Tällä viikolla olen täysin etääntynyt tarkkaavaisuudestani. On tapahtunut useampikin sellainen 'blackout moment', joiden aikana en tiedä, mitä olen tehnyt tai ajatellut, mutta en ole pystynyt keskittymään ja muistamaan, että mitä sillä hetkellä olisi pitänyt olla tekemässä. Tämä lienee merkki stressistä. Menossa on kovin monta asiaa yhtäaikaa - mutta näinhän se on aina. Mietin, että mitkä jutut juuri nyt tuntuvat vaativan ekstrahuomiota:
- Väitöskirja. Päätin, että minulla on 2kk kirjoittaa intro ohjaajille
- Kuoleminen. Isovanhemmistani viimeinen heiluu elämän ja kuoleman rajamailla. Vaikka hänen lähtönsä viimein 98 vuoden iässä tulee olevan armoa, on silti vaikea antaa hänen mennä.
Niin, onhan sitä muutakin ja paljon, mutta nämä ovat ne päällimmäiset. Olen tällä viikolla polttanut perunat pohjaan seisoen niiden vieressä ja makaroonit samoin. Olen unohtanut aamulla ottaa kempopuvun takin ja vyön mukaan. Olen unohtanut kokonaisen videoneuvottelun olemassaolon, jossa minun piti tuurata kolleegaani. Nämä ovat vain muutamia juttuja. Tuntuu, että mikään, mikä ei ole rutiineissa ei juuri nyt toimi. Voin tehdä ainoastaan asioita, jotka eivät vaadi ajattelua, vaan ovat mekaanisia. Tällaisina hetkinä kiitän itseäni siitä, että olen rutinoinut ruokailuni, treenailuni, kodin ja lapsenhoidon. Ainakin arki pyörii, vaikken olekaan henkisesti läsnä. Ennen elämäntaparemonttejani olisin painellut kauppaan ja ostanut juustoa suruuni. Nyt endorfiinit kantavat. Mutta ihmettelen, millainen väitöskirja tulee, jos ei henkisesti ole läsnä kun sitä tekee...
Tiedän, että tää biisi kertoo eroamisesta. Minulle se kuitenkin on aina jotenkin kertonut myös siitä, kun joudun kuolevasta rakkaasta eroamaan. Miten vaikeaa on pitää toista kädestä ja sanoa, että kyllä sinä saat jo kuolla, mene vain rakkaani, vaikka sinua kaipaamaan jään, mene vain, tiedän, että vuorosi on tullut. Tiedän, että olen sinulle kaikkeni antanut ja sinä olet jo väsynyt, niin väsynyt. Otan sinua taas kädestä ja kerron vielä kerran, miten olet meille tärkeä ja rakas ja miten olet kaikkesi jo antanut, eikä sinun enää tarvitse jaksaa yhtään mitään. Saat jo mennä.
- Väitöskirja. Päätin, että minulla on 2kk kirjoittaa intro ohjaajille
- Kuoleminen. Isovanhemmistani viimeinen heiluu elämän ja kuoleman rajamailla. Vaikka hänen lähtönsä viimein 98 vuoden iässä tulee olevan armoa, on silti vaikea antaa hänen mennä.
Niin, onhan sitä muutakin ja paljon, mutta nämä ovat ne päällimmäiset. Olen tällä viikolla polttanut perunat pohjaan seisoen niiden vieressä ja makaroonit samoin. Olen unohtanut aamulla ottaa kempopuvun takin ja vyön mukaan. Olen unohtanut kokonaisen videoneuvottelun olemassaolon, jossa minun piti tuurata kolleegaani. Nämä ovat vain muutamia juttuja. Tuntuu, että mikään, mikä ei ole rutiineissa ei juuri nyt toimi. Voin tehdä ainoastaan asioita, jotka eivät vaadi ajattelua, vaan ovat mekaanisia. Tällaisina hetkinä kiitän itseäni siitä, että olen rutinoinut ruokailuni, treenailuni, kodin ja lapsenhoidon. Ainakin arki pyörii, vaikken olekaan henkisesti läsnä. Ennen elämäntaparemonttejani olisin painellut kauppaan ja ostanut juustoa suruuni. Nyt endorfiinit kantavat. Mutta ihmettelen, millainen väitöskirja tulee, jos ei henkisesti ole läsnä kun sitä tekee...
Tiedän, että tää biisi kertoo eroamisesta. Minulle se kuitenkin on aina jotenkin kertonut myös siitä, kun joudun kuolevasta rakkaasta eroamaan. Miten vaikeaa on pitää toista kädestä ja sanoa, että kyllä sinä saat jo kuolla, mene vain rakkaani, vaikka sinua kaipaamaan jään, mene vain, tiedän, että vuorosi on tullut. Tiedän, että olen sinulle kaikkeni antanut ja sinä olet jo väsynyt, niin väsynyt. Otan sinua taas kädestä ja kerron vielä kerran, miten olet meille tärkeä ja rakas ja miten olet kaikkesi jo antanut, eikä sinun enää tarvitse jaksaa yhtään mitään. Saat jo mennä.
Liukuu sun ote käsistäni
Vaihtuu viikot huomaamatta
Äänet kuuluu koko ajan hiljempaa
Mä annan sut pois
Mä päästän sut pois
Vaikka sattuu
Sä annat mut pois
Sä päästät mut pois
Kaikkeen tottuu
Hymyillään vaan
Ei oo muutakaan enää antaa
Luovutaan toisistamme hiljaa
Vaihtuu viikot huomaamatta
Äänet kuuluu koko ajan hiljempaa
Mä annan sut pois
Mä päästän sut pois
Vaikka sattuu
Sä annat mut pois
Sä päästät mut pois
Kaikkeen tottuu
Hymyillään vaan
Ei oo muutakaan enää antaa
Luovutaan toisistamme hiljaa
--
This week I have been impossible. I am surprised my husband, my relatives, friends and colleagues still tolerate me. It's impossible for me to remember anything that's beyond the routine. I know how to eat, train, work, take care of my child and hoover the house on Mondays. That's about it. The symptoms of this short term lobotomy have been that I've forgotten things like potatoes to boil on the counter when I stand right next to them, I've been unable to listen to direct orders which people have given me, I've forgotten an entire videoconferencing call, which I was supposed to help out with. For all these things, I am sorry.
There's two major thoughts overloading my brain: 1. Dissertation which needs to be ready in 2 months time. 2. My great aunt is dieing in the hospital. Even when she's 98 and for a long time we've even wished and hoped that she would go already so that her suffering would end, it's still difficult to stand by the bedside and tell her: It's ok. You have done all you can for the world, for us, for everyone, and now you don't have to anymore. You can go there, to the place where is summer and the birds are singing and the is in the blossom. So yes, I am distracted, hardly capable of forming rational thoughts. I guess different people have different ways of adjusting to changes like these in their lives. I don't get depressed, but I do sink into my own little world. I remain functional, but very forgetful. Even when I know this is happening, I am incapable of managing it. The only thing to do really is to make endless lists of things to do, in the hope of being able to remember at least a fraction of what I should be doing. I know I'm not very good company right now. Even writing this blogpost, I feel my mind is constantly somewhere else. Sorry guys. I'll try to make it up to you when things calm down.
There's two major thoughts overloading my brain: 1. Dissertation which needs to be ready in 2 months time. 2. My great aunt is dieing in the hospital. Even when she's 98 and for a long time we've even wished and hoped that she would go already so that her suffering would end, it's still difficult to stand by the bedside and tell her: It's ok. You have done all you can for the world, for us, for everyone, and now you don't have to anymore. You can go there, to the place where is summer and the birds are singing and the is in the blossom. So yes, I am distracted, hardly capable of forming rational thoughts. I guess different people have different ways of adjusting to changes like these in their lives. I don't get depressed, but I do sink into my own little world. I remain functional, but very forgetful. Even when I know this is happening, I am incapable of managing it. The only thing to do really is to make endless lists of things to do, in the hope of being able to remember at least a fraction of what I should be doing. I know I'm not very good company right now. Even writing this blogpost, I feel my mind is constantly somewhere else. Sorry guys. I'll try to make it up to you when things calm down.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti