Vieraana kaamoksessa

Viisi päivää pohjoisessa alkaa olla purkissa.

On saatu nauttia valkoisesta joulusta. Jyväskyläläisen ystäväni kanssa juteltiin, että meidän sukupolvi mieltää joulun olevan valkoinen, mutta meidän lapsillemme sellaista yhteyttä ei vaan synny enää.

 Vuonna 2015 joulu oli sellainen, että lunta Jyväskylässä ei ollut, mutta Kajaanissa oli. Juuri ja juuri. Mietin, millaista elämä on 15 vuoden päästä. Saanko vielä olla elossa ja nähdä joulun 2030?

 Voi olla, että tämä joulu oli viimeinen, jonka Kajaanissa vietän. Koskaan.

 Olen yrittänyt nautiskella elämän yksinkertaisista asioista. Siitä, että vieläkin, kun vaan lähden kävelylle - vastaan tulee ystäviä, jotka olen tuntenut vuosikymmeniä. Onhan se facebook olemassa siinäkin vaiheessa, kun äitini ehkä muuttaa Jyväskylään.

 Mutta kohtaaminen feississä ei ole ollenkaan sama kuin kohtaaminen kainuulaisella kuuraisella kadulla.

 Kaamosaika täällä pohjoisessa tuntuu jotenkin niin erityiseltä. Jyväskylässä assosioin siihen masennusta. Kajaanissa asuessani en ollut talvisin masentunut. Koska täällä on lunta ja kauneutta. Täällä voi kipaista ulos kävelemään erämaahan ja tietää, että on siellä ihan yksin, vain omien ajatustensa kanssa.

 Kaamosaikaan aurinko nousee klo 11 ja laskee klo 13. Täällä sentään aurinko nousee.

 Olin eilen taas kerran kävelyllä kaatopaikalla. Tämä on minun paikkani. Se, mihin haluan palata uudelleen ja uudelleen.

 Laitoin lapsen pulkkaan ja patikoin.

 Tytön voi viedä pois pohjoisesta, mut pohjoista ei tytöstä.

 Kaamosmaisemat iskee syvälle mun sieluun.

 Siellä on lunta ja jäätä ja viimaa.

 Pikkuinen tukee äidin harrastuksia parhaansa mukaan.

 Jos kahden vuoden päästä äitini asuu jo etelämmässä, näihin maisemiin palaaminen on epävarmaa.

 Onhan tässä maailmassa niin paljon kauniita paikkoja. Tämä on vaan sellainen, joka on minun mukanani kasvanut. Muistan, kun nämä puskat olivat polven korkuisia. Käveltiin Elinan ja Lauran kanssa saman tähtitaivaan alla ja pohdittiin, millaisia meistä tulee joskus isona.

 Laskettiin mäkeä ja ihmeteltiin elämää.

 Miten voi olla, että me aletaan olla jo keski-ikäisiä? Että meillä on avioliittoja, työpaikkoja, taloja ja lapsia. Ja helkkarin väitöskirjojakin. Miksi elämä menee niin nopeasti ohi? Sitä pohdiskelin myös hyvän ystäväni kanssa, jonka kanssa ei oltu ehditty juttelemaan 2,5 vuoteen. Ihana oli nähdä pitkästä aikaa <3.

Joskus tuntuu että kaikki aika maailmassa on niin riittämätöntä. Sitä vaan ei ole tarpeeksi kaikkeen siihen ihmeelliseen, mitä maailmasta löytyy.

 Meidän päivät täällä kaamoksessa alkavat olla ohi. Viisi päivää meni nopeasti relatessa. Syötiin liikaa - juustoa, kalaa, suklaata: Kaikkea ihanaa... Lenkkeiltiin, nähtiin ystäviä, juteltiin äiskän ja veljen kanssa. Käytiin pulkkamäessä. Melkein nähtiin Marimenten reissuleidiä. Seuraavalla kerralla sitten. Uitiin Kaukavedessä tänään reilu tunti... A on muuten ihan hirveä adrenaliinihiiri - hyppäsi kolmesta metristä ilman silmän räpäytystä. Mä jouduin käymään hyppäämässä perässä, mut eipä oo ihan heti pelottanut yhtä paljon... Hyppäsin, koska oikeasti enhän mä voi mun neljävee pojalle hävitä rohkeudessa. Uimahypyt ei oo mun juttu, mut itseni ylittäminen kylläkin on.

Mut nyt nää hetket täällä pohjoisessa alkaa olla paketissa. Huomisaamuna lennellään britteihin seuraaviin mummiloihin. Heipähei pohjoinen, until we see again!

Five days in the North are starting to be over. We have been relaxing, seeing some old friends - walking around amazingly beautiful grounds, eating too much, sledging down hill, enjoying the snow and so on. This might be the last Christmas I spend in Kajaani ever. My mother is likely to move to Jyväskylä before the next two years has passed. After that these amazig views will quite likely disapear from my life. I can't any longer just walk outside and meet a long time friend on the street here... It's been really nostalgic and special here and I am very glad I came. Tomorrow it's time for me and Tops to fly to UK, to see grandpa and grandma. Good bye North, hello Southend.