Äärirajoilla

Viimeisen vuoden aikana olen huomannut, että toisinaan vastaan tulee viikkoja, jolloin olen ns. äärirajoilla stressin siedon suhteen. Olen normiolosuhteissa hyvä nukkuja, eli nukahdan heti kun pää menee tyynyyn ja nukun aamuun. Mikäli valvon, on kyseessä äärimmäinen stressitilanne. Olen huomannut, että työni horisonttihankkeen koorinaattorina on nostanut stressitasoa selkeästi. Koen olevani vastuussa työstä, mikä ei aina ole minun käsissäni. Perfektionismi nostaa myös useammin päätään - minut tuntevat tietävät, että olen varsin suurpiirteinen ja coping-keinoihini kuuluu 'laskea laatuvaatimuksia', jotta saan hommat deadlineen mennessä tehtyä.

 Huomaan myös, että kärsin usein ns. huijarisyndroomasta, mikä on hyvin yleinen kaikista korkeimmissakin johtoportaissa oleville - eli jossain sisällä asuu se pieni ääni, joka sanoo, että "ethän sinä nyt pysty, kun sinä olet vain sinä..." Tällaiset tunteet ovat hyvin normaaleja ja onneksi eivät näy ulospäin tai haittaa erityisesti päivittäistä työntekoa, mutta jokatapauksessa niitä on. Temppu on se, ettei suostu kuuntelemaan sitä pientä epävarmuuden tunnetta vaan tunnistaa sen olevan normaali reaktio stressaavaan tilanteeseen.

Ajattelin kuitenkin tässä postauksessa jutella hieman parin viikon takaisesta kokemuksestani stressin äärirajaviikolla, koska siitä saattaisi olla apua sellaisille, joilla on samantyyppisiä tuntemuksia. Tämä oli todella stressaava viikko syyskuun puolella. Mietin silloin, et miten tällaiset viikot tuleekin usein puskista. Tai ainakin mulle välillä tulee. Viikon aktiviteetit eivät yksinään ehkä olleet kovin stressaavia, mutta kun niitä kasataan monta saman viikon ajalle ilman kunnollista toipumisväliä niin siitäpä se stressi sitten syntyy.

Sillä viikolla siinä sopassa oli:

• Yks työmatka kuntamarkkinoille, jossa piti myydä meidän projektia
• Pari stressaavaa konffapuhelua konsortion kansa
• Yks finlandiamaratoonin viestijuoksu (5km)
• Eka avovesisukellus

Nää oli siis keskeisimmät stressorit.

Samalla tavoin kun sukeltaessa, siitä ei ole kovasti haittaa, jos joku yksittäinen juttu on vialla. Esim. jos maski vuotaa, sen voi tyhjentää. Mutta jos tilanne on sellainen, että samalla maski vuotaa, räpylät tippuvat jaloista, pullo irtoaa ja uusi märkäpuku ahdistaa niin silloin monta juttua menee vikaan yhtä aikaa niin siitäpä se stressikuppi sitten menee nurin. Näin minulle kävi sillä viikolla.

Keskiviikkona jo kroppa kertoi melkomoisella niskajumilla, että hei nyt oltais taas äärirajoilla. Kävin läpi sitä, että mikä mua oikein ahdistaa ja totesin, että ylivoimaisesti suurin stressitekijä on se, et muut ihmiset mahdollisesti on pettyneitä mun toimintaan. Olen (yli)suorittaja ja välillä oma tekeminen hukkuu sen alle, että yritän miellyttää kaikkia ympärilläni.

(c) Matti Kannela

Jossain vaiheessa tajusin et kaikista eniten mua ahdisti jälleen tuleva sukellus. Ahdistus oli samantyyppinen kuin tammikuussa, kun aloitin sen sukelluskurssin. Tarkemmin asiaa tutkiskeltuani havaitsin ettei ahdistus ei johtunutkaan siitä, että pelkäisin esim. et hukun tms vaan yksinkertaisesti siitä, etten halunnut tuottaa pettymystä kahdelle miehelle, joiden kans olin suolampeen(!?!) menossa. Tämä oli silmiä avaavaa ja tajusin, että suurin pettymys olisi luovuttaa ennen kuin edes yrittää. Sitä oli siis helpompi kontrolloida siten, että päätti yrittää no matter what.

 

No sukellus ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Voin kertoa, että on ihan mielettömän stressaavaa pelkästään pukeutua human-condom märkäpukuun hupun kanssa. Saati sitten pulahtaa suomalaiseen suohon syyskuussa ilman, että varsinaisesti tietää, mitä on odotettavissa. Eli stressitaso oli ihan korvissa. Juha sanoi matkalla autossa et hyvä että on edes jotain sellaisia tilanteita elämässä, jotka saa mut hiljenemään noin totaalisesti. Minut tuntevat tietävät, että tämä todellakin on harvinaista herkkua. Matkalla kuitenkin oli pakko keskittyä täydellisesti siihen, että kykenee suoriutumaan tehtävästä, joten olin koko automatkan varsin hiljainen. 

Meillä oli siis neljä avovesisukellusta jäljellä sukelluskurssin läpäisystä. Teoriat ja altaat on tehty ja lauantain suolampireissulla oli tarkoitus käydä kymppimetrissä katsomassa vedenalaista maailmaa ekaa kertaa luonnossa. Altaiden jälkeen homma tuntui olevan hanskassa, mutta avovedessä tilanne muuttui radikaalisti: Oltiin tilanteessa, että jos mikään kohta - räpylä tms osuu pohjaan - pöllyää pohja heti niin kovasti, että näkyvyys katoaa täysin ja sitten on mahdotonta pitää yhteyttä kanssasukeltajiin. Eli pohjaan ei saa osua, piste. Minun ja Juhan molempien haaste oli tietysti se, että 0-kokemuksella pinnan alle meneminen vaatii kovasti lisäpainoa. Miksi? Tässä vastaan tulee perusfysiikka, mikä ei ollut edelleenkään allassukellusten aikana minulla hanskassa eli saavuttaaksemme nosteen hallinnan (tila, jossa ollaan välivedessä eli ei pinnalla eikä pohjalla ja pysytään samassa tasossa), täytyy keuhkot vetää aikalailla tyhjiksi ennen kuin hengittää uudestaan sisään. Näin jälkikäteen ajatellen, ei ihme, ettei se onnistunut tuolla stressitasolla.

Sukellusopettajamme kärsivällisyys ja ystävällisyys meidän kanssamme on ollut koko vuoden ajan huikeaa. Kun kävi selväksi, ettei tässä mennä kymmeneen metriin millään, hänessä näkyi minimalistisesti turhautumista. Sen sijaan keskustelimme vaihtoehdoista, miten edetä. Tämä kokemus itsessään sai minut miettimään syvällisesti pedagogiikkaa ja sitä, miten opettajana täytyy aistia, milloin painostaa oppilaita parempaan suoritukseen - milloin taas tukea ja kannustaa... Koen, että sukellusopettajani toiminta on ollut pedagogina meidän kanssamme varsinaista taikuutta... Tammikuussa en uskaltanut edes laittaa kasvojani veteen ja nyt - tämän aikalailla täysin pieleen menneen suolampi-episodin jälkeen oli fiilis edelleen sellainen, että "Huomenna uudestaan". Mietin, että jos kykenisin puoleenkaan tästä pedagogiikan tasosta omien kandi- ja graduopiskelijoitteni kanssa... Huh! Valmistuneiden opinnäytteiden määrä olisi ehkä sama, mutta opiskelijoille jäisi prosessista käteen kokemus, että he ovat haastaneet itseään menemään epämukavuusalueelle ja tulleet sieltä voittajina ulos. Siinäpä tavoitetta kerrakseen.

Sukelluksen jälkeen stressi laukesi tietystikin. Stressaavia viikkoja tänä vuonna on kuitenkin ollut useita... Mikä ajaa 37veen jatkuvasti epämukavuusalueelle? Onko 'normaali' matalastressinen elämä jotenkin tylsää? Olenko minä ihminen, joka haluaa kulkea high-high:t ja low-lowt...? Vastaus lienee kyllä. Pahinta lienee kyllästyminen tai tasapaksuisuus. Läheiseni kysyi minulta menneen vuoden aikana useampaan otteeseen: "Eikö sinun kannattaisi yrittää tehdä elämästäsi helpompaa?" Olen huomannut, että minulla elämän helppous ei todellakaan johda onnellisuuteen, sen sijaan haasteellisuus johtaa. En kuitenkaan koe tämän kaavan:

Haasteellisuus -> Onnellisuus 

Olevan kaikille ihmisille sopiva. Tai korjaan: Se on kaikille sopiva, jos haasteellisuuden tason saa itse määritellä. Minun tilanteessani haasteellisuus todellakin on sitä, että:
a) hallinnoidaan 17 partnerin konsortiota
b) osallistutaan juoksutapahtumaan ja
c) hypätään pinnan alle suolampeen

Jokaisen taso on oma... Mutta sanon tämän: Se tunne, kun on ylittänyt itsensä - mennyt ulos omalta mukavuusalueeltaan ja selvinnyt... Sitä hormooni-coctailia ei saa rahalla.

Onko teillä yllättävän stressaavia viikkoja? Mitä niissä tapahtuu? Mitä niistä oppii?

/I have been contemplating happiness in comparison to stress levels this year. It is because I somehow seem to put myself to situations where stress levels rise and it tends to go 'over board'. There is no 'one factor'. If there is only one factor, it means the stress does not overflow. But when there is several like a few weeks back when I had a work trip, a running event and a dive on the same week - it suddenly meant that the stress level went off the roof. What I have learned? To spot the risks in advance - I know for a fact that November-December will be hard. 5 Trips in 3 weeks or so... Regardless, those weeks will be hard, I know it now. But that makes me enjoy the 'regular weeks'. Those perfectly normal weeks when 'nothing happens' and everything is alright. Like this week <3. And what else did I learn? That I am a person who gets kicks from challenging herself. The trick is to go just beyond comfort zone, but not too far into the stress level. If only I could master that one...

Peloista eroon

 

 Minä pelkään mielestäni aika vähän. Tai korjataanpa tämä lause: Annan pelkojeni hallita elämääni mielestäni aika vähän. Kaikki ihmiset pelkäävät jotain ja se on tarpeellista - jo ihan siitäkin syystä, että pelot kertovat itsesuojeluvaistosta. Minun mielestäni elämä on vähän liian lyhyt siihen, että antaisin pelkojeni sanella minulle, mitä voin tai en voi tehdä. Niinpä jos minulla on jotakin pelkoja ollut, olen pyrkinyt hivuuttautumaan sinne epämukavuusalueelle pikkuhiljaa kohtaamaan niitä.

Muistan, miten teini-iässä pelkäsin pimeää. Aloitin itselleni pimeän siedätyksen eli kävelin joka ilta kotoani Kaijjaanissa Vuoreslahden tietä niin pitkälle, että olin pilkkopimeässä yksin. Joka ilta kävelin 50 metriä syvemmälle pimeään. Se oli tehokasta ja toimi.

Niin kauan kun muistan, olen pelännyt hukkumista. En tiedä miksi juuri hukkuminen on ollut peloistani suuremmassa osassa kuin vaikkapa putoaminen - minulla ei juurikaan ole korkean paikan kammoa, päin vastoin jos saisin valita kuolemani niin se olisi varmaan hyppy vuoren rinteeltä alas. Ehkä lapsuudessani olen meinannut hukkua kylpyammeesseen tai jotain - en muista tapahtunutta, mutta tiedän, että minä en ole ollut ihminen, joka harrastaa sukellusta tai snorklausta. En ole koskaan oppinut pitämään nenääni kiinni sukeltaessani vaan minun on aina täytynyt pitää nenästä, kun hyppään veteen.

Minua ja uutta kumppaniani Juhaa yhdistää erityisesti tämä, että kummallakin on kiinnostusta kokeilla omia rajojaan ja etenkin mennä sinne epämukavuusalueelle katsomaan, että hei miltäs täällä näyttää. Olin kertonut Juhalle peloistani täysin arvaamatta sitä, että hän päätti syntymäpäivänäni ehdottaa, että mentäisiinkö laitesukelluskurssille...

Olin aluksi aivan kauhuissani...

Minulle tämä on ollut "mind-over-matter" -keskustelu. Tiesin heti, että haluan. Aivoni kuitenkin sanoivat, että niin muuten, sua pelottaa toi naaman laittaminen veteen... Ootko nyt ihan varma, että aiot tehdä näin... Ja mites kun sit menee sitä vettä nenään... Kertoessani huolistani sukellusopettajalleni M:lle, hän sanoi minulle, että "No sitten menee vettä nenään - so what?" Tämä oli ihan tajunnanräjäyttävä pointti. En ollut koskaan miettinyt sitä, että vesi nenässä vaan tuntuu ikävältä, mutta ei siitä mene keuhkoon vaan takas suuhun...

Edellisenä iltana ennen ensimmäistä sukellusta olin aika paniikissa ja mietin pelkoani: Suuremmat pelot kuin se, että vettä menee nenään tai vaikka hukun, olivat sosiaalisia. Pelkäsin sitä, että minut pakotetaan tekemään jotakin sellaista, mihin en pysty, liian nopeasti. - Tämä pelko juontaa juurensa yhdestä elämäni suurimmista käännekohdista:

Olin 12 vuotta ja harrastin telinevoimistelua. Ryhmässäni oli vetäjänä pari 16vee tyttöä, jotka pakottivat minut eritasonojapuilla temppuun, johon en ollut valmis. Sanoin, että en ole valmis tähän, mutta minut pakotettiin silti... Putosin niin, että sattui. Päätin heti, että lopetan pari vuotta kestäneen harrastukseni. Noh... Sen tilanteen seurauksena sitten päädyin korvaavana harrastuksena tennikseen, joka taas dominoefektinä johti a) siihen, että tapasin Teron, bff:ni, b) Teron kautta Tinon... c) Tinon kautta turkulaiset hörhöpiirit ja päädyin Finnconiin kvismännöimään ja sitten tapasin d) J:n, jonka kanssa olen siis ollut viimeiset 15 vuotta yhdessä... Koen, että tämä yksittäinen traumaattinen tapahtuma on ollut minun elämäni merkittävimpiä hetkiä. ---Mutta tämä on sivuraide, palataan pelkoihin...

Eipä siis ihme, että sukeltamaan meneminen pelotti. Asian ytimessä minulla on se, että haluaisin pystyä näyttämään, että hei mää kyllä hanskaan tän. Pystyn! Ja toisaalta pelko siitä, että petyn itseeni, kun en pystykään ja vieläpä teen sen arvostamieni ihmisten nenän alla - aika kamalaa! Huomaan, että minulla on sisäänrakennettu kasvojen menettämisen pelko, ihan kuin kiinalaisilla/japanilaisillakin. Vielä tässä 37 vuoden iässä. Asia jopa huvittaa minua, mutta näin se on.

Sitten kun tajusin, että hei en pelkääkään hukkumista - asia oli helpompi käsitellä.  Ihmisten edessä suoriutuminen on sellaista, mitä teen päivittäin työkseni. Voisi siis kuvitella, että se olisi rutiinissa. Silti on tilanteita, jotka jännittävät vaikka usein olenkin hyvä esiintyjä. Jännitys on kiehtovaa ja se fiilis, kun on sen tehnyt ja tilanne on mennyt hyvin tai ainakin hyväksyttävästi - no sehän on sellaista adrenaliinihumalaa.

Näin kävi myös sukeltamisen kanssa. Sain edetä omaan tahtiini ja minulle etukäteen kerrottiin, mitä minulta vaaditaan. Mikä ihmetys oli kun tajusin, että hetkinen - se ei haittaa, että nenässä on vettä. Sen saa puhaltamalla pois... Eli niin kauan kun minulla on annostelija suussa, kaikki on hyvin, eli hengitän. Ei siis hätää, jos nenään tai silmiin menee vettä... Niinpä opin toisella sukelluksella tyhjentämään maskini... Mikä voittajafiilis! Ihan mieletöntä. Miten tää asia, jota olen aktiivisesti pelännyt koko ikäni, on nyt yhtäkkiä ihan mukavuusalueen sisällä...? Miten voinkin mennä veteen seuraavalla kerralla ilman pelkoa siitä, että mitenkähän tässä käy. Olen sellaisessa epäuskoendorfiinipiikissä edelleen - what the fuck just happened!?!

Opettaja oli huikean ammattitaitoinen ja osaava. On helppoa mennä pinnan alle ammattilaisen kanssa, joka osaa kuunnella ja aistia oppilaiden kykyjä ja toisaalta vaatia tekemään enemmän kuin mitä itse uskaltaisi. Just tällaista haluan elämäni olevan niinkuin se tänään on: Pelkojen rajoille ja niistä yli.

Opetuksesta ja kuvista kiitokset (c) Matti Kannela




/I believe I have only a little fears in my life. At least I don't like to let my fears rule my life. One fear I have always had - drowning. Or so I thought it was a fear of drowning. Actually it was a fear of social pressure - I never learned how to dive when I was a child and I have always held my nose when going underneath the water... So I decided that this is something I can overcome. My social pressure fear started when I was 12 years old and fell off unparallel bars when doing gymnastics. I was pushed and pushed to the limit with my supervisors back then and even though I was not ready - they made me do it and I hurt myself. This made me stop my hobby of 2,5 years and turn to tennis (which oddly then led to most of the good things happening in my life, so never mind that story - traumas clearly can also be good for you)... But anyways, with diving, the key has been that my diving instructor has been very patient with me and I was able to study and learn the clearing of my mask with my own phase. This was done very professionally and because that I have now completely cured my fear of drowning and diving and can be under water without my mask on... What an amazing feeling! I feel like this is what life is about for me: Going to the limits of my fears and stepping over the threshold. What a powerful feeling: I can go under water - my own mind cannot stop me anymore! Mind over matter.