Kaatopaikka

 Juttelin ystäväni kanssa menneellä viikolla siitä, mitkä paikat mun elämässä on olleet tärkeitä. Yks tällainen on toki meidän mökki.

Mutta toinen on vanha kaatopaikka. Lohtajalla Kajaanissa.

 Tämä kaatopaikka on aikaa sitten peitetty, mutta sen päälle kaadetaan edelleen maata ja lunta, eli traktoreita siellä näkyy ja kuormuriautoja.

 Kävin tänä aamuna todella vaikuttavalla kävelyllä, jonka olen tehnyt satoja kertoja elämäni aikana.

Tällä kertaa erona oli se, että satoi ihanaa, paksua lunta suoraan syksyn päälle. Ja selässä oli pieni seuralainen.

Voi nämä vaarat jos voisivat puhua.

Mietin niitä hetkiä näissä puskissa vuosien varrella.

Puskissa, jotka eivät olleet edes kasvaneet silloin kun minä täällä ensimmäisiä kertoja astelin.

Tämä kaatopaikka tietää kaikki salaisuuteni. Täällä puimme teinityttöinä kaikki ihastukset läpi tyttökavereiden kanssa. Muistan sen kerrankin, kun yksi ystävättäreni poistui järkyttyneenä juosten kuultuaan, että olimme toisen ystävättäremme kanssa aivan lääpällämme hänen isoveljeensä. Voi mitä draamaa! Täällä talvisin laskettiin mäkeä. Täällä olen kuvannut tuhat ja yksi amatöörielokuvaa, mukaanlukien sen Donna Tartin 'Jumalat juhlivat öisin' romaaniin perustuvan opinnäytteen lukion äidinkielen kurssille. Just sen, jossa heitettiin 'ruumis' jätesäkissä alas rinnettä... Täällä juhlin ylioppilaskirjoitusteni jälkeen. Täällä valmistelin ennakkotehtävät Taideteolliseen korkeakouluun. Täällä kävelin jossain vaiheessa ihan joka ilta pimeässä katsellen tähtiä. Mihinkään maaplänttiin ei liity niin paljon minun omaa historiaani kuin tänne. Kun äitini lähtee Kajaanista, ikävä kaatopaikkaa varmasti jää.

Oli ihana kävellä näissä huikeissa maisemissa. Muistoissa. Mitä parhautta.

 

It's snowing in Kajaani. I went on a trip down memory lane on an old dump, which I used to walk every night to clear my teenage girl drama and dreams. This piece of land holds so many memories and has played a part in so many events in my life that it's hard to think that in a few years, I won't really be coming back, maybe ever. I've shot infinite amount of amateur films on top of it, walked and talked  and looked at the stars. I've slided down hill over and over again. I love this dump and will for the rest of my life. It's been a constant friend when I needed someone to talk with and it has not gotten jealous over the years when I've brought my friends along. If these bushes could talk... It was awesome yesterday to bring my son on my back and walk around. Precious little moments where everything is so beautiful and your camera just can't capture how it actually looks. Some moments are just perfect. I've never had a walk in here that was anything less.