Elämän 7 vuoden syklit

Olen asunut 14v Ristonmaalla tällä samaisella kadulla, samassa talossa. 7 vuotta sitten toukokuussa muutin "Seinän taakse" kun avioliittoni J:n kanssa tuli päätökseensä. Sen jälkeen asuimme vierekkäin. Elämä H-tiellä on ollut hyvää ja nousujohteista. 7 vuoden aikana olemme kasvattaneet 5-henkisestä perheestä kuusihenkiseksi. 7 vuoden aikana olen myös ostanut yhteensä 10 asuntoa. Olen perustanut yhden toiminimen ja myöhemmin yhden osakeyhtiön. Palkkatöitteni ohella tarjoamme Airovia Oy:n kautta hostaus- ja siivouspalveluja lyhytaikaisvuokraukseen Jyväskylässä. Yritys mahdollistaa perheelle ja läheisille joustavampaa ja vapaampaa elämää. 

Tänään ostin talon ja me muutetaan lokakuussa uuteen kotiin kylän toiselle puolen. Elämä on hyvää just nyt. 

 

/

I have lived for 14 years in Ristonmaa, on this very same street, in the same building. Seven years ago, in May, I moved “behind the wall” when my marriage with J came to an end. After that, we lived side by side. Life on H Street has been good and on the rise. Over these 7 years, our family has grown from five to six people. During these 7 years, I’ve also bought a total of 10 apartments. I’ve founded one sole proprietorship and later a limited liability company. Alongside my salaried job, we offer hosting and cleaning services for short-term rentals in Jyväskylä through Airovia Oy. The company enables a more flexible and freer life for our family and loved ones.

Today, I bought a house and in October we’re moving to a new home on the other side of the village. Life is really good right now.

 

44 Today

 

Tänään täytän 44 vuotta. Aloitin tämän blogin kun olin 31 eli melkoinen määrä tapahtumia on täälläkin kuvattu vuosien varrella. 2025 vuonna ei ole niin muodikasta kirjoittaa blogia enää - pidän tätä lähinnä rutiinin vuoksi ja siksi, että itse on mukava katsoa taaksepäin, mitä teki milloinkin. Lapset kasvaa ja vuodet juoksee, niinhän se on. 

 

Syntymäpäivänä tänään oli ihan tavallinen päivä. Tai se tänäkin vuonna oli lomiltapaluupäivä joten mitään kovin erikoista en tehnyt. Ihanat leidit veivät minut brunssille, jossa kuitenkin keskusteltiin enimmäkseen työasioista...  Eilen kutsuin vaihteeksi mummo-ikäisiä sukulaisia kahville ja iltapalalle meille, Esikoisemme S leipoi upean kakun minulle!

Sain ihania kukkia jälleen ja ostin itselleni synttärilahjaksi torista käytetyn Oura-sormuksen. Viime vuonna otin osaa tutkimukseen, jonka osana sain hyödyntää Ouraa, mutta vuoden lopussa kun se piti antaa takaisin niin ajattelin, että ostan sellaisen kuitenkin, koska koen siitä olleen merkittävää hyötyä mm. unien parantamisessa viime vuoden aikana. Tykkään tutkia tietoa ja käppyröitä, joten minulle sopii kerätä dataa 24/7. Eilen sain tädiltäni hieman rahaa lahjaksi myös - sen laitoin suoraan Bitcoiniin odottelemaan tuplaantumista vuoden aikana.

Olen miettinyt tulevan vuoden tavoitteita ja niistä teen pian postauksen.

Elämä 44-vuotiaana on täyttä: Töitä, liiketoimintaa, lapsia, ystäviä, haaveita... Enää vuosi ennen kuin olen 45. Nyt olisi aikaa vielä muuttaa kurssia seuraavalle vuodelle. Mitä sinä aiot?

 

Juhlat ystäville on toki taas tulossa. Valitettavasti M&M varasti mun päivän joten pitää nyt uudelleen miettiä, että milloin.

/

Today, I turn 44. I started this blog when I was 31, so quite a lot has happened over the years and been documented here. In 2025, blogging isn’t exactly trendy anymore—I mostly keep it up out of habit and because it’s nice to look back and see what I was doing at different times. The kids are growing up, and the years are flying by, as they do.

My birthday today was just an ordinary day. In fact, it was my first day back from vacation again this year, so I didn’t do anything particularly special. Some lovely ladies took me out for brunch, though we mostly discussed work-related matters... Yesterday, for a change, I invited some elderly relatives over for coffee and an evening snack. Our eldest, S, baked me a stunning cake!

I received some beautiful flowers once again, and as a birthday present to myself, I bought a second-hand Oura ring from an online marketplace. Last year, I participated in a study where I got to use an Oura ring as part of it. When I had to return it at the end of the study, I decided I’d eventually buy one because I found it genuinely helpful, especially in improving my sleep over the past year. I love analyzing data and graphs, so collecting data 24/7 suits me perfectly. Yesterday, my aunt also gave me some money as a gift—I immediately invested it in Bitcoin, hoping it doubles in value over the year.

I’ve been thinking about goals for the coming year, and I’ll be writing a post about that soon.

Life at 44 is full: work, business, kids, friends, dreams... Just one more year until I’m 45. There’s still time to change course before the next year begins. What are your plans?

 

Kuvat/pics (c) Kati Clements, Juha Manninen, Juuli Lumivalo 

Birthday snap shots 43

 

 

Tänään 43 vee.

Synttärisnäppejä hieman päivästä. Sain kahdet aivan upeat kukat! Kiitos Pirtti-Mäki-Kuutit ja Juulinen!

Aamusta tytöt veivät mut aamupalalle Espresso-houseen höpöttelemään! Kiitos, oli parasta!

Suomessa on ollut tosi kovat pakkaset koko viikon, -30 kieppeillä Jyväskylässä.

Ulkona on kaunista mut niiiin kylmää.

Tammikuun tyttönä mää vedän villasukat jalkaan, toppahousut korviin ja painelen kuurakaduille.

Päivää oon viettänyt mun kaikkein rakkainpien kans taas. Mummi katsoi pienintä ja tänäkin vuona konsepti omalle ajalle keskittyi päikkäreihin.

Illalla ollaan suunniteltu tulevaa vuotta, tulevia liiketoimia - laskettu lukuja ja pyöritelty exceliä. Huikea vuosi tulossa. Tuletko mukaan?

Juhlin jälleen myöhemmin keväällä, mutta ajankohta on edelleen auki. 16.3. vois olla educated guess.

/ Today I am 43 years old. I have spent an absolutely wonderful but cold winter day at home with my loved ones. Girls took me to breakfast and I got wonderful flowers etc lovely presents. I will have a party later on in March this year. Happy birthday to me!

Wo ai Xi’an

Kaksi viikkoa Xi’anissa menu yhdessä hujauksessa. En tohtisi lähteä, nämä päivät ovat jälleen olleet todella onnellisia.

Oli tärkeää palata ja myös muistaa elämän perusasioita: ystäviä ja merkityksellisyyden tunnetta.

Olin perjantaina opettamassa vanhalla Yanta -kampuksella joka on minulle kovin rakas.

Siellä eräs opiskelija kysyi minulta: ”Miten löytää oman arvon tunteen maailmassa?”

Tämä oli pysähdyttävä kysymys.

Olimme opiskelijoiden kanssa suunnitelleet digitaalisia palveluita ja minun tehtävänäni oli auttaa heitä pääsemään alkuun palvelumuotoilussa. Niinpä pistin heidät miettimään ongelmia omassa elämässään. Lähes jokaiseen ongelmaan löytyy nykyään äppi, joten koen, että tämä on varmasti hyvä tapa alkaa suunnitella digipalvelua konkreettisen asiakkaan tarpeisiin.

Osa opiskelijoista listasi erittäin  konkreettisia ongelmia kuten, että luokkahuoneen tuolit olivat kovia eivätkä kovin ergonomia tai että iPhonen akku loppuu monta kertaa päivän aikana.

Tämä Tiibetistä kotoisin oleva opiskelija kuitenkin kysyi minulta, että voisiko kysyä mitä vain. Sanoin kyllä.

Niinpä hän sanoi, että hän on usein tosi hukassa ja haluaisi tietää miten voisi löytää itsensä ja arvonsa.

Tähän filosofiseen ongelmaan ei olekaan niin helppo löytää ratkaisua teknologian kautta.

Jäin pohtimaan hänen kysymystään pitkäksi aikaa vielä kun oppitunti oli ohi.

Minusta tuntuu omalla kokemuksellani, että 2-kymppisenä olin itsekin varsin hukassa pitkän aikaa. Oman arvon tunne on kehittynyt vuosien varrella ja kokemusten kautta. Nelikymppisyydessä on se hyvä puoli, että ei tarvitse etsiä itseään sillä tuntee jo monella tapaa, kuka on.

Merkityksellisyyden tunnetta lisäävät kokemukset joissa voi huolehtia muista, tarjota töitä, jakaa kokemuksia ja toki itselle merkityksellisten ihmisten kanssa elämän jakamisesta.

Kiinassa asuminen ja työskenteleminen on tuonut minulle paljon merkityksellisyyden tunteita toisesta kulttuurista oppimisen myötä. On ollut todella merkittävää myös uralleni se, että olen voinut kerta toisensa jälkeen palata tänne.

/ Two weeks in Xi’an went so fast! It is always difficult to leave even though it was time to move on, this time for Wuhan. On one of my last days in Xi’an, my friend Qiao Zhilin allowed me to teach his class some service dominant logic and digital service design. The class suddenly turned into a philosophical discussion when one of the students asked me a question of ”how to find one’s Self worth.” - Possibly a problem that cannot be solved by digital solutions..?

If you think about the world of social media, there are a lot of people on Facebook, Instagram, Tiktok etc who measure their identity through likes and followers. Somehow, I think that finding oneself is quite tied with some life experience. Once in your 20’s, most of us are lost. I certainly was. But more I can do and share with other people, Watch my family grow or share my life with them. There is a lot of meaning.

One source of meaning for me has been this China exchange. What is most rewarding is to see a light bulp go on in the minds of the students I meet and teach… What a privilage to do my job for living.

42 Elämän tarkoitus?

Täytin eilen 42. Olin niin väsynyt, etten jaksanut postata. Kuopus on tällä hetkellä sekä superihanassa että superraivostuttavassa iässä. Olemme yrittäneet kouluttaa häntä nukkumaan omassa sängyssä ja pysymään klo 20-08 rytmissä. Lopetin imetyksen viikko sitten. Olemme Juhan kanssa molemmat niin väsyneitä, että yleensä emme muista yön aikana käytyjä keskusteluja aamulla. Klo 08 laitetaan muumit päälle ja nuokutaan sohvalla vaikka uni maistuisi koko perheelle. 

Niinpä synttäripäivänä suosikkilahja oli 3h lapsenvahtiaikaa anopilta, jonka aikana otin päikkärit. Juha laittoi ihanaa thai-currya dinneriksi ja menin nukkumaan kymmeneltä. Tähän on tultu. 

Välillä tuntuu, että minun elämän tarkoitus on siivota lattialle heitettyä ruokaa, pukea sätkivää meduusaa tai silitellä nukkumaan. Se on ihan okei, elämä on juuri nyt, 42-vuotiaana tätä. Toki kaipaan erilaisia aikoja elämästäni, sillä tämänhetkinen on monella tapaa puuduttavaa, joskin hyvin nopeasti ohimenevää. Odotan, että kaiken heittäminen, hakkaaminen ja pureminen menisi ohi. Sen sijaan söpöt puheharjoitukset - 'Ikkä tulee kotii' tai 'Kato kone!' saavat kyllä jatkua. 

Minulla on elämässä kaikkea mitä elämältä voi pyytää. Taidanpa tänäänkin mennä nukkumaan aikaisin. Kiitoksia syntymäpäiväonnitteluista. Ai niin ja kahden koronavälivuoden jälkeen: aion juhlia jälleen syntymäpäivääni perinteisin menoin maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna. Laittakaahan kalenteriin. 

/Life at its meaning: 42 years old. Is it about cleaning poo or food from floors? Is it trying to dress winter michelin gear on a medusa? Is it to repeat sleeping routines every single night... I guess it is for me. It is fantastically boring but also very passing. I am hoping the phase of throwing, hitting and biting would pass soon, but the cute vocabulary excersises can stay. I have all that I can want in life. I might go to bed early. Oh and I will celebrate my birthday on the 4th of March. 

27 Tunnin synnytys

 Huomenna tulee päätökseen vauvavuosi! Miten tämä aika menee näin nopeasti? Aion tänään kirjoitella vuoden takaisista muistoista eli L:n synnytyskertomuksen. 

Jo juhannuksena kesäkuun puolella 2021 minulle iskivät supistukset... Mietittiin mökillä, että joudutaanko lähtemään sairaalaan, mutta ne sitten hälvenivät kuitenkin oltuaan jo 7 minuutin välein tapahtuvia. Tapahtumia edesauttoi selkeästi järvessä uiminen... Tein rankan päätöksen laittaa esikoinen iskän luokse jo juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina. Oli todella kuuma  +30asteen helteen ja olin suoraansanottuna jo aika väsyksissä. 

Nukuin viimeiset viikot alakerrassa sohvalla, koska yläkerrassa oli liian kuuma... A:n laittaminen kolmeksi viikoksi iskän hoiviin tuntui jotenkin vaikealta. Olimme sopineet, että hän olisi ensimmäiset pari viikkoa siellä, jotta saisimme rauhassa harjoitella uutta elämää: imetystä sun muuta... Vauvoista ei kuitenkaan voi tietää milloin he päättävät ilmaantua. L:n laskettuaika oli 11.7.2021. A oli kymmenen vuotta aiemmin syntynyt viikkoa ennen joten arvelin, että näin voisi käydä myös nyt. 

Kävin edellisviikolla uudessa sairaala Novassa kontrollilla, jossa todettiin, että ensi viikolla käynnistetään, mikäli ei itsekseen tule. Vauvaa ei haluttu päästää kovasti yliajalle, koska minulla oli ollut raskausdiabetes (joka oli kuitenkin ollut ruokavaliohoitoinen eli mitään insuliinia yms ei koskaan tarvittu). 

Perjantaiaamuna alkoivat supistukset uudestaan klo 8. En ollut kovin optimistinen, koska olihan niitä jo pari viikkoa sitten ollut ja ne olivat sitten loppuneet. Päätin siis lähteä jo ennalta sovitulle kävelylenkille serkkuni Kirsin kanssa klo 10. Muistelen, että meno keskeytyi välillä supistuksiin ja sitten jatkoimme n. 1,5km pikkulenkkimme loppuun. Setäni vaimo keitteli meille siinä vielä kahvia perään ja vitsailimme supistuksien lomassa. 

Iltapäivällä sain jotenkin vielä torkuttua kotona jonkun 30minuutin pätkän supistuksien lomassa. Tiesin kokemuksesta, että synnytystä varten kannattaa nukkua niin paljon kuin vaan ehtii... 

Illalla läksin vielä klo 19 maissa toiselle pikkukävelylle J:n ja Oili-koiran kanssa. Oltiin paria viikkoa aiemmin jo käyty vähän samantyyppinen lenkki jolloin minulla supisteli, mutta nyt tarvitsi pitää kunnon taukoja. n. klo 20 maissa palailimme ja juttelin kadulla samassa talonyhtiössä asuvien synnyttäneiden äitien kanssa erilaisista tekniikoista vauhdittaa synnytystä... Yksi suositteli youtube videoita joita en kuitenkaan enää ehtinyt katsoa... Niissä piti nelin kontin mennä sohvalta alas ja takaisin...

Illan suussa puolisoni kysyi, että vieläköhän ehtisi lähteä satamaan kaljalle ystävän kans... Sanoin että sen kun menet mutta nyt alkaa olla viimeiset hetket varmaan (ja lämmittelin kaurapussia mikrossa). 

Noin klo 21-22 laitoin hänelle viestin, että olisi nyt syytä tulla kotiin... Siinä vaiheessa en ollut koko päivänä oikein syönyt kunnolla ja olisin halunnut hänen laittavan minulle ruokaa. Hän kuitenkin oli sitä mieltä, että olen jo sen verran kipeän oloinen ettei hän ehdi laittaa ruokaa ennen kuin tarvitsee lähteä sairaalaan. 

Siinä vaiheessa suoraan sanottuna olin raivoissani, mutta hän teki sentään minulle voileipiä... Nälkäinen synnyttävä nainen on varmaan tosi ihana kumppani! Siirryin suihkuun, koska en ollut vielä käyttänyt sitä kivunlievitykseen ja tiesin sen toimineen edellisellä kerralla hyvin.

Puolen yön pintaan yritin päästä suihkusta pois ja pakata sairaalakassin. Aloin olla niin kipeä, että päätettiin lähteä sairaalaan ainakin tsekkaamaan tilannetta. 

Ei oltu soitettu etukäteen joten klo 01 löytynyt kätilö oli vähän ihmeissään ja varmaan skeptinen, että kannattiko tulla edes. Tutkittuaan tuli kuitenkin siihen tulokseen, että olen 4cm auki ja pääsemme saliin. Tässä vaiheessa synnytys oli siis kestänyt jo 17h supistuksien alusta…

Novassa oli lähes kaikki salit täynnä joten meille tarjottiin numero 8, jossa todellakaan ei ollut kaikki varustelu vielä valmiina. Ei todellakaan ammetta (johon olisi päässyt vain jos haluaisi synnyttää veteen) eikä miehelle muuta kuin joogamatto jossa levätä keinutuolin lisäksi.. 

Koska en ollut ensisynnyttäjä niin kätilö kysyi heti että minkähänlaista kivunlievitystä haluaisin ja ehdotti, että epiduraali, joka minulla oli ollut esikoisen kanssa 10v sitten voisi toimia ihan loppuun saakka, jos ottaisin sen heti. Olin äimistynyt, koska 10v sitten tällaisia ‘järeämpiä’ kivunlievityksiä sai vasta kun oli kokeillut kaikenmaailman lihasrelaksantit, sähköshokit jne. Minulle kerrottiin, että sairaalan käytänteet olivat muuttuneet.
Tässä vaiheessa muistan miten ihanaa oli kun Juha hali vielä minua sairaalasängyssä kun odottelimme anestesialääkäriä.

Otin epiduraalin ja ah siitä alkoikin sitten autuus… Lähinnä välillä oli kylmä… Nukuin useamman välin annosten lisäilyssä (noin parisen tuntia ja kivut alkoivat taas käydä koviksi).

Aamulla tuli kätilön vaihto ja minulle annettiin ns. Varakätilö koska toinen synnyttäjä tarvitsi minulle merkattua kätilöä enemmän… Eipä ihme, sillä otin asiat varmaan aika lunkisti… Aamuyöstä minulle oli laitettu tippa, jolla sain supistuksia voimistavaa lääkettä, mutta kuitenkaan en ollut edelleenkään kokonaan auki.

Yön lattialla nukkunut mieheni lähti siinä vaiheessa kotiin ja kauppaan (asumme 5minuutin ajomatkan päässä Novasta) koska kätilö arveli, että vielä kestää. Sitten havaitsimmekin, että klo 10 olin koko 10senttiä auki…

Tekstasin Juhalle, että tuleppa takaisin nopeasti, yritän pitää jalat ristissä siihen asti… Hän tuli noin vartissa ja meni vessaan. Sinä aikana otin tripp-mehusta huikat väärään kurkkuun ja aloin yskiä. Yskä poksautti kalvoni ja lapsivedet juoksivat sängylle…

Siinä vaiheessa kätilö haki toisen avustamaan ja suositteli, että ponnistaisin tavallisessa asennossa… Onneksi hän oli juuri laittanut uuden annoksen epiduraalia koska 10minuutin aikana pikkuinen L jäi päästään kiinni parin ponnistuksen ajaksi… Muistan tästä vaiheesta lähinnä puristaneeni Juhan kättä ja keskittyneeni hengittämiseen.

Sitten kuitenkin tasan klo 11:00, sinä olit täällä <3. Voi mikä suuren suuri rakkaus.

Toinen synnytykseni 10v ja 2kk edellisen jälkeen oli lopulta lähes samaa kaavaa toistanut… Kummatkin minulle erinomaisen voimaannuttavia ja ihania kokemuksia.

Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen saanut synnyttää molemmat poikani perinteisin menoin terveenä maailmaan. 9 pisteen poikia taisivat molemmat olla <3 Pienet, ihanat rakkaat. 

Niin kiitollinen teistä.

Ja huomenna sinä pieni palleroinen täytät yksi vee!

Sinusta on tullut niin hauska, niin sosiaalinen, sympaattinen ja meidän elämään sopiva ihana pikkumuksu <3. Vaikea nyt muistaa aikaa jolloin et ole ollut meidän elämässä.

/Exactly one year ago I went into labour to deliver this small bundle of love. Little 'Sherlock' as is his nickname took 27hours of very peaceful and beautiful 10/10 labour which I am remembering as definitely best experiences of my life. I have had the privilage of having two natural births of two beautiful sons - I am truly blessed of both of them and the experience to do so. This blog is the labour story of my second son. Congratulations on your 1 year old birthday tomorrow!

Kun K tuli kylään

 

22.2.22. Jää muistoihin päivänä jolloin Covid-19 viimein käveli sisään kotiimme. Kaksi vuotta ja reilutkin sitä ehdimme pakoilla, mutta tämä Omicron-variantti on niin ärtsy, että kaikkihan se kiertää läpi, oli mikä oli.

Tauti ei meillä ole ollut erityisen vakava: Vähän niinkuin flunssa, jonka pahin pää olisi katkaistu. Kuvailisin sitä sitkeäksi, ärsyttäväksi ja kurjaksi. Oireina on ollut yskää, tukkoisuutta, lämpöä, vatsakipua, pääkipua, makuaistin menetystä ja aivastelua. Positiivisia testejä tehtiin suurperheessä niin, että noin 3-4vrk välein sairastui aina uusi ihminen. Tämä on varsin kurjaa, sillä nyt ollaan jo kolmannessa viikossa ja vaikka ensin sairastuneet alkavat tervehtyä niin tauti edelleen jyllää.

Rankempaa kuin fyysinen tauti on toki henkinen tauti. Tällä viikolla olen tuntenut itselleni epätyypillisiä epätoivon tunteita: Tämä on oikeasti kestänyt jo yli kaksi vuotta. Loppuuko tämä koskaan? Olen nähnyt todella usein unta matkustamisesta. Olen yleisimmin Lontoossa/Englannissa tai Kiinassa. Tuntuu niin kovin kummalliselta, että matkustaminen päättyi maaliskuussa 2020 kuin seinään.

Elämä on kotirutiineja. Välillä suoritan niin laput silmillä, että en muista laittaneeni itselleni puuroa mikroon ja herään siihen, että kun laitan puuroa sisään niin siellä onkin jo valmis annos, jonka tekemisestä minulla ei ole muistikuvia.

Aloitin työt helmikuun alusta. Kahdella viikolla (viidestä) meillä on ollut mummot hoitamassa niinkuin kaavailtiin. Kolmena viikkona olemme olleet kipeinä. Mummot eivät saaneet koronaa kuin ihmeen kaupalla! Yritämme estää sen leviämisen heihin, joten ensi viikkokin tulee olemaan lyhyempi.

Pieni on oppinut ryömimään kovaa. Vessaharjat, lattiamurut ja johdot kiinnostelevat kovasti ja hän tekee jo omia tutkimusmatkojaan huoneisiin, joissa vanhempi ei ole näkyvissä.

Sairastaminen on tuonut babylle paljon extra-aikaa iskän kanssa. Siinä missä vanhempien hermoja kiristellään kun työt ja opiskelut eivät etene - pieni jatkaa taitojensa kehittelyä. Toki hänenkin mielestä on todella tylsää istuskella päivät pitkät Netflix-yliopiston sohvalla... 

Olin kirjoittanut kesällä 2020 tekstin "Miten korona vaikutti elämääni?", mutta en kuitenkaan koskaan julkaissut sitä. Julkaisin sen kuitenkin nyt koska se oli lähes valmis... Jotenkin pysäyttävää on, että tämä vain jatkuu ja jatkuu. Siirrytäänkö tästä seuraavaksi sitten sotamaailmaan... Koronauutiset ovat jääneet viime aikoina Ukrainan sodan uutisten jalkoihin. Tuntuu myöskin siltä, että minulla ei ole syytä valittaa mistään. Kukaan läheiseni ei ole kuollut koronaan ja vaikka Kiovassa olen useamman kerran käynyt työreissulla niin kollegat siellä eivät kuitenkaan ole niitä läheisimpiä. Heidän ahdinkoonsa verrattuna muutaman viikon kevyt flunssasairastelu ei ole mitään. Entä sitten jos elämä on kaavamaista ja tylsää? On se ainakin turvallista täällä Suomessa. 

Päivässä parasta on vauvan nauru kun kutittelen hänen mahaa. Kaikki on hyvin. Miksi sitäkin on välillä vaikea kestää?

Mitenkäs siellä menee? Joko korona on sairastettu?

 

/22.2.22. We finally got K. After two years, there was no avoiding it. One after one we fell down on it - not that it was very serious, most of us have at least two vaccines (except the young ones) so it felt like a common cold without an edge. But in a large family it feels that it goes on and on - there is always a new person falling ill after 4 more days. Then it's 5 days of isolation. Who cares when there is a war going on in Ukraine right now, right? Sometimes it just seems that world has more darkness than light... Hopefully next week we have some better news - not only inside our family but also in the world... 

Miten korona vaikutti elämääni?

Tämä teksti on kirjoitettu kesäkuussa 2020: 

 

Minulle käy usein nykyisin niin, että kirjoitan pitkän blogipostauksen valmiiksi mutta joku siitä jää puuttumaan ja se jää drafteihin... Onkohan tämäkin 'unability to closure' sellainen koronaefekti...? Päätin kuitenkin kaivella tämän tekstin tänään julkaisuun. Blogeissa on pyörinyt tekstejä tästä aiheesta ja niinpä päätin kirjoittaa oman vastineeni. Nämä otsikot ovat mukaillen täältä.

Miten korona vaikutti työtilanteeseeni?

Olen vuoden vaihteesta siirtynyt vakituiseen työsuhteeseen 15 vuoden pätkätöiden jälkeen. Minun työni on ollut vuosikaudet jo paikkariippumatonta ja olen tehnyt sitä milloin mistäkin käsin. Etätyöt eivät siis olleet uusi asia. Sen sijaan en ollut tottunut tekemään töitä yhden tai välillä jopa kolmen kotikoululaisen läsnäollessa. Tällaisissa tiukoissa tilanteissa menen selviytymismoodiin ja yritän vaan pärjätä. En halunnut laittaa pikkuautistiani kouluun,  vaikka hän kovasti haikaili tuttuja rutiinejaan. A oli välillä vihainen ja turhautunut. Bussi ei tullutkaan hakemaan häntä koululle joka aamu niinkuin normaalisti. Hänellä olisi toki erityisoppilaana ollut oikeus mennä kouluun. Jossain vaiheessa ystävät ja sukulaiset kyselivät vähän tähän tapaan: 'Pitäisikö sinun laittaa A kuitenkin kouluun, jos sinulla on noin vaikeaa?' ja sekös oli erityisen ärsyttävää.

Työni jatkuivat siis aikalailla entiseen malliin, joskin kotoa käsin. Olen käynyt työpaikalla kahdesti 14.3. jälkeen - yhden kerran hakemassa matkalaskun kuitteja ja toisen kerran kuvaamassa studiossa videoita verkkokurssillemme. Suurin ero on tietenkin se, että matkustuspäiviä ei ole kertynyt yhtäkään. Konferenssit, palaverit yms ovat siirtyneet verkkoalustoille. Webinaareja on pidetty ahkerasti. Emme ole luonnollisesti myöskään voineet tehdä tutkimuksia kouluolosuhteissa. 

Azerbajzanilaisen yliopiston seminaarissa

Kotikoulu

A:n kotikouluaika toimi siten, että kävimme hakemassa koululta muovikassillisen tehtäviä kerran viikossa ja palautimme samalla tehdyt tehtävät. Hän on innokas tehtävien tekijä ja kehittynyt kovasti esim. värejen tunnistamisessa ja laskemisessa. Ulkoilimme kaksi kertaa päivässä kävelylenkkeillen ja leikkipuistoillen. A tekee normaalisti noin 1-2h koulutehtäviä koulupäivänäänkin - sen lisäksi opiskellaan omatoimisuustaitoja kuten ruoan laittoa, kotitöitä tms. A sai myös tänä keväänä luokkastipendin! ahkerasta opiskelusta. Kieltämättä äidille tuli itku. Rankka kevät, mutta reipas ihana rakas.

Isommat muksut olivat meillä korona-aikaan muutamia kotikoulupäiviä ja se oli minulle työni kannalta mielenkiintoista. Tutkin nimittäin opettajien teknologian omaksumista osana työtäni ja oli mielenkiintoista nähdä se vanhemman näkökulmasta. Alussa opettajat olivat pulassa ja osasivat lähettää vain Wilma-viestein tehtäviä oppilaille. Myöhemmin etäopetus kehittyi MS TEAMs palavereihin. Mielenkiintoista oli myös se, että pienet palveluntarjoajat kuten Peda.net kaatuivat ja hidastuivat lähes täysin käyttökelvottomiksi kun oppilaita oli liikaa linjoilla yhtäaikaa. Työssäni tutkimme näitä asioita euroopan laajuisesti ja puhuimme mm. UNESCOn konferenssissa aiheesta. Kirjoitimme aiheesta julkaisun, joka meni läpi EdMedia-konferenssiinkin - esitys on ensi viikolla. Otsikko oli "Schools went online over one weekend - Opportunities and challenges of organising teaching during the Covid-19 crisis".

Kaikenkaikkiaan muuntautuminen työntekijästä 'opetuksen valvojaksi' oli minusta vaativa tehtävä vanhemmille tänä keväänä. Hyvää siinä oli se, että tuli nähtyä lasten koulunkäyntiä ja kehitystä läheltä. Nyt on paljon selkeämpi kuva lasten vahvuuksista ja haasteista - siitä mihin asioihin kunkin lapsen kohdalla voisi vielä kotiarjessakin panostaa. Meillä kaikilta kolmelta lapselta vaaditaan kotitöiden tekemistä päivittäin ja kunkin vastuualueet sujuvat hyvin. Isommat saavat viikkorahaa liittyen esim. imurointiin ja astianpesukoneen tyhjennykseen. A kuorii kaikki meidän porkkanat ja lajittelee aterimet.

Mitä korona elämässäni peruutti ja viivästytti?

Minulla ei ole ollut mitään sellaisia tavoitteita elämässäni, joita en olisi voinut koronan takia edistää. Toki matkoja on peruuntunut. Tänä keväänä olisi työmatka ollut ainakin hollantiin, jossa en ole edellenkään käynyt. Lisäksi minun piti viedä 12 opiskelijaa Kiinaan toukokuussa... Lähes koko toukokuun olisin viettänyt Kiinassa siis. Tässä tapauksessa nyt toivon, että pääsen Kiinaan loppuvuonna tai ensi vuonna. Ikävä sinne on kovin. Toisaalta kun eilen analysoin työtuottavuuttani, totesin, että olen saanut todella paljon aikaan.

Elämässä ei ollut mitään ihmeitä suunnitteilla tälle keväälle. Töitä oli tarkoitus vääntää intensiivisesti, mutta oikeastaan en ole matkojen lisäksi lykännyt tai peruuttanut mitään koronan takia.

Miten korona muutti matkustussuunnitelmiani?

Meillä oli suunnitteilla Juhan kanssa lähteä kesälomalla transsiberian expressillä Venäjän ja Mongolian halki Kiinaan. Joku toinen vuosi sitten. Ehkäpä ajelemme Via Baltikaa elokuussa, jos siinä vaiheessa sellainen on turvallista. Myöskin jokakesäinen perinnevaellusreissumme ei tänäkään vuonna kohdistu Norjaan, johon olemme toisen J:n kanssa suunnitelleet jo useamman vuoden menevämme. Onneksi vaelluksia voi hienosti tehdä myös kotimaan upeissa maisemissa niinkuin viime vuonna Kolilla. Tarkoitus onkin lähteä pienelle kansallispuistojen kiertokävelylle Kainuun suuntaan ensi viikolla. Jo ennen koronaa Juhan tytär S ilmoitti, että hän haluaisi kesälomareissulle telttailemaan, joten ehkäpä sekin nähdään vielä.

Toisaalta kotona oleminen ei ole haitannut minua. Tuntuu, että viime kesänä olin poissa kotoa niin paljon, ettei pää pysynyt mukana. Olen saanut matkailla elämässäni paljon. Koronassa parasta on ollut enemmän aikaa perheen kanssa puuhaillessa. Aluksi koti tuntui vankilalta tällaiselle maailmanmatkaajalle, mutta nyt kun rajoituksia on hieman höllennetty, ei tunnu enää niin pahalta. On aikaa jutella lasten asioista - pelata palloa ja juoda aamukahveja omalla terassilla rakkaiden kanssa. 

Muuttiko poikkeustila arvoja?

Korona on ehdottomasti muistuttanut elämässä tärkeistä asioista. Monta kertaa olen tämän kevään aikana miettinyt sitä, miten hyvä minulla on olla. Elämä on todella yltäkylläistä. On ihanaa, kun ei ole tarvinnut olla karanteenissa yksin. Olen tuntenut syvää kiitollisuutta siitä, että A:n elämässä on kaksi vanhempaa 'sisarusta' - etenkin silloin kun kouluun ei päässyt ja muita lapsia ei oikein saanut tavata. En koe, että korona olisi muuttanut arvojani. Perhe, turvallisuus, vapaus, terveys - nämä ovat olleet minulle tärkeitä arvoja jo ennen tätä kriisiä. 

Koronasynttärit äidilleni Zoomissa

Mikä oli pahinta tässä poikkeustilanteessa? Entä parasta?

Välillä on ahdistanut ihan kunnolla. Tunnistan sen kyllä. Erityisesti silloin kun en ole saanut tarpeeksi töitä tehtyä. Välillä on ollut todella hankalaa motivoida itseään aloittamaan töiden tekemistä. Ei uskoisi kun miettii kuinka monta valmista gradu- ja kandiohjausta, projektihakemusta, konferenssipaperi ja niin edelleen. Loukkasin lisäksi polveni lapsille ostamallani trampoliinilla - se oli varmastikin koko koronan low-point minulle. Sivuristisiteen pieni repeämä parani kuitenkin kolmen viikon polvituen ansiosta.

Korona-tilanteessa koin, että minun ei ollut niinkään vaikea sopeutua hallituksen linjaamiin ohjeisiin kuin siihen, että kaikki läheiset ja some muuttuivat yhtäkkiä korona-asiantuntijoiksi ja alkoivat neuvomaan muita. En voi sietää sitä, että kytätään mitä toinen tekee jatkuvasti ja sitten soitellaan perään, että hei näin muuten että olit alta 1m etäisyydellä siitä ja siitä. Se on todella rasittavaa - varmasti jokainen meistä osaa lukea uutisia ja toimia säännösten mukaan. Ja jos joku ei toimi niin en koe, että minun tulisi ohjeistaa siitä (toki lapsia ohjeistan). Besservisseröinti saa minussa aikaan kovaa ärsytystä - varmasti siksi, että tunnistan itsekin tekeväni sitä. 

Toki on ollut paljon hyvääkin niinkuin olen tässä jo kertonut. Juhan kanssa olemme hitsaantuneet syvemmälle yhteiseen perhe-elämään. Kotona oleminen on toki nostattanut keskusteluun asioita, jotka toisen käytöksessä ärsyttävät (esim. missä paistinpannua säilytetään ja mihin suuntaan kahva tulee laittaa).  Kuitenkin asioista sovitaan ja keskustellaan. Juha on alkanut laittaa ruokaa lähes joka ilta ja olemmekin nauttineet mexicolaisesta, thaimaalaisesta, intialaisesta yms herkkuruoista läpi koronan. Ravintoloiden kiinniolo ei haittaa yhtään kun on tiedossa, että kotona saa paljon J-kylän ravintolaruokia parempaa settiä. Meille tämä kevät on ollut siinäkin suhteessa poikkeuksellinen, että olemme olleet lähes koko ajan yhdessä. Ajattelen niin, että myös meidän parisuhde on hyötynyt koronasta kun olemme voineet viettää paljon aikaa yhdessä.

Perheen kanssa puuhailu on muutenkin ollut mukavaa. Kohtuullisen aurinkoinen ja hyvä sää (lumisateista huolimatta) on mahdollistanut pitkiä metsälenkkejä myös riskiryhmiin kuuluvien sukulaisten kanssa ulkoillen.

Ne ovat olleet kohokohtia. Nyt kesän alussa mökkeily on ollut myös mukavaa. Instastoorejeni seurailijat tietävätkin, että meillä on meneillään mökin purkuprojekti.

On ollut voimaannuttavaa repiä seinälautoja irti. Siinä näkee heti oman käden jäljen. Jos korona jatkuu - seuraavaksi varmaan alan rakentaa mökkiä:) 

Lenkkeily on ollut mieluista ja samoin podcastien ja äänikirjojen kuuntelu. Nämä ovat minua rentouttavia asioita. Tykkään myöskin tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia ja uudelleen ohjelmoida aivojani. Suosikkimentori, jota seuraan somessa on Brandon Turner - Bigger Pockets podcastin host, joka puhuu asuntosijoittamisen lomassa myös itsensä kehittämisestä ja mindsetin muutoksesta.

Mitä aiot tehdä poikkeustilan jälkeen?

Tänä kesänä teen pääasiallisesti töitä, jatkan mökin purkua ja ehkä tehdään noita muutamia kesäreissuja joita yllä mainitsin. Huomaan, että aivot ovat niin sopeutuneet jo tämän hetken tilanteeseen, että oleminen ei mitenkään erityisesti ole muutoksessa. Tänään lähdetään mökeille viettämään juhannusta sukulaisten ja lasten kanssa.

Millaiset fiilikset tällä hetkellä yleisesti?

Juuri nyt on hyvä olla. On juhannusaatto ja olemme heränneet hitaasti. Olen juonut kahvia terassilla. Kohta alkaa tehosiivous ja iltapäivällä suunnataan kohti hirvaskangasta. La vita e bella.

 Miten sinulla menee? Onko koronatilanne muuttanut sinun elämän reaaliteetteja?

/This text only in Finnish, sorry!