My China

Osaisinpa selittää, miksi minä haluan olla Kiinassa. Juttelin tästä Tinon kanssa - siitä, miten vaikea on kertoa muille, millaisia tunteita joku paikka voi minussa aiheuttaa. Kiinan suhteen se on hankalampaa kuin monen muun paikan, sillä länsimaalaiselle Kiina on shokki - se on jotain aivan järjenvastaista, se on jotain sellaista, jota kenenkään järjellisen ihmisen ei pitäisi valita kotinsa ohi, varsinkaan kodin Suomessa. Täällä Kiinassahan on likaista. Ja meluista. Ja surkea sosiaaliturva. Ja kaikki vaikeaa kun ei osaa kieltä kunnolla. Puhumattakaan siitä, että pahimmillaan viikon oleskelu Kiinassa savusumussa voi tarkoittaa päivän nipsaisua eliniästäni. Sanonko vielä jotain: länkkärit vaan näyttävät silmiini paremmalta. Onko siis jotain äärilleen vedettyä masokismia, että minä haluan palata Kiinaan, kerta toisensa jälkeen?

 Kävin jopa kiivaan sanailun kolleegani kanssa siitä, että kannattaako Kiinaan mennä edes työn puolesta. Hänen mielestään ei, koska voi Suomessa tehdä työtään tehokkaammin. Hän vietti 4kk Kiinassa perheineen. Päätimme lopulta keskustelun siihen, että kummankin kokemukset olivat oikeita, eikä kannattanut yrittää toisen kokemusta paheksua.

 Koska nyt kun kävelen kiinalaisen kotikaupunkini kaduilla niin minua hymyilyttää, koska olen täällä onnellinen. Katson lastani, joka on iloinen ja rentoutunut ja riemukas. Mieheni on myös elementissään. Meillä on täällä hyvä olla ja meitä kaikkia kolmea yhdistää sama ajatus: kaiken järjen vastaisesti - me rakastamme Kiinaa ja siksi olemme täällä.

 Tiedän, että tämä blogipostaus on varsin turha, koska sinulla joko on tämä olo tai sitten ei ole. Järjellä voin sanoa, että Suomessa elämä on tuhat kertaa yksinkertaisempaa ja varmaan jollakin mittakaavalla myös parempaa. Ehkä meillä vaan on sellainen mittari, joka ei 99% länkkäreistä löydy - edes niiltä, jotka ovat viettäneet pitkään Kiinassa. Tottakai kaikilla on huonoja kiinapäiviä, mutta vaikka tällä viikolla olemme olleet kipeänä, työstressaantuneita ja väsyneitä kun lapsi ei nuku öisin, huomaan että olen koko ajan yhtä hymyä.

 Minä nautin siitä, että jokainen päivä on seikkailu. Siitä, että vastaan tulee haasteita. Siitä, että elämä on yllätyksellistä. Siitä, että kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti minä pärjään täällä. Ehkä se päivittäinen itsensä ylittäminen on se koukuttava tunne, että tietoisesti elää epämukavuusalueellaan, mutta nauttii siitä. Toki täällä on tiettyjä asioita, joita kaipaan erityisesti Suomessa ollessani. Niitä ovat mm. Ruoka, vuoret ja ihmiset. Ja etenkin se tunne, että minä kykenen elämään ja asumaan tässä itselleni kovin vieraassa kulttuurissa, enkä ainoastaan pärjää vaan otan siitä kaiken irti.

 Joskus toivon, että joku siellä kotona ymmärtäisi tämän. Että osaisin paremmin selittää, miksi minusta tuntuu tältä. Mutta sitten muistan katsoa ympärilleni ja nähdä kahdet kasvot, jotka ymmärtävät. Se riittää minulle:)

 I sometimes wish I could better express why I want to return to China time and time again. Yes I live most of my life in the Western paradise called Finland, where all the problems are first world ones - In Finland no one is homeless (really), the sky is almost always blue and everything runs when it says it will. Often it seems against sanity to want to be in China - cut down our lifetime maybe by living inside the ash cloud. To make our lives very instable. Just this week we've had days without water or electricity. The bank machines have not worked. The restaurants we liked have closed down. Nothing in China is stable and it's in a constant flow of change. So I am trying to explain why my class about China is always half full, not half empty. Why I choose to see what most Finns would never understand. What most westerners dont.

Yes, the food here is awesome. Period. And it costs almost nothing. There is history unlike any other - thousands of years, dynasties after each other. Civilization. We've also managed to gather quite an active social life now, many days are filled with meeting many friends, all over the land. But at the end of the day it's not just that. It's the feeling of being a part of a culture so far from my own, and excelling in it. Not just surviving. I moved into another country, on another continent, where everything is difficult, but I did it and am proud of it. Perhaps I'm a masokist of some sort - as I get kicks for being out of my own element. In fact, that's my element, meeting new cultures, new people and figuring them out. I never thought life should be too easy. It's true that I would have never come here without my husband, which I am most grateful for. But also every day now I'm proud of my growing little Chinese skills, and the everyday challenges that I have managed on my own in here. The feeling of walking these streets like a native - is such an addictive feeling. 

So I know that for many people, China is just dirt and smog. But for us, it's a dream we share and live. Overall, looking into the eyes of my boys, they are smiling. And I know I've got two people who understand. That's enough for me.