Tunteiden sallimisesta

Eilen lueskelin ystäväni blogista kirjoitusta tunteista. Se sai minut ajattelemaan aihetta, mitä saamme tuntea ja miten yritämme kontrolloida muiden ihmisten tunteita. Aika iso osa ihmisten välistä vuorovaikutustahan perustuu nimenomaan tunteiden ilmaisuun, välittämiseen toisille. Olen tätä aihetta miettinyt viimeisen vuoden aikana paljonkin ja tullut siihen tulokseen, että olen onnellisimmillani silloin kun hyväksyn omat tunteeni, olivat ne sitten ns. negatiivisia tai positiivisia tunteita. Oletan, että minua kiinnostaa aika vähän, että mitä muut ajattelevat minun tunteistani - ovatko ne hyväksyttyjä vai eivät. Minulle ei tee tiukkaa itkeä bussissa tai nauraa ääneen elokuvissa. Pystyn innostumaan jostakin asiasta aivan nollasta sataan hyvin pienessä ajassa. Joskus ilmaisen tunteitani niin, että huomaan sen vaivaavan muita. Toki sellaisessa tilanteessa pyrin purkamaan niitä tunteita jonkun muun ihmisen läsnäollessa tai yksin. Mutta tiedän, että minä saan tuntea ihan just niin kuin miltä musta tuntuu. Se on vapauttavaa, koska jotenkin minusta on kuluttavaa rajoittaa tuntemista. Että ei saisi tuntea jotain, mitä kuitenkin tuntee.

Kuitenkin samaan aikaan kun ajattelen näin, huomaan, että yritän rajoittaa ja hallita toisten tunteita. Esimerkiksi liittyen tähän asiaan, että lapseni on autistinen. Toki jokaisella pitäisi olla oikeus tuntea tällaisessa kriisitilanteessa niin kuin he haluavat tuntea. On jopa tärkeää, että he saavat käsitellä tietoa omassa tahdissaan. Vaikka se minusta tuntuukin joskus tuskaisen hitaalta prosessilta.

Psyykkisen kriisin vaiheet: Lähde
1. Sokkivaihe
2. Reaktiovaihe
3. Työstämis- ja käsittelyvaihe
4. Uudelleensuuntautumisen vaihe

Esimerkiksi muutamat sukulaiset/ystäväni tuntuvat edelleen (vuoden jälkeen) haahuilevan tuolla shokkivaiheessa, jossa siis tyypillistä on asian kieltäminen. Edelleen on niitä, jotka epäilevät, ettei lapseni olisikaan autistinen. Se tuntuu meistä vanhemmista kovin kummalliselta, että eikö sitä voisi jo hyväksyä, kun hänen toiminnastaan se on selkeästi ja koko ajan nähtävissä. Toisaalta jos tekisin niin kuin paasaan, minun tulisi vaan hyväksyä nämäkin tunteet ja antaa näiden ihmisten käsitellä kriisiä omassa tahdissaan.

Olen itse kokenut sen verran monta kriisiä elämässäni, että tiedän, etten tykkää jäädä sängyn pohjalle vellomaan siinä märehtimisvaiheessa. Aika nopeasti yritän päästä työllistämisvaiheeseen ja uudelleensuuntautumiseen. Tämän opin myös isältäni, joka kaksi päivää halvaantumisensa jälkeen pyysi, voisiko tavata fysioterapeutin keskustellakseen tulevaisuudesta. No, hän toki oli saman viikon lopussa jo jättänyt meille jäähyväisensä, mutta teholla maatessaan hänen kognitiiviset prosessinsa olivat optimistiset. Kiitos sinulle sinne taivaaseen tästä opetuksesta ja siitä, millaisen ihmisen minusta kasvatit!

Huomaan kuitenkin, että vaikka itse saatan nousta äkkiäkin kohtuullisen toiminnalliseen kuntoon, se on hitaanpaa muilla ihmisillä ja minun pitäisi paremmin sietää, hyväksyä ja tukea sitä. Ei ole vääriä tunteita ja kaikilla tulisi olla oikeus tuntea juuri niin pahalta kuin tuntuu. Tiedän, että optimistiset ihmiset saattavat välillä olla todella ärsyttäviä niitä kohtaan, jotka vaan haluaisivat vetää peiton korviin ja unohtaa maailman vaikka vuosienkin ajan. Olen ollut sielläkin. Olen ollut masentunut. Tiedän, millaista se on ja että kuinka ärsyttävää on että joku yrittää pakottaa ylös sieltä sängystä. Kun vielä oppisin olemaan painostamatta läheisiäni tuntemaan samoin kuin minä - siinäpä sitä olisikin päämäärä. En tiedä, miksi nykyajan ihmiset edelleen ajattelevat, että ihmissuhde on jotenkin epäonnistunut, jos molemmat eivät tunne toisiaan kohtaan tai jotain asiaa kohtaan samantasoisia tunteita. Joskus tämä minulta unohtuu, mutta yritän kehittyä. Itselleni sallin kaikki tunteet, mutta mitä niistä muille jaan, yritän suhteuttaa siihen, mitä ajattelen toisen kykenevät käsittelemään ilman liiallista mielipahaa.

I wonder if I would actually finish this post one day. I started it a week ago. Where does the time go? So I was reading my friend's blog entry about 'Which emotions are allowed?' Her question was: Is she allowed to feel like crap just because her bf is in the army service, when there's so many bigger problems in the world and people who are pregnant missing their spouses. My answer was yes. I think everyone is entitled to have all feelings that they anyways feel. For me personally, embracing rather than denying feelings works out much better in understanding myself. It's not difficult for me to cryi or laugh out loud in public, although I know sometimes showing emotions makes other people kind of embarrashed, nervous or even judegemental. My son has learned to show his affection towards some of his loved ones by snogging. He's very passionate snogger and will eat your nose if you are dear to him. Sometimes the other parents in his day care look at us a bit funny, as their kids don't get so all over their face when they pick up their kid. I don't find this troubling - I am not forcing them to do it. I have been trying to remember to allow others to feel differently from myself even though that's often hard. For example when dealing with the fact that my son is autistic, some relatives still act so that they are in denial, after 1 year. I find this very odd, as I have dealt with so many crisis in my life that I am able to move along emotions quite swiftly and I know many people don't want to or don't have that kind of capasity to even do so. I am trying to learn to accept that they can process emotions in their own speed and that pressuring people never helps. Everyone should be allowed to have feelings and express them without me having to control them all the time. Tough lesson to learn for someone who goes from 1 to a hundred in just a few seconds. And to the end I will share a conversation from last night's Shorinji Kempo practise with my German friend. It was a kind of pause in the technique and I attacked him for some randori:

Him: (I've just attacked him out of nowhere) You've got so much agrression tonight! I am a calm person.
Me: (punching him to the face)  I am not.
Him: (grabs my hand and kicks me) I know.
Me: (punch and kick) I know you know.

This is why I love Shorinji Kempo. I get to kick and punch people when I feel aggressive and they can take it. Great way of emotion relief. Cause the feeling you get when someone's beaten you up on to bruises - there's no energy left to feel anxiety anymore. Definitely a sport for people with extra emotions... 

Kuvat/pictures Pinterest

Suutelemisesta

Tällä viikolla feisbuukin on vallannut tämä video. Yleensä en jaksa katsella you tube videoita vapaa-ajan vietokseni, kun tv-sarjojakin on niin paljon ja yadayada. Tämä aihe kuitenkin osui ja upposi, varsinkin kun sitä vielä radiossa ruodittiin. Videossa siis taiteilija on pyytänyt 20 toisilleen vierasta ihmistä suutelemaan ensikertaa kameran edessä. Ei mikään helppo juttu. Tai no, toisille on, toisille ei. Oliko teidän mielestä vaivaannuttavaa katsoa tätä pätkää? Minä en itse tunnistanut häpeän tunteita lainkaan, toisin kuin radiojuontaja. Niinpä lähdin ajattelemaan asiaa omien kokemusteni perusteella.

Olen kieltämättä jonkun kerran suudellut täysin tuntemattomia ihmisiä, ilman, että tiesin heidän nimiään. Itse olen kokenut tämän aika luonnolliseksi, en mitenkään vaivaannuttavaksi. Mutta tokihan suutelemiseen liittyy yleensä paljon tunnelatausta ja kysymyksiä - mitä se tarkoittaa, että suudellaan? Haluukohan toi toinen, haluunkohan mä itse? Johtaako tämä nyt johonkin? Kuinka paljon avaan suuta ja mikä on tekniikka? Kumpi sen aloitaa? Suuteleeko se toinen takaisin? Kumpi vetäytyy ensiksi pois? Mihin kädet laitetaan?

Sen sijaan videokameralle (näyttelijän osassa) en ole suudellut kuin kerran ja se, no sanoisin, että kaipaa jonkun asteen harjoittelua, vaikka kyseessä olisikin entuudestaan tuttu ihminen. Onhan se kuitenkin ehkä mukavuusalueen ulkopuolella. Tosin elämänkokemus auttaa ehkä suutelemisessakin eniten - ehkä kyse on kuitenkin ihmisen itseluottamuksesta.

Minä suutelin ensikertaa vanhojen tanssien jatkoilla. Ihan selvin päin. Se oli muistaakseni varsin mukavaa, mutta samalla tökeröä, vähän kuin ottaisi kynän käteen ekaa kertaa ja yrittäisi piirtää jotain. Sen verran exhibionisti olen, että suudelmaa seurannut yleisö ei siinä vaiheessa haitannut ollenkaan. Kiitos siitä suudelmasta asianosaiselle, jos luet tätä:)

Ensimmäisten suuteluvuosien aikana muistelen, että oli aikaa suudella vaikka koko päivän ajan. All day long, all night long. Kuka kolmekymppinen saa elämäänsä mahtumaan edes minuutin mittaisia pusuja päivittäin? Siinäpä kysymys.

Tiedän, että olen muuttunut suutelijana vuosien varrella. Teini-iässä tuntui, että siinä on vaan tarkoitus vaihtaa mahdollisimman paljon sylkeä toisen kanssa. Ihminen, joka on muuttanut eniten suutelutyyliäni on ylivoimaisesti aviomieheni. Hän suutelee erinomaisen hyvin, mutta kun tapasimme, olin sitä mieltä, että hänen tekniikkansa oli minulle liian hidas. Vuosien varrella tietysti pariskunnan tyyli alkaa tyypillisesti lähestyä kompromissia - minusta ainakin tuntuu, että nykyisin minulla on vähemmän kiire.

Radiossa keskusteltiin myös siitä, että mikä on hyvä numero. Eli montaako ihmistä on elämässään suudellut. Poskipusut ei kelpaa! Tämä on aika rankka kysymys muistille: Taisin päästä lukuun 19 - tosin varmaan on joitakin, joita en vaan muista yksinkertaisesti. Radiojuontajanainen (ikä 41) oli päässyt sataan - sinänsä kuulostaa paljolta, mutta loppujen lopuksi siinä oli n. 4per ikävuosi siltä ajalta kun on aktiivisesti suudellut. Onko tässäkin numerossa sellainen haluttu arvo, että miehillä on parempi mitä isompi ja naisilla mitä pienempi numero?

Tällaisissa aatoksissa tänään. Herättikö ajatuksia teissä?

I know Saturday night is the worst post night of the week, but yesterday I was too busy living to post, so I really ought to publish this now. Even if no one reads it because you are all in some Saturday night parties... This week in facebook, this video has been going around: Twenty strangers kiss each other for the first time. I think this is one of those videos that put a smile on anyone's face. In the radio, the journalists were discussing this one and some said they felt ashamed by some of the couples - or at least akward. I had no such feelings. I think kissing strangers can be entirely natural and not weird at all. But that depends on life experience and confidence more than anything. I have once kissed on 'screen' for cameras and that needs practise - it was totally akward.

Personally I first kissed at the age of 17. I remember that it was nice, but a little strange as I had no clue what I should be doing. I guess life educates you in these case - I'd like to think I've improved as a kissed. The person who influences my kissing tactics the most, is my husband. He's a great kisser, but when we met, we were completely in different pace. I think now a days it's a compromise of fast and slow. 

Kissing can be a really tough situation - you need to go through all thoughts from 'what does this mean that we are kissing now', 'does it lead into anything' 'Where do I put my hands' 'How much do I open my mouth' and so on. In the radio, they were also talking of people's numbers - how many persons have you kissed? What's a good number? I got to 19, but it's possible that there are some times I just don't remember - Kissing on the cheek doesn't count. Is this also a number that if you are a girl, you want a smaller numer and if you are a boy, you need a bigger one...? What's your number? The radio host said 100. I worry about the quality of the kisses there as well. How did you feel watching this film? Akward or pleased?