Syksyllä jaksamisesta

Terveiset syksyisestä Kaijaanista. Meidän elämä on jotenkin taas ollut niin hetkistä ja hektistä ja mukamas kiireistä, etten ole pystynyt kirjoittamaan mitään. Mitä meille kuuluu? No sitäpä YH-arkea aina vaan. Välillä mennään tunteiden vuoristorataa, riippuen siitä että onko yöllä saanut nukkua vai ei. Silloin kun noin kerran viikossa on lapsella huono yö niin mää saan ehkä sellaset 2+1h unta ja oon sit seuraavan päivän ihan bitch ja kehittelen kaikkia kamalia ajatuksia mun päässä. Koska kaikki ärsyttää. Varsinkin rakkaimmat ja läheisimmät. Minussahan se vika on, mutta kun väsyttää. Tuntuu etten jaksais enää yhtään huutoa, en sitä, että mua potkitaan läpi yön tai että jos ei sitä niin sitten räpsytellään valoja - kidutuksen merkithän tässä toki täyttyy... en yhtään draamaa, en yhtään valhetta, en yhtään kaappia, en yhtään sitä, ettei saa puhua suutaan puhtaaksi. Mitä sitten jos joku siitä ottaa nokkiinsa. Silloin kun väsyttää, ei välitä enää. 

Ja sit kun oon nukkunut niin olen, että "elämältä kaiken sain, eikä mua tänään ärsytä mikään..." Jännä juttu, miten se niin menee. Tiedoksenne, että tänään on sellainen päivä. Ja sellainen päivä on n. 6 kertaa viikossa, et ehkä mun elämä on kuiteskin aikalailla plussalla. Tänään lähinnä hymyilyttää, koska kaiken loskan keskellä olen kauhean onnellinen kaikesta, mitä mun elämässä on. Se on hetkittäin niin kovin huumaavaa ja kaunista, että ei ihme, jos joku ajattelee, että olen jakomielitautinen, kun käyn tunteiden kirjon molemmissa päissä niin usein.

Mies oli kotona muutaman päivän. Pistin parastani. Yritin kaikkeni, etten valittaisi. Se, että, hänellä on oma teevee-sarja, ei ole hänen vikansa. Päin vastoin minä olen siitä ylpeä. Minä haluan tehdä kaikkeni, että tuen hänen työtään. Eikä mun elämäntehtävä ole kaataa paskaa rakkaitteni niskaan. Vaikka musta välillä tuntuiskin pahalta, ei se oo heidän ongelmansa. Sitä vartenhan nykyaikana on SOME, eikös niin... Voi rantata snäppiin mielin määrin.

Mies sai todella rankan vastaanoton poikaselta palattuaan siis kuukauden Kiinan keikalta. Ensin pussailtiin nenään asemalla, mutta kotiin päästyämme, tilanne alkoi valjeta pojalle: "Hei hetkinen. Sää oot nyt ollut poissa ihan todella kauan. Siis niin pitkään. Enkä mää tiennyt, että tuutko takas. Ja mulla oli kamala ikävä sua. " mun poika ei osaa puhua, mutta näin se jokatapauksessa sanoi isille katkeran itkun myötä ja sitten otti isiä kädestä ja vei häntä ulko-ovelle useita kertoja "Jos kerran pelaat tällaista peliä niin mää en sitä kattele. Tuossa on ovi. Jos kerran et oo paikalla niin mee sit pois", häntä työnnettiin kohti ovea ja annettiin kengät mukaan. Että lähde meneen. Sitten, kun hän ei vaan lähtenyt, poikani lukitsi isin arestiin leikkihuoneeseen ja tuli sitten itse hakemaan minut sohvalle, jotta saattoi käpertyä itkemään katkerasti syliini puoleksi tunniksi. Tämä lapsi on autisti, mutta hänellä ei ole kyllä mitään vaikeuksia ilmaista tunteitaan varsin selkeästi. 

No mutta 2,5vuorokauden aikana, jonka mieheni oli kotona, ääni muuttui pojalla kellossa aivan täysin. Hänen kaksi viikkoa kestänyt huutelunsa väheni ja rauhoittui. Hänen perusturvallisuutensa nousi toisin sanoen. Ja minä huoahdin helpotuksesta. Kyllähän äänenkäyttöharjoituksia on edelleen, mutta ne eivät ole jatkuvia ja ihan kokoaikaisia. Kyseessä oli siis vanhempien kaipuu ja tarve, että olisimme molemmat paikalla. 

Tämän syksyn aikana poitsukka on edistynyt huomattavasti monessa jutussa taas. Toki omaa tahtoa on tullut lisää ja hän pistää kampoihin, kun joku asia ei hänelle sovi. Mutta mahtavuutta on se, että vaippaa hän tarvitsee enää isomman hädän kanssa ja muuten hän on ihan ilman ja käy pöntöllä. Hyvä poika! Jopa ulkoa tai unilta hän menee pissit tekemään vessaan itsenäisesti tai kommuikoiden aikuisen kanssa, et nyt pitäis päästä. Hän ei puhu, mutta osaa silti ilmaista, et nyt tarttis käydä vessassa. 

Kuka sanoi, että onnellinen elämä on sitä, että täytyy puhua? Mikä mää oon ainakaan sitä arvioimaan, kun on niin selvää, että tämä lapsi on onnellinen, vaikkei hän puhu. Hei ja niille, jotka olivat vailla tietoa setäni kunnosta, hän voi hieman paremmin ja on jo kotona.. Kannattaa ottaa punkit ilmeisen vakavasti, jos sellaisia tulee vastaan...

/ Greetings from Kajaani. This Autumn has been quite challenging for us, as you well know. I've been on a roller coaster ride with my emotions, mainly due to lack of sleep, caused by my child waking up in the middle of the night, about once a week. His yells and shouts did get better when my husband was back for three days this week. But daddy gone, we've gone back to some yelling and not sleeping properly. At night, the behavior starts to be pretty much like torture: Someone wakes at 3am: Puts lights on and off repeatedly for three hours, shouts at your ear and kicks you to the gut. So no wonder I have been a mental basket case. Could you do your work normal if someone did that to you at least once a week?

At the same time, I have been superhappy, when I have been sleeping. I've been smiling and grateful for all those things that life has given me. Six days out of seven. That's more than most people have, right? Today is one of the good days. We've been shopping for some clothes for the winter (Winter is always coming if you think of Finland) - We went to visit my childhood friend's family and went swimming. The last one was more like jumping to the pool rather than swimming.

There's plenty of things to be excited about Top's development also. He is almost dry, except with number 2. He can sleep without a nappy and be outside without one. He can also communicate when he needs to go to the toilet. He can communicate about his emotions, like the fact that he was very very upset that daddy was gone for such a long time. He took his shoes to the door and tried to throw him out and then cried in my lap for half an hour, when J got back. He was clearly saying: I was worried. You were gone a long time. I am upset now, because I missed you very, very much. He cannot speak, but he clearly could express that. For us, it is a victory. And however horrible it was to watch him go through this, I was happy for the fact that it is clear that daddy being gone is not indifferent to him. He clearly knows what is going on and that time has passed by and that he was upset. Nothing wrong with feeling like that. It is human and it is normal. 

 

picture by Jaana Mäkinen

Who says we must speak to live a happy life...? He thought me this lesson years ago. Wonderful, happy, precious Topfish. 

Oh and on other news, my uncle is out of the hospital also and doing better. Doctor's think it was a tick bite.