Oksitosiinit tapissa

 Alkuviikosta pohdin tulevaisuuden haaveita ja -suunnitelmiani. Tänä aamuna kuitenkin mietin, että minulla on kaikki. Elämä on täydellistä. Että elämässä on niin paljon rakkautta, että siihen pakahtuu. (<-Mies kommentoi, et sää puhut näin vaan siks et oot saanut hyvää seksiä...) Tottakai unelmoin ja suunnittelen, mutta tässä tämänhetkisessä paikassa mun elämässä koen suunnatonta tyytyväisyyttä. Odotan mielenkiinnolla, millaisia käänteitä elämällä on edessä, mutta en pelkää.

Ympärillä on ihmisiä, joista tulee hyvä mieli ja hyvä olo. Työ on päivästä toiseen erilaista, yllätyksellistä, mahdollisuuksia täynnä, haastavaa ja kehittävää. Ja hei, miten mieletöntä on et saa matkustaa ympäri maailmaa puhumassa ihmisille ja joku maksaa mulle siitä... Siis oikeesti!

Elämä on antanut minulle ihanan pienen aamu-unisen lämpökääryleen, niinkuin mediapersoona Laura Satamo tällä viikolla omista lapsistaan puhui. Se oli minusta niin söpö ilmaus, että halusin varastaa sen.

 Sit tällä viikolla on taas isompien muksujen vuoro tulla kotiin. Tunnen valtavaa kiitollisuutta uusioperheviikonlopuista, joissa käydään maratoniuimahallireissuilla ja pelataan papupeliä.

Ja sitku kaikki viisi istuu yhtäaikaa spontaanisti samalla sohvalla kukin omiin juttuhinsa uppoutuneina, se on parasta. Mikä etuoikeus saada osallistua näiden neljän kiinnostavan persoonan arkeen ja miettiä yhdessä elämän hauskoja ja vaikeitakin kysymyksiä.

Nii tai sitten tää kaikki johtuu siitä, et mua on halittu tarpeeks ja oksitosiinit on tapissa. Jokatapauksessa -  Ihanaa päivää kaikille!

/I was thinking of my plans for the future this week - many exciting things that might happen some day: Things that I am dreaming of. But then it struck me: I have everything I need. Life moments & future are simply a bonus when right now is full of joy and happiness. The people around me are overwhelmingly wonderful and my job is so challenging, exciting and full of wonder every day. How could I ask anymore, when I already have it all? I hope you all have a great day today!

Matkahaaveita 2015

Tätini kysyi minulta eilen, että mihinkäs mä olen seuraavaksi menossa... Ja jouduin vastaamaan, että mulla ei ole yhtään reissua buukattuna, apua miten huolimatonta! Tämä johti siihen, että aloin miettimään, et mihinkäs mä oon tänä vuonna oikeastaan menossa... Kuten olen aiemminkin jo kertonut, matkustan yleensä erittäin harvoin vain ihan huvikseni. Käytännössä en juuri koskaan. Sen sijaan matkustan 1. työni vuoksi, 2. Shorinji Kempoleireille tai 3. Tapaaamaan sukulaisia/ystäviä. Toki jälkimmäisiä alkaa olla maailma täynnä. Tein jonkun tollaisen helpohkon 'luettele maat, joissa olet käynyt' kartan. Saattaa siitä joku uupua, mutta eiköhän tuo 26 maata ole aika lähellä totuutta. Maailmaa on tullut nähtyä, mutta vielä on paikkoja bucket-listalla, eli haluaisin käydä ennen kuin potkaisen tyhjää.

Vuonna 2012 tein listan paikoista, jotka ovat mun 'matkustusunelmat' -listalla. Olen sieltä kerran vuodessa poiminut aina jonkun pois. Oliskohan tänä vuonna joulun alla aikaa lähteä Alpeille laskemaan, sitä pohdiskelen. Muut taitavat olla aika kaukaisia projekteja, ellei sattuisi sopivaa konferenssia tai työn puolesta matkustusta. Ovathan reissut ennen kaikkea aika ja raharesurssikysymyksiä.

 Tänä vuonna olen alustavasti suunnitellut reissuja Portugaliin, Tsekkiin ja joko Puolaan tai Ruotsiin. Jälkimmäinen on tietysti kysymys siitä, mille kempoleireille osallistua - mihinkähän te olette menossa kempokaverit...? Lisäksi mietimme, miten löydettäisiin rahoitusta Kiinaanpaluuseen. Sillä kyllähän se niin on, että Kiina on mielessäni joka ikinen päivä. Ne kadut, ne ruoat, ne ystävät. Olen ajatellut niin, että jos saan väitökseni esitarkastukseen, saan lähteä Kiinaan kesällä. Siinä sitä onkin tekemistä. Nämä 13 vuoden takaiset kuvat ovat syksyisestä Krakovasta. Olisikohan siinä ajatusta tälle keväälle... Mut ihan ekana ajattelin lähteä Kainuuseen. Nyt olisi hiihtokelejäkin. Mistäs reissuista te unelmoitte?

Yesterday my aunt asked me, where am I going to travel next. That's when it hit me: No trips booked. Yes there is some plans of travels this year, mainly Portugal, Czeck and Poland/Sweden. Last is of course is a contemplation on which Shorinji Kempo camps to attend. Which gasshukus are you attending my Kempo friends, I wonder... On the other hand, I would like to go to Cracow, as it's much more exotic than Stockholm, but then again, Unity camp is always iron as far as content goes. Another issue for the Unity camp this year is that it's once again on top of Eurovision, which I would like to see from home. European Taikai in the Autumn in Lisbon is deifnitely already in the calendar. We are also looking for ways to return to China - certainly something that calls my name every day. I miss my friends, I miss the food, I miss my second home. So those are my current travel plans for this year - of course firstly I am going to go to Kajaani. It's skiing time! Which places do you dream about visiting for this year?

My China

Osaisinpa selittää, miksi minä haluan olla Kiinassa. Juttelin tästä Tinon kanssa - siitä, miten vaikea on kertoa muille, millaisia tunteita joku paikka voi minussa aiheuttaa. Kiinan suhteen se on hankalampaa kuin monen muun paikan, sillä länsimaalaiselle Kiina on shokki - se on jotain aivan järjenvastaista, se on jotain sellaista, jota kenenkään järjellisen ihmisen ei pitäisi valita kotinsa ohi, varsinkaan kodin Suomessa. Täällä Kiinassahan on likaista. Ja meluista. Ja surkea sosiaaliturva. Ja kaikki vaikeaa kun ei osaa kieltä kunnolla. Puhumattakaan siitä, että pahimmillaan viikon oleskelu Kiinassa savusumussa voi tarkoittaa päivän nipsaisua eliniästäni. Sanonko vielä jotain: länkkärit vaan näyttävät silmiini paremmalta. Onko siis jotain äärilleen vedettyä masokismia, että minä haluan palata Kiinaan, kerta toisensa jälkeen?

 Kävin jopa kiivaan sanailun kolleegani kanssa siitä, että kannattaako Kiinaan mennä edes työn puolesta. Hänen mielestään ei, koska voi Suomessa tehdä työtään tehokkaammin. Hän vietti 4kk Kiinassa perheineen. Päätimme lopulta keskustelun siihen, että kummankin kokemukset olivat oikeita, eikä kannattanut yrittää toisen kokemusta paheksua.

 Koska nyt kun kävelen kiinalaisen kotikaupunkini kaduilla niin minua hymyilyttää, koska olen täällä onnellinen. Katson lastani, joka on iloinen ja rentoutunut ja riemukas. Mieheni on myös elementissään. Meillä on täällä hyvä olla ja meitä kaikkia kolmea yhdistää sama ajatus: kaiken järjen vastaisesti - me rakastamme Kiinaa ja siksi olemme täällä.

 Tiedän, että tämä blogipostaus on varsin turha, koska sinulla joko on tämä olo tai sitten ei ole. Järjellä voin sanoa, että Suomessa elämä on tuhat kertaa yksinkertaisempaa ja varmaan jollakin mittakaavalla myös parempaa. Ehkä meillä vaan on sellainen mittari, joka ei 99% länkkäreistä löydy - edes niiltä, jotka ovat viettäneet pitkään Kiinassa. Tottakai kaikilla on huonoja kiinapäiviä, mutta vaikka tällä viikolla olemme olleet kipeänä, työstressaantuneita ja väsyneitä kun lapsi ei nuku öisin, huomaan että olen koko ajan yhtä hymyä.

 Minä nautin siitä, että jokainen päivä on seikkailu. Siitä, että vastaan tulee haasteita. Siitä, että elämä on yllätyksellistä. Siitä, että kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti minä pärjään täällä. Ehkä se päivittäinen itsensä ylittäminen on se koukuttava tunne, että tietoisesti elää epämukavuusalueellaan, mutta nauttii siitä. Toki täällä on tiettyjä asioita, joita kaipaan erityisesti Suomessa ollessani. Niitä ovat mm. Ruoka, vuoret ja ihmiset. Ja etenkin se tunne, että minä kykenen elämään ja asumaan tässä itselleni kovin vieraassa kulttuurissa, enkä ainoastaan pärjää vaan otan siitä kaiken irti.

 Joskus toivon, että joku siellä kotona ymmärtäisi tämän. Että osaisin paremmin selittää, miksi minusta tuntuu tältä. Mutta sitten muistan katsoa ympärilleni ja nähdä kahdet kasvot, jotka ymmärtävät. Se riittää minulle:)

 I sometimes wish I could better express why I want to return to China time and time again. Yes I live most of my life in the Western paradise called Finland, where all the problems are first world ones - In Finland no one is homeless (really), the sky is almost always blue and everything runs when it says it will. Often it seems against sanity to want to be in China - cut down our lifetime maybe by living inside the ash cloud. To make our lives very instable. Just this week we've had days without water or electricity. The bank machines have not worked. The restaurants we liked have closed down. Nothing in China is stable and it's in a constant flow of change. So I am trying to explain why my class about China is always half full, not half empty. Why I choose to see what most Finns would never understand. What most westerners dont.

Yes, the food here is awesome. Period. And it costs almost nothing. There is history unlike any other - thousands of years, dynasties after each other. Civilization. We've also managed to gather quite an active social life now, many days are filled with meeting many friends, all over the land. But at the end of the day it's not just that. It's the feeling of being a part of a culture so far from my own, and excelling in it. Not just surviving. I moved into another country, on another continent, where everything is difficult, but I did it and am proud of it. Perhaps I'm a masokist of some sort - as I get kicks for being out of my own element. In fact, that's my element, meeting new cultures, new people and figuring them out. I never thought life should be too easy. It's true that I would have never come here without my husband, which I am most grateful for. But also every day now I'm proud of my growing little Chinese skills, and the everyday challenges that I have managed on my own in here. The feeling of walking these streets like a native - is such an addictive feeling. 

So I know that for many people, China is just dirt and smog. But for us, it's a dream we share and live. Overall, looking into the eyes of my boys, they are smiling. And I know I've got two people who understand. That's enough for me.