1. Olen pukeutunut kokonaan mustaan
2. Olen kuunnellut paljon minulle tärkeää kuolemisenkäsittelymusiikkia, lähinnä Queenia
3. Ostin kaksi valkoista ruusua. Ne ovat kauniita ja muistuttavat minua siitä, että läheiseni on yhä täällä läsnä.
4. Olen känyt läpi vanhoja valokuvia hänestä. Tämä on minun tapani muistella häntä - kollaasit, reportaasit, ohjelmalehtisen laatiminen siunaustilaisuuteen
5. Olen kirjoittanut runoja hänestä
6. Olen hakenut hänen tavaransa Korpilahdelta tätini kanssa
8vuotta sitten isäni menehtyi - tämä ei ole yhtään mitään siihen verrattuna. Minun henkinen ahdinkoni kesti kaksi vuotta silloin. Nyt aion olla vahvempi, fiksumpi. Aion osata surra ja tehdä niitä asioita, jotka auttavat minua tällaisessa tilanteessa. Mitä en ole tehnyt tällä viikolla: En ole lamaantunut ja lakannut elämästä. Kun isotätini mies kuoli, hän itki päivän ja sitten nousi ja alkoi taas hoitaa hommia. Ei minun tarvitse lakata, jotta kunnioitan hänen muistoaan. Kuka sellaista toivoo, että kuolemamme jälkeen läheisemme viruisivat suremassa vuosia, työkyvyttöminä ja aloitekyvyttöminä? Ei varmasti kukaan. Muistoa voi kunnioittaa niin, että elää jokaisen hetken ihan täysillä. Kyllä, tällä viikolla oli pari sellaista kohtaa, jossa huomasin, että napsahtelin ja pinna oli liian kireällä. Minäkin olen vain ihminen. Mutta sen tiedän, että parhain tapa kunnioittaa isotätini muistoa oli kirjoittaa tällä viikolla abstrakti konferenssiin, jatkaa väikkärityötä, ohjata opiskelijoita, treenata kyyneleet silmissä, bilettää korkeissa koroissa, tanssia pöydillä, pelata Cthulhuwarsia, nähdä ihania ystäviä, tehdä autismiharjoituksia A:n kanssa... Ja niin edelleen. Ja nyt sunnuntain kunniaksi aion katsoa ekat pari jaksoa Game of Thronesin uutta kautta miehen kainalossa. Elämä voittaa.
--
So this week I've had some mixed feelings. I feel like I have no right to grief, as my great aunt was so old and I knew this was coming. Sooner or later, probably sooner. People have very different ways of griefing, you probably know I lost my father 8 years ago and in comparison to that experience, of course this is nothing. But it's not like it hurts zero much. She was very important to me. She was my last close relative on that generation. I have over the years found out that I can do simple things that make me feel better when someone dies. Everyone should have their own set, but what works for me is this:
1. Dressing up in black
2. Listening on music that help me with dead. On this playlist is mainly songs by Queen: Who wants to live forever, No one but you, Heaven for everyone, Mother love, Show must go on and so on. And yes, sappy Celine Dion with her titanic song creeps in too...
3. Buying flowers, pretty white roses to myself
4. Going through my picture collections of this person and making slideshows for the funeral
5. Writing poems and layouting a leaflet for the chappel service
6. Picking up and sorting her things
But much more important is just to keep living my life. Just as it is. Make PhD things, work, play with my kid, do the autism practises, see friends, play board games, party all night long, dance on tables, have a sunday morning brunch just for myself... And next, I'm going to climb into my husband's armpit for two episodes of the next season of Game of Thrones. Those diseased are not sitting by the cloud up there thinking: Oh I wish all of my family members would just stop their lives and cry for ever... Life goes on Bra.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti