, joten olin koko automatkan varsin hiljainen. 

Meillä oli siis neljä avovesisukellusta jäljellä sukelluskurssin läpäisystä. Teoriat ja altaat on tehty ja lauantain suolampireissulla oli tarkoitus käydä kymppimetrissä katsomassa vedenalaista maailmaa ekaa kertaa luonnossa. Altaiden jälkeen homma tuntui olevan hanskassa, mutta avovedessä tilanne muuttui radikaalisti: Oltiin tilanteessa, että jos mikään kohta - räpylä tms osuu pohjaan - pöllyää pohja heti niin kovasti, että näkyvyys katoaa täysin ja sitten on mahdotonta pitää yhteyttä kanssasukeltajiin. Eli pohjaan ei saa osua, piste. Minun ja Juhan molempien haaste oli tietysti se, että 0-kokemuksella pinnan alle meneminen vaatii kovasti lisäpainoa. Miksi? Tässä vastaan tulee perusfysiikka, mikä ei ollut edelleenkään allassukellusten aikana minulla hanskassa eli saavuttaaksemme nosteen hallinnan (tila, jossa ollaan välivedessä eli ei pinnalla eikä pohjalla ja pysytään samassa tasossa), täytyy keuhkot vetää aikalailla tyhjiksi ennen kuin hengittää uudestaan sisään. Näin jälkikäteen ajatellen, ei ihme, ettei se onnistunut tuolla stressitasolla.

Sukellusopettajamme kärsivällisyys ja ystävällisyys meidän kanssamme on ollut koko vuoden ajan huikeaa. Kun kävi selväksi, ettei tässä mennä kymmeneen metriin millään, hänessä näkyi minimalistisesti turhautumista. Sen sijaan keskustelimme vaihtoehdoista, miten edetä. Tämä kokemus itsessään sai minut miettimään syvällisesti pedagogiikkaa ja sitä, miten opettajana täytyy aistia, milloin painostaa oppilaita parempaan suoritukseen - milloin taas tukea ja kannustaa... Koen, että sukellusopettajani toiminta on ollut pedagogina meidän kanssamme varsinaista taikuutta... Tammikuussa en uskaltanut edes laittaa kasvojani veteen ja nyt - tämän aikalailla täysin pieleen menneen suolampi-episodin jälkeen oli fiilis edelleen sellainen, että "Huomenna uudestaan". Mietin, että jos kykenisin puoleenkaan tästä pedagogiikan tasosta omien kandi- ja graduopiskelijoitteni kanssa... Huh! Valmistuneiden opinnäytteiden määrä olisi ehkä sama, mutta opiskelijoille jäisi prosessista käteen kokemus, että he ovat haastaneet itseään menemään epämukavuusalueelle ja tulleet sieltä voittajina ulos. Siinäpä tavoitetta kerrakseen.

Sukelluksen jälkeen stressi laukesi tietystikin. Stressaavia viikkoja tänä vuonna on kuitenkin ollut useita... Mikä ajaa 37veen jatkuvasti epämukavuusalueelle? Onko 'normaali' matalastressinen elämä jotenkin tylsää? Olenko minä ihminen, joka haluaa kulkea high-high:t ja low-lowt...? Vastaus lienee kyllä. Pahinta lienee kyllästyminen tai tasapaksuisuus. Läheiseni kysyi minulta menneen vuoden aikana useampaan otteeseen: "Eikö sinun kannattaisi yrittää tehdä elämästäsi helpompaa?" Olen huomannut, että minulla elämän helppous ei todellakaan johda onnellisuuteen, sen sijaan haasteellisuus johtaa. En kuitenkaan koe tämän kaavan:

Haasteellisuus -> Onnellisuus 

Olevan kaikille ihmisille sopiva. Tai korjaan: Se on kaikille sopiva, jos haasteellisuuden tason saa itse määritellä. Minun tilanteessani haasteellisuus todellakin on sitä, että:
a) hallinnoidaan 17 partnerin konsortiota
b) osallistutaan juoksutapahtumaan ja
c) hypätään pinnan alle suolampeen

Jokaisen taso on oma... Mutta sanon tämän: Se tunne, kun on ylittänyt itsensä - mennyt ulos omalta mukavuusalueeltaan ja selvinnyt... Sitä hormooni-coctailia ei saa rahalla.

Onko teillä yllättävän stressaavia viikkoja? Mitä niissä tapahtuu? Mitä niistä oppii?

/I have been contemplating happiness in comparison to stress levels this year. It is because I somehow seem to put myself to situations where stress levels rise and it tends to go 'over board'. There is no 'one factor'. If there is only one factor, it means the stress does not overflow. But when there is several like a few weeks back when I had a work trip, a running event and a dive on the same week - it suddenly meant that the stress level went off the roof. What I have learned? To spot the risks in advance - I know for a fact that November-December will be hard. 5 Trips in 3 weeks or so... Regardless, those weeks will be hard, I know it now. But that makes me enjoy the 'regular weeks'. Those perfectly normal weeks when 'nothing happens' and everything is alright. Like this week <3. And what else did I learn? That I am a person who gets kicks from challenging herself. The trick is to go just beyond comfort zone, but not too far into the stress level. If only I could master that one...

Kun ei mee ihan putkeen

Sunnuntai oli taas vähän niinkuin niitä päiviä, jolloin tuntuu et jaa... On maailmassa haasteitakin.

No, heräsin siis Shanghaista ja jo siinä vaiheessa oli selvää, että mulla on kaktus kurkussa. Edellispäivänä oli satanut kuin aisaa Disney-landissa ja mun jalat olivat kastuneet. Ja kysykää vaikka äideiltänne - kun jalat kastuvat, sieltähän se flunssa iskee. Kylmähän täällä ei ole, mutta meren läsnäolo tekee sen, että ilma on koko ajan kuin olisi trooppisessa sademetsässä. Xi'anin ilmasto on paljon enemmän minun makuun: kuiva kuumuus. Olen ikäni asunut sisämaassa ja siinä et meret on kaukana, on puolensa.

No niin, käväisin Xintiandissa pienellä kävelyllä ja syömässä tuoretta kasvisruokaa kuin mikäkin snobbari-länkkäri... Ja painelin sitten kentälle. Check-in counter sanoi minulle, että lentoasi ei löydy. Se on peruttu. 20 muun lennon kanssa. Sään takia. Kiinan yli oli vyörynyt joku kesämyrsky, joka esti lentoja sisämaahan. No toki tämä tarkoittaa, että kiinalaisia on uusia lentojaan buukkauttamassa miljoona ja yksi. Olin 2h jonossa, jossa loppu 40 minuuttia vietettiin käsirysyn parissa. Onneksi minulla on vartalomassaa. Seuraavan kerran kun valitan, että olisi kivempi olla pienempikokoinen tms, muistuttakaa tästä päivästä. Toinen etuni on mahdollisimman suuret rinnat (kiinalaisten perspektiivistä), koska kiinalaiset pelkäävät clevagea sen verran etteivät uskaltaneet tulla mun iholle niinkuin etupuolelta.

Netti täällä on paska

No loppujen lopuksi sain seuraavan lennon, joka on tätä kirjoittaessani tuossa viideltä maanantaina. Let's see if it leaves. Niinpä sitten ei kun vaan takaisin Magleviin, takaisin metroon, takaisin hotelliin. Siinä vaiheessa minulla oli selvästi jo kuumetta. Sitten soittelin kotiin Xi'aniin poitsuille, joilla onneksi on siellä kaikki hyvin.

Jotkut päivät ovat haasteellisempaa kuin toiset. Mut toisaalta, on kurjempiakin paikkoja olla jumissa kuin Shanghai... Muistan kerrankin Osakan kentällä kun meillä oli pieni 2,5-vuotias muksu mukana. Yksin on kyllä todella paljon helpompaa... Vuonna 2010 olin jumissa Lissabonissa kolme päivää Islanninm tulivuoren purkauksen kanssa. Se oli varsin kiinnostava reissu se. Nykyisin otan tällaiset jutut aika relax. Eihän siinä mitään, Tuun nyt sit perille vuorokautta myöhemmin. Kaikki ei aina mene niin kuin Strömsössä.

Kävin tänään pikkukävelyllä Nanjing Roadin läpi Bundilla - kun kerran Shanghaissa olen niin ajattelen, et se kuuluu niinkuin repertuaariin. Tänään myös päivä on ollut kaunis, kolmen päivän sateiden jälkeen. Extra aika metropolissa olis kuitenkin ollut kivempaa, jos en olis näin kipee... Jumitusaikani poiki myös vähän shoppailua, ei kai nyt kesäalennusmyyntejä pysty ohittamaan... Voi olla et ostin mekon, tai pari. Mutkun ne oli niin halpoja... Ja silleen... Katselin mekkoa Jenkan ja Hennin häihinkin, mut tarpeeks överiä ei vielä löytynyt. Voi olla että täytyy teetättää...

Nyt odottelen uutta lentoa, joka ainakaan toistaiseksi ei ole peruttu. Pidetään sormet ristissä!

/So as it so happens, things didnt go exactly according to plan yesterday. I was supposed to fly back to Xi'an in the afternoon, but there was some storm over China and about 20 flights were cancelled due to the weather. On top Of this, i have finally managed to get a nasty summer cold, so i have a fever and im sneezing all over the Place. Not the best combination to flight for the next ticket with the pushy Chinese. I was in line for two hours and the last 40 minutes Of that was a wrestling match. It is remarkable how they just cannot line up and queue. How difficult is it? Everyone Thinks they have the right to push in front Of others. No respect Of others and they mug the small ones. Luckily I've got both the body Mass and combat training to be able to take it, so i was mainly just very amused. Also my weapon is my "business line" as they call it, my boobs. The Chinese are so scared of big boobs that they dont Dare to come on my skin when i push with them. I never realised how useful my body is in a situation like this in fact...

Finally i got the next flight which was five a clock in the next day. Back to the Maglev, back to tre Metro and Hotel... Yeah, i would have preferred not to have te cold. But at least i know my boys are safe. I have a cosy bed and Lots of tissues. I slept for like 10h and then walked through Nanjing Lu West to the bund in the morning. I might have shopped a little. And then got my picture taken like a sleezy tourist. Cant believe how many people want their picture taken with me there. I mean there's so many Wai Guos, foreigners, around - Why me..? Had to actually run from them. Also in Nanjing Lu, there's the old China reflection, which is the postcard ladies "hello lady - you wanna bagga - watcha - hello", which  I never get in xi'an and BJ anymore, they have totally disapeared from everywhere... I remember how it was back in 2006... We could not leave our Hotel without 15 people harashing us. People leave us alone now a days. That's certainly an improvement in China. 

Anyways now im back in the airport and my flight is not cancelled, so hopefully, i will finally get back home to Xi'an. I feel like shit with my cold, but it could be worse. I could have had Tops with me and him being ill as well. So overall, no need to panic. life goes on.

EDIT: klo 20:45 olen edelleen Pudongin kentällä koska mun uus vaihdettu kone on vaan 4h myöhässä. Welcome to China. katotaan pääsenkö täältä ulos...\update at 8:45pm im still at Pudong airport with my flight only 4h Late... Let's see if i get out of here..